Kun Niemimäkelän isännän koston tuumien kävi niin nolosti, käänsi hän
vihansa yksin Anniin. Ei siinä vielä ollut kyllä, että hän itse
raa'alla tavalla sätti ja kiusasi kärsivää tytärtänsä, vaan hän yllytti
vielä huonosti kasvatetun poikansakin, Kasperin, sisarensa kimppuun, ja
Kasperi teki mielityötänsä niin suurella innolla, ett'ei hän
tyytynytkään paljaasen raakaan suulla haukkumiseen, vaan kävi usein
lyömäänkin Annia! Vielä päälliseksi sai isä senkin aikaan, että
Annin äitikin rupesi toisten kanssa Annia vihaamaan ja sättimään! Eikä
isännän ollutkaan vaikea saada vaimoansa siihen taipumaan; sillä
kodissa vallitsevat mielipiteet olivat aikojen kuluessa jo juurtuneet
hänen mielestänsä niin oikeiksi, ett'ei hän luullut missään muualla
maailmassa oikeaa olevankaan, kuin ainoastaan Niemimäkelässä!
Kaiken tämän tähden tuli Annin tila kovin surkuteltavaksi, semminkin
kun hänelle kävi vihamieliseksi oma äitinsäkin, jolta hän toki siihen
asti, kumminkin muissa asioissa, oli saanut aina jotakin hoivaa ja
huojennusta; sillä viimeinen on toki äiti, joka sulkee sydämensä
lapseltansa, vaikka lapsi näyttäisitkin rikokselliselta. Mutta kun
se viimeinen turva on poissa lapselta, joka on jo tullut muiden
perheen jäsenten vihattavaksi ja jonka luullaan sen ansainneen
tottelemattomuudellansa ja sopimattomalla käytöksellään, silloin on hän
kaikki turvansa kodissaan kadottanut ja vainotun tila on tullut monta
vertaa surkeammaksi.
Niin he vihasivat Anni-rukkaa yksistä neuvoin, milloin he uhkasivat
ajaa hänet tyhjin käsin pois kotoa, milloin pieksää hänet ikuiseksi
vaivaiseksi. Toisinaan he taas lyöttäysivät hyväksi Annille, jolloin
aina rukoilivat kyynelsilmissä, ett'ei hän toki häpäisisi itseänsä ja
heitä niin köyhällä naimisella. Niinä hetkinä kokivat he aina Annille
esitellä toisia muka parempia ja rikkaampia kosijoita, mutta Anni
hylkäsi ylönkatseella kaikki tarjoukset ja sanoi ennen tahtovansa
kuolla kuin luopua Iikasta! -- Niin luja on totinen ja vilpitön
rakkaus!
Tuosta hetkestä pitäin vihasivat Niemimäleläiset kaikkia kyläläisiä,
mutta enimmän toki Lukulaisia ja Jäykkäläisiä, sillä kaiken tuon
luullun onnettomuutensa luulivat he heistä lähteneen. Kun asiat olivat
kerran niin muodostuneet, eivät Niemimäkelän isäntä ja emäntä käyneet
enään koskaan missään kylässä eivätkä kyläläiset käyneet heillä, sillä
heidän mielipiteensä, luonteensa ja elämän tapansa olivat kaikin puolin
tulleet kyläläisille tutuiksi. Eivät kyläläiset kutsuneet
Niemimäkeläisiä enään milloinkaan pitoihinsakaan, ja niin he jäivät
yksinänsä viettämään suurehkoa ja itsepintaista elämäänsä, hautoen
siellä itsekkäitä mielipiteitänsä, kuinka muka muut kyläläiset ovat
köyhiä ja pahoja ja vieläpä hävyttömiäkin, kun kehtaavat heitä
ylönkatsoa ja vieläpä vastustaakin.
Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko olivat edelleenkin Niemimäkelän
vieraita ja ystäviä, vaikka he olivat jo molemmin maaltansa hävinneet
-- kuinka se tapahtui, tulemme edempänä kertomaan. Heitä pitivät
Niemimäkeläiset keppihevosinaan ja urkkivat heillä tietoja muiden
kyläläisten asioista ja pyrinnöistä, siten saadakseen heitä paremmin
kurissa pitää! Heidän kauttansa tuli Iikan ja Annin liitto
Niemimäkelässä niin äkkiä tiedoksi, ja heidän kauttansa isäntä sai
tietää, että Jäykkälän isännällä oli velkaa jollekin! He olivat niin
Niemimäkeläisten mielivallassa, että he näyttivät maksun vastaan
saattavan heidän puolestansa tehdä vaikka mitä, sillä useinkin he
olivat vierainamiehinä Niemimäkelän isännän alituisissa käräjäjutuissa;
mutta oikeus rupesi heitä viimein kammoksumaan eikä pitänyt heidän
todistuksistansa viimeiseltä enään mitään lukua. -- Halpamielisiä
ihmisiä! --
Eräänä pyhä-iltana oli taas kylän nuoriso Lukulassa koossa ja ensi
kerran Iikan ja Annin välin ilmitultua rohkeni Annikin pujahtaa
Lukulaan, jäljempää toisten sinne tuloa. He lukivat siellä sanomalehtiä
ja mikä mitäkin kirjaa iltansa kuluksi ja Lukulan Matti selitti heille
yhtä ja toista; joku heistä luki kerrallaan ääneen ja toiset
kuuntelivat. Silloin paiskattiin ovi yht'äkkiä seinään ja samassa
tuokiossa seisoi keskellä lattiaa -- Niemimäkelän isäntä! Hänen
silmänsä säihkyivät vihasta ja hän katseli tuimasti ympäri huonetta,
ikäänkuin jotakin saalista etsiäkseen. Kaikki huoneessa olijat
joutuivat hämille, mutta Anni punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja
hän vapisi niinkuin haavanlehti. Kun isänsä säihkyvät ja etsivät silmät
tapasivat hänet, ärjyi hän vihasta kähisevällä äänellä: "Täälläkö sinä
olet? sinä et siis tottele!" Ja samassa tempasi hän pelosta vapisevan
tyttärensä lattialle kumoon, sieppasi tuolin ja rupesi sillä onnetonta
lyömään! Mutta silloin pistäysi Jäykkälän Aappo väliin, otti tuolista
kiinni ja sanoi: "So, so! Ei sillä lailla!"
"Mitä saa----aa? Eikö minulla ole lapseni yli valtaa?" sanoi tulistunut
isä.
"Ei niin paljon, että saisitte häneltä hengen ottaa, milloin tahdotte",
sanoi Aappo.
"Mutta minä olen isä ja minä annan hänelle selkään tässä teidän
kaikkien nähden", sanoi isä vihasta kähisten.
"Mutta jos sen yritätte tekemään, niin silloin saatte minun kanssani
tekemistä", sanoi Aappo, ja sivalsi tuolin häneltä pois kädestä.
"Aina te p----t olette minun tielläni, mutta sittenkin minä tahdon
näyttää, että minä olen isä ja että minulla on jotakin valtaa lapseni
yli: koska hän on niin tottelematon ja hävytön, niin tässä teidän
kaikkien kuullen sanon, ett'ei minulla ole enään tytärtä: sinä et saa
astua koskaan jalkaasi meidän kynnyksen yli, etkä saa tinaista neulaa
perinnöksi -- et koskaan, enkä auta sinua, vaikka näkisin kaulasi
jalaksen alla; saat nyt olla, niinkuin tahdot, kasvatteisi, turvatteisi
ja kerjäläistesi suojan alla", sanoi hän tyttärellensä.
"En minä, isä-kulta, teiltä mitään tahdokaan, kun vaan saan olla poissa
kotoa -- voi, kun sydämeni keveni ja on niin lysti. Mikä on rikkaus
rauhan suhteen? Kyllä minä mielelläni kävisin useinkin kotona, vaan kun
ette te, isä, tahdo; mutta en minä kumminkaan usko, että te kauvan
saatatte niin kova olla, kuin nyt aiotte. Kotiin en minä tahdo tulla:
kyllä Jumala minustakin murheen pitää!" sanoi Anni isälleen.
"Niin, koeta nyt!" sanoi isä ja lähti pois vihapäissään.
"Mihin minä poloinen nyt joudun?" sanoi Anni isänsä pois lähdettyä.
"Lähde meille! siellä kyllä on työtä ja ruokaa sinullekin", sanoi
Jäykkälän Aappo, ja hänen kanssaan lähti Anni Jäykkälään, jossa koko
talon väki otti hänet ilolla vastaan; sillä he olivat kauvan
surkutelleet Annin tukalaa tilaa. Siellä sai hän työtä, ruokaa, suojaa
ja turvaa. Muu nuoriso hävisi myös Lukulasta pois ja huomenna oli taas
kylällä tietona uusi tavattomuus Niemimäkelän isännän elämästä ja
ylpeydestä.
Ensi pyhänä kuulutettiin kirkossa ensi kerta kaksi uljainta
paikkakunnan parikuntaa: Jäykkälän Aappo ja Koiviston Mari, Lukulan
Iikka ja Niemimäkelän Anni.
Mitäpä siinä muuta oli: kun aika joutui, pidettiin Iikan ja Annin häät,
joissa ei puuttunut mitään, vaikka olivat torpan pojan häät, jos ei
vaan sitä puutokseksi lueta, kun siellä ei näkynyt morsiamen isää,
äitiä eikä veljeä, vaikka he olivat Jäykkälän isännän kautta kyllä
komeat kutsut saaneet. Mutta kutsut saatuansa oli Niemimäkelän isäntä
vannonut, ett'ei sitä päivää koskaan valkene, jolloin hän astuisi
jalkansa sen kynnyksen yli, jossa hänen tottelematon tyttärensä
kerjäläisjoukkoineen oli. Mutta mitäpäs siitä! eihän se kumminkaan
estänyt asiain menoa ja häät pidettiin, kun pidettiinkin.
Nyt olivat Iikan ja Annin toivot ja sydämen halut tulleet täytetyiksi,
joille he tähän asti olivat eläneet: he olivat -- aviopari. He olivat
monta sydämen kipua ja raskasta hetkeä saaneet viettää tuon elämänsä
hartaimman toivon tähden ja niin he olivat oppineet jo osaksi tuntemaan
elämän myrskyjä, joita maailma nuorukaisille tuopi, nielaistaksensa
heitä kauheihin laineisiinsa ja hyökyihinsä; mutta Iikka ja Anni eivät
sortuneet niiden voiman alle, sillä he olivat jo nuoruudessa saaneet
hyvän kompassin, Jumalan pelon, ja tukevan peräsimen, henkisen
kehityksen, joiden avulla he pääsivät kunnialla vaaralliselta
näyttävästä taistelusta, ja heidän voittonsa oli totuuden voitto.
Kaikki menneet vastukset, murheet ja koetukset eivät nyt tuntuneet
heidän mielestänsä enään miltään; sillä olivathan he kumpikin löytäneet
sen, jonka edestä he olivat taistelleet ja kärsineet, nimittäin
toisensa, ja siinä oli heille kylläksi. Mitäpä siitä, jos eivät
olleetkaan rikkaita -- jos Anni ei saanutkaan perintöä, jos heitä
sanottiinkin joskus kerjäläisiksi -- ei se tee mitään, sillä näyttäähän
maailma niin avaralta ja lupaavalta; mikäpä tässä olisi hätänä, koska
heillä on terveet ruumiit ja puhdas omatunto? Ei, tulevaiset mustat
murheen haahmot eivät saa huolettaa ja häiritä heidän onneansa eikä
heidän sydämensä iloa ja rauhaa, koska entiset ovat menneet ja
poistuneet; ja nyt tunsivat he itsensä niin onnellisiksi, kuin kukaan
maailmassa voipi itsensä tuntea.
Päästyänsä vapaiksi kaikista menneistä murheistansa, rupesivat he
innolla käsiksi taloudellisiin toimiin ja Anni tunsi itsensä pienessä
torpassa tuhatta kertaa onnellisemmaksi, kuin omassa kodissaan; sillä
nyt hän sai vapaasti lomahetkinä lukea ja tutkia kirjoja, eikä koskaan
kuulunut isän ja veljen soimauksia noita lorukirjoja ja niiden
lukijoita vastaan. Nyt ei hänen korviinsa enää kuulunut koskaan isän ja
Kasperin laveita ja alinomaisia puheita ihmisen suurimmasta onnesta --
rikkaudesta; vaan sen sijaan tunsi hän sydämessään, ett'ei ihmisen
suurin onni ole ensinkään rikkaus. Mutta rikas, mahdottoman rikas oli
Annikin mielestään, sillä hän oli saavuttanut sen, joka hänelle oli
maailmassa kallein ja rakkahin, lapsuutensa ystävän; olihan siis syytä
olla tyytyväinen ja iloinen, olihan Anni nyt niin vapaa ja rauhallinen;
mitäpä sitä olisi vailla?
Iikka yksissä neuvoin nuoren vaimonsa kanssa pitkitti eteenkinpäin
rämeitten ja soitten vuokraamista ja viljelemistä, joten heillä oli
useinkin melkoiset kylvöt, ja kun Jumala siunasi maamme useilla hyvillä
vuosilla, niin heidänkin varallisuutensa karttui aika-ajalta, ja ennen
pitkää ei heitä pidetty vähäarvoisina, sitä vähemmin "kerjäläisinä"
muualla kuin Niemimäkelässä.
Entistä virkeämmäksi käymäpaikaksi tuli nyt Lukulan torppa kaikille
niille kyläläisille, jotka olivat jo isänmaallisen yhteishengen
elähyttämiä; sillä torpan kirjasto oli paisunut jo melkoiseksi ja se
oli kaikille sitä haluaville aina avoinna. Ja kun kyläläiset tulivat
Lukulaan, oli Lukulan perheellä aina hyvä tilaisuus herättää heihin
isänmaanrakkautta. Jos mikä yhteiskunnallinen taikka kansallinen
kysymys tuli, sai Iikka olla aina niiden solmujen selittäjänä ja
toimeen panijana.
Ensi vuosina, kun Iikka ja Anni olivat naimisessa, tuli taas kipeä
kansallinen kysymys esille. Nuolen nopeudella lensi kansan korviin se
hämmästyttävä uutinen, että Helsingin suomalainen alkeisopisto oli
tuomittu kuolemaan. Hämmästys käsitti silloin kansan ja hätähuutoja
kajahti yli koko maan, sillä kansa käsitti hyvin asian tärkeyden. Se
käsitti, että, jos tuo maamme sydänpaikassa, pääkaupungissa, oleva
suomalainen alkeisopisto kuolisi, se olisi suomalaisen kansallisuuden
kuolema. Tuota yksinkertaista kuolemaa välttääksensä rupesi kansa
innokkaasti keräämään varoja, ja tuota keräämistä toimitettiin milloin
milläkin tavalla: isompia ja pienempiä lahjoja annettiin, arpajaisia,
laulajaisia, seuranäytelmiä ja muita kansan huveja toimitettiin ympäri
maatamme, siis:
"Pelastukseks' isänmaan
varansa kansa kantoi,
ja rikas uhras aarteitaan
ja köyhä ropons' antoi,
ja niinkuin vaimot Karthagin
helynsä riisti naisetkin
ja kullat kulmiltansa."
Saatiinpa noita varoja kokoon miten saatiinkin, mutta kansa kantoi
kaikki ne ilolla suurelle isänmaalliselle uhrialttarille, suomalaisen
alkeisopiston hengissä pitämiseksi maamme pääkaupungissa ja samalla
kansallishengen virittämiseksi ja voimassa pitämiseksi koko maassamme.
Kun tieto tuosta edellä selitetystä asiasta tuli Peltolan kylään,
rupesi Iikka heti hommaamaan arpajaisia sen hyväksi. Innokkaissa
puheissa selitti hän kyläläisilleen asian painon. Iikka pyysi Jäykkälän
isännältä huoneen arpajaisten pitämiseksi, sillä heidän omat
torpanhuoneensa olivat liian pienet siihen toimeen; Jäykkälän isäntä
lupasikin ilolla huoneen ilman maksua. Iikka ja Anni pyytelivät pitkin
kylää asiamiehiä, jotka ottivat voittoja vastaan halullisilta
antajilta, ja innolla riensivät ihmiset tuomaan voittoja ja niin
uhraamaan jotakin kansallisen pyrinnön hyväksi.
Iikka, Anni, Jäykkälän Aappo ja Mari -- sillä Aapollahan oli jo vaimona
Koiviston Mari -- ottivat toimeksensa, muun muassa, arpajaishuoneen
kaunistuksen, ja arpajaispäivän aamulla oli huone niin kauniisti
sisustettu ja voitot niin sievästi järjestetyt, ett'ei kylässä oltu
semmoista ennen nähty. Voitot olivat periseinälle laitetut hyvään,
siistiin ja kauniisen järjestykseen jokaisen nähtäväksi; mutta keskellä
voittoja oli isoilla tulitetuilla kirjaimilla luettavana sanat:
"Isänmaan alttari". Huoneen muut seinät ja katto olivat kaunistetut
havu- ja marjainvarsi-köynnöksillä, joita mutkikkaasti ja poimukkaasti
kiemuroitsivat ympäri huonetta. Salin toiseen päähän oli laitettu sievä
puhujasija nuorista kuusen näreistä ja havuista.
Kun väki kokoontui arpajaisia viettämään, ei tietty aavistaakaan, kuka
pitäisi puheen. Nytpä liehahti puhujasijan havu-ovi auki, ja siihen
ilmestyi Lukulan Iikka. Jalona, korkeana seisoi hän tuossa; hänen
kasvonsa olivat tyynen ja rauhaisan näköiset, ja hän alkoi seuraavan
puheen:
"Arvoisat kansalaiseni! Minä luulen, ett'ei minun tarvitse paljoa puhua
käsillä olevan asian eduksi, sillä tiedänpä, että te käsitätte sen
tärkeyden yhtä hyvin kuin minäkin. Tiedänpä, että teissä vaikuttaa
isänmaallinen kansallishenki, joka teidät on saattanut niin tehokkaasti
osaa ottamaan tähän suureen kansalliseen asiaan ja joka teidät on
kehoittanut niin lukuisasti tulemaan tähänkin tilaisuuteen, uhraamaan
roponne isänmaan alttarille. Minä tiedän että te kaikki käsitätte,
että:
"sydämettä, Jumalatta
on se, jok'ei hartahasti
innostuisi puoltamahan
tätä maata kuoloon asti."
"Kansallishenki on kansassa herännyt; se on sydämiin sytyttänyt toivoa
ja tuolle toivolle rupesi jo kipinä valoa koittamaan; mutta aamukoiton
valoa uhkaavat synkät pilvet hämäräksi jälleen saattaa! -- ei, ne
uhkaavat sen kokonaan sammuttaa. Mutta koska meidän sydämiimme on
kerran toivo sijansa saanut, niin toivo ei anna häpeään tulla; siis
olemme me velkapäät voimiamme myöten estämään, ett'ei kansallemme
tärkeä valon kipinä saisi sammua. Meidän oppineet miehemme ovat
varojansa, voimiansa ja vieläpä kunniaansakin uhraamalla tehneet työtä
meidän eduksemme, jonka raskaan työn hedelmänä on sekin, mitä me tässä
koolla olevat tunnemme ja tiedämme kansallisuudestamme, ja vielä
enemmän: se, mitä koko kansamme tietää ja tuntee siitä. Mitä olisimme
me ilman heitä? Vieläkin kysyn: mitä olisimme me, jos ei meillä olisi
oppineita kansallismielisiä miehiä, ja mitä meillä olisi silloin
odotettavana? Eipä, hyvät ystävät, muuta kuin lopullinen, vaikka sitkeä
kansallinen kuolema. Paljon ovat suuret miehemme tehneet meidän
hyväksemme, mutta me emme saa mahdottomia heiltä odottaa ja vaatia;
sillä jos eivät he saa myötävaikutusta kansalta, niin heidänkin
voimansa -- vaikka innokkaatkin, vaikka vahvatkin -- viimein uupuvat ja
nääntyvät, uupuvat ja nääntyvät kiittämättömän kansansa henkisen
velttouden tähden, ja se uupuminen ei ole sen vähempi kuin kansan
kansallinen uupuminen. Itsestäänhän on siis selvän selvä, että jos
tahdomme välttää tuota kansallista uupumistamme, täytyy kansan ruveta
myötäisesti vaikuttamaan heidän kanssansa ja silloin saa asia
kaksinkertaisen painon. Siis: kansan pitää, itsekunkin leiviskänsä
mukaan, auttaa heitä sekä henkisillä että aineellisilla varoillansa. Ei
ole siitä kysymystä, kuinka suuret nuo voimat ja varat ovat, sillä
pienistä puroista kasvaa viimein väkevä ja mahtava virta, joka
esteettömästi rientää eteen-päin, niin ett'eivät sitä voi mitkään
tokeet tai sulut seisattaa. Surullista on sanoa, että meidän noin pitää
taistella kaksinkertaista taistelua, mutta niin on maailman meno! Jolla
kansalla ei ennestään ole sitä, jota hän kaipaa, jota hän tuntee
tarvitsevansa, olkoonpa vaikka kansallisia oikeuksia, sen kansan täytyy
taistella henkistä taistelua, sillä taistelematta ei ole kukaan
oikeutettu mitään saamaan; siis kaikkinainen ajallinen hyvä, niin
yksityisillä kuin kansoillakin, on työn ja vaivan panttina, mutta työ
käypi sitä helpommaksi, keveämmäksi, näkysämmäksi ja tehosammaksi, kuta
useampia on työntekijöitä, vaikka eivät kaikki niin paljoakaan
tekisikään. Surulla täytyy tunnustaa, ett'ei kaikki kansalaisemme tunne
vielä työn tarpeellisuutta! Osa kansastamme makaa vielä sikeää
pimentolan unta niin makeasti, ett'eivät he voi vielä seurata aikaansa,
eivät voi ottaa osaa kansallisiin rientoihin. Kun he kuulevat jonkun
kansallisen riennon, jonkun kansallisen hätähuudon, nostavat he kyllä
päätänsä ja katsoa ällistävät asian menoa ja mitä on tekeillä; mutta
sen edemmäksi he eivät voi vielä päästä. Eivät he voi nousta
jaloillensa pudistamaan unta silmistänsä ja seuraamaan toisia, vaan he
vaipuvat jälleen samaan uneliaisuuteen, samaan huolettomuuteen, ja niin
he alkavat taas nukkua sitkeää untansa! Mutta se ei saa niin olla.
Meidän pitää vetää heidätkin kanssamme samaan joukkoon, samaan työhön,
samaan kansalliseen pyörteesen, johon meidän ja meidän koko kansan
tarkoitus on vihdoin saapua. Mutta tuota heidän herättämistään ei saada
muutoin aikaan, kuin toimittamalla heille valoa; eihän rehellinen ja
tunnollinen ihminen kehtaa kirkkaalla valolla nukkua, sillä se on
pimeän ajan työtä; sentähden pitää meidän hengestä estää, ett'eivät
valon säteet pääsisi sammumaan. Mutta ei siinä vielä kyllä, että sen
estämme, vaan meidän pitää myös hengestä auttaman, että valo yhä
enenisi ja karttuisi, sillä mistä valoa otettaisiin, jos ei sitä olisi
olemassakaan? Jos me kaikki yksistä neuvoin teemme mitä voimme, niin
meidän täytyy voittaa; sillä yhteinen ponnistus ei saata niin voimaton
olla, että se tyhjään raukeaisi. -- En tahdo enempää puhua, sillä
niinkuin ennen olen maininnut, käsitätte, ystäväni, asian hyvin ja
tiedän, että tunnette kyllä sydämissänne, minkätähden täällä nytkin
koossa olemme ja mitä tuo lause tämän huoneen peräseinällä merkitsee."
Kun Iikka oli puheensa lopettanut, kajahti kolminkertainen
eläköön-huuto huoneessa.
Ennenkuin Iikka oli puheensa alottanut, oli Niemimäkelän isäntä tullut
arpajaishuoneesen ja pistäynyt muiden taakse, joten häntä ei moni
huomannut siellä olevankaan. Kun Iikka oli puheensa lopettanut ja
huudot loppuneet, astui Niemimäkelän isäntä esiin ja kaikki heti
ymmärsivät, ett'ei tuo ilmestyminen suinkaan ollut arpajaisille
miksikään eduksi, jos ei vahingoksikaan.
"Siihen sinä kyllä olet mies, houkuttelemaan ihmisiä kaikkiin
hullutuksiin ja viettelemään heiltä ainoatkin rahansa, ja nuo sitten
ovat niin hulluja, että antavat itsensä vietellä jos mihin hulluuteen!"
alkoi Niemimäkelän isäntä puhua äreästi.
"Ette suinkaan, naapuri, mahtane puhua muiden kuin omasta puolestanne",
muistutti Jäykkälän isäntä.
"Minä puhuu omasta ja muiden puolesta", sanoi hän.
"Itse puolestanne ei teidän tarvitse mitään puhua, sillä saattehan olla
arpoja ostamattakin ja muiden puolesta en luulisi teillä olevan
oikeutta puhua", sanoi taas tuo ainainen kukistumaton vastustajansa.
"Se on kyllä tosi, ett'en itse puolestani tarvitse juuri paljoa puhua,
sillä minulla on toki siksi mieltä, ett'en tuommoisiin hullutuksiin
rupea; mutta sen suurempi oikeus on minulla puhua tuon yksinkertaisen
kansan puolesta, jota Jumala paratkoon narrataan ja mielellään milloin
mihinkin hulluuteen, ja kiskotaan heiltä viimeinenkin raha-penni, jonka
he kyllä tarvitsisivat tosihinkin", sanoi kansan ja säästäväisyyden
nimessä taas Niemimäkelän isäntä.
"Luuletteko meidän olevan niin tyhmiä, ett'emme tiedä, mitä teemme? Te
näytätte aina vaan meitä pitävän typerinä, köyhinä, mutta me toki
ymmärrämme uhrata jonkun rovon isänmaamme ja kansamme hyväksi,
sen sijaan kuin te pyydätte estellä ja turhaksi tehdä meidän
isänmaanrakkauttamme, tulemalla tänne häiritsemään meidän toimiamme ja
vieläpä kansan nimessä puhumaan sopimattomia puheita, ikäänkuin kansa
ei itse tietäisi, mitä tekee; vieläpä puhutte kansan kukkaronkin
puolesta, vaikk'ei siinä oikeastaan ole mikään muu suojeltavana kuin
oma hyvin kuristettu kukkaronne, josta ei vielä ole nähty yhtään penniä
kirpoavan mihinkään kansalliseen asiaan, eipä edes niinkään likeiseen
tarpeesen, kuin omain lastenne kasvatukseen! Ja sillä puheella pyydän
minä, että tekisitte sentään hyvän meille, että menisitte pois
häiritsemästä meidän asiaamme!" sanoi talon isäntä kaunistelematta.
"Te häväisette minua hävyttömillä sanoilla! Te käskette minua pois!
Hyvä! Mutta tuo teidän ylpeytenne onkin siihen loppunut, sillä minä
näytän teille -- hurja joukko -- minkä verran teillä on oikeutta
tuommoisia ylöskantoja toimittaa, kerjätä ja kiskoa ihmisiltä rahoja.
Te olette kyllä viisaita mielestänne, jonka nojalla sitten olette noin
suurisuisia, mutta nähdäänpä kuinka pitkälle tuota viisautta kestää",
sanoi Niemimäkelän isäntä uhkaavasti. Tyytymätön kohina alkoi kuulua
väkijoukosta, ja yksi ja toinen olisi ollut valmis jotakin sanomaan,
vaan hän oli jo vihapäässään puitsinut jalkoinsa.
Kun arpajaisten pitäjät olivat päässeet odottamattomasta vastuksesta,
rupesivat he kohta toimeensa. Pian olivat kaikki arpaliput myödyt ja
permanto peittyi tyhjillä lipuilla, ja jotka voittoja saivat,
korjasivat ne pois. Kylän nuorukaiset ja neidet lauloivat isänmaallisia
lauluja sekaäänisesti illan kuluksi ja Iikka lausui väliin jonkun
kappaleen Vänrikki Stoolin Tarinoista; muita ravintoaineita ei ollut
kuin teetä ja kahvia. Mitäpä siinä oli: arpajaiset loppuivat, mutta
niiden pitäjät voivat lähettää kauniin summan tuohon suureen
kansalliseen tarkoitukseen.
Arpajaisten vaikutus ei kumminkaan siihen vielä loppunut. Niemimäkelän
isäntä oli käräjämatkoillaan tullut niin viisaaksi, että tiesi sen,
ett'ei arpajaisia saa pitää sakon uhalla. Tuon viisautensa nojalla
tuli hän Jäykkälään kumoamaan koko arpajaishommaa ja niin saamaan
muut ihmiset tuhmiksi ja riistämään itsellensä uutta arvoa
tietäväisyydellänsä. Hänellä oli varma luulo jo Jäykkälään tullessa,
että nyt hänellä on ainakin se valtti, jolla hän vissimmästi saa
kostetuksi uppiniskaiselle naapurillensa, Jäykkälän isännälle ja
vihatulle vävyllensä, jolle hän oli vannonut kostavansa kuolemaansa
asti; Jäykkälän isännän luuli hän saavan sakkoon siitä, että antoi
huoneensa arpajaisten pitoon, ja vävynsä, kun pani ne toimeen. Tuossa
koston himossa haastatti hän sekä naapurinsa että vävynsä käräjiin
arpajaisten pitämisestä. Mutta noilla hänen mielestään niin
rikoksellisilla syytetyillä oli oikeuteen tuoda asianomaisen
kuvernöörin lupa arpajaisten pitämiseen, ja arvaapa sen, että
Niemimäkelän isäntä sai käräjissä pitkääkin pitemmän nokan.
Niinhän se aika kului, mutta Niemimäkelän isännän sydän ei sulanut
vävylleen eikä tyttärelleen, ja missä hän suinkin luuli jotakin
voivansa, yritti hän aina kostamaan heille; niin kivikovaksi oli hänen
sydämensä paatunut omaa lastansa ja kelpo vävyänsä kohtaan!
Iikka ei koskaan vastustanut appivaariansa, vaikka kuinkakin
hävyttömästi hän olisi Iikkaa kohdellut, sillä hän tunsi syvää
kunnioittamista häntä kohtaan; olihan hän kumminkin hänen siveän
vaimonsa isä, joka laillaan oli kasvattanut hänelle kumppaniksi armaan
puolison, joka niin usein lohdutti hänen sydämensä ja oli hänelle
kaikki kaikissa; siinä syy, jonkatähden Iikka aina vaikeni, kun
Niemimäkelän isäntä tuli vaan näkösälle, tulipa hän minkä näköisenä
milloinkin tuli.