Määrätty huutokauppa-päivä tuli. Kyläläiset kokoontuivat Niemimäkelään
silloin lukuisasti, sillä ei heidän tarvinnut nyt enään pelätä isännän
kostonpyyntöä eikä tuota ylvästelevää rikasta orjailla, sillä rikkautta
ei hänellä enään ollut; hän oli nöyrtynyt ja masentunut. Nyt on hän
huomannut, että kirjojen käsitteleminenkin saattaisi olla joksikin
hyväksi ihmiselle tässä maailmassa, ajattelivat kyläläiset; mutta
lienevätkö heidän ajatuksensa olleet aivan oikeat?
Kun väki oli kokounut, alkoi nimismies myödä irtainta kalua ensimältä;
muita kun tuli puolipäivän seutu, ruvettiin maata myömään. Isäntä ja
Kasperi olivat kumpikin juovuksissa, mutta emäntää ei näkynyt;
luultavasti oli hän surunsa ja häpeänsä tähden piiloittanut itsensä.
Ensikerran näkivät kyläläiset Niemimäkelän isännän juovuksissa, sillä
ei nyt käynytkään laatuun kätkeytä kamariinsa lukon taakse; ei nyt
ollut ketään, joka olisi sanonut isännän olevan kipeänä: kaikki oli nyt
julki, julki oli nyt rikkaus, julki juominen, julki poikansa huono
kasvatus. Mutta ei hän osannut pitää syvää lankeemustansa ja
turmelustansa omana vikanaan, vaan kaikki vastuksensa ja
onnettomuutensa luki hän kyläläistensä syyksi; heissä näki hän
pettyneen toivonsa musertajat. Noissa mielipiteissä kulkea hoiperteli
hän väkijoukon seassa ja vihasta tuijottavin silmin katseli ja
tarkasteli jokaista kyläläistään silmiin, ikäänkuin tahtoen vielä
entisellä mahdillansa vaikuttaa pelkoa ja orjuutta heissä, ja näyttipä
siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "mitä te kerjäläiset". Lukulan
Iikkakin oli ensikerran käymässä appelassaan sitte naimisensa; hän oli
tullut katsomaan asiain menoa. Surullinen oli appelan tila nyt; kaikki
oli mennyt, ja hän luuli appensa jo toki leppyneen taikka ainakin
leppyvän heille, kun noin olivat asiat; mutta kun hänen appensa
pitkitti yhä äsköistä etsimistään, havaitsi hän viimein vävynsä.
"Täälläkö sinäkin p----n roisto olet?" karjasi hän ja samassa sivalsi
hän pesukorennon, jolla yritti vävyänsä holvaamaan päähän, mutta kun
hän ojensi korentonsa lyödäksensä sillä, takertui siihen kymmenenkin
kättä, jotka kyllä voivat tyhjäksi tehdä koko yrityksen.
"Aina te olette minun tielläni ja kiusanani! Teidän, sen vietäväin, syy
se on, että minun asiani näin ovat", sanoi hän, kun näki, että hänen
iskunsa estettiin.
"Siltikö, kun ette meidän kaikkien kanssa saaneet tehdä, niinkuin
Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon kanssa teitte?" sanoi Jäykkälän
isäntä.
"Sinähän se juuri oletkin, joka olet pahin syy minun onnettomuuteeni ja
joka olet aina ensimäinen tuota roistoa puoltamaan", sanoi isäntä.
"Mikä rähinä siellä? minä vaadin järjestystä", äyhkäsi nimismies ja
kaikki vaikenivat.
Nyt ruvettiin maan myöntiin ja talon isäntä mennä hoiperteli aivan
pöydän viereen istumaan. Juuri kun maan myönti alkoi, kuiskasivat
Jäykkälän isäntä ja Iikka jotain toistensa korvaan.
Entisiltä Niemimäkelän isännän kotipaikoilta oli tullut usea mies
huutokauppaan ja kylän kesken tiettiin, että he aikovat huutaa maan
itsellensä; mutta tuo tieto ei ollut kyläläisille mieluinen, sillä
Hoitolan ja Metsälän talot eivät olleet tulleet yhtään voitolle uusien
isäntiensä kaupassa, vaan paremmin tappiolle; sillä he olivat tuoneet
pahoja, rivoja ja raakoja tapoja tullessansa kylään, jotka
silminnähtävästi alkoivat levitä ja turmella sen asukkaita;
ja taloudelliselta kannaltakin katsoen olivat he jo aivan
häviämäisillänsä.
"Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kuusituhatta markkaa", huusi
nimismies, sillä maan hinta oli jo kohonnut siihen määrään noiden
vierasten huutajien huudoista.
"Seitsemäntuhatta!"
"Seitsemäntuhatta", toisti nimismies.
"Kymmenen tuhatta", kuului outo ääni muiden takaa.
"Kymmenentuhatta markkaa, tuleeko lisää? kymmenen tuhatta markkaa!
Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kymmenentuhatta markkaa, kuuletteko
kymmenentuhatta markkaa! tuleeko lisää? eipä taida tulla:
kymmenentuhatta markkaa on tarjottu, ensimäinen, kymmenentuhatta
markkaa, toinen ja kymmenentuhatta markkaa, kolmas kerta" -- kop --
vasara putosi pöytään.
"Kuka se oli, joka teki viimeisen huudon? tulkoon tänne kauppakirjan
tekoon ja maksamaan!" kehoitti nimismies. Arvatkaapa, kuka se oli, joka
tuota nimismiehen kehoitusta totteli, joka tuon viimeisen huudon omisti
omaksensa? Se ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, talon vävy, joka
tuli ujona pöydän tykö.
Kun siinä liki istuva appensa huomasi, että hänen vävynsä oli tehnyt
viimeisen tarjouksen, hypähti hän ylös ja huusi kuin vimmattu: "Ei
kerjäläiselle, ei roistolle".
"En ole mikään kerjäläinen, enkä roistokaan, minä maksan paikalla
kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän kummi lainaa minulle parituhatta,
niin minä pääsen selväksi tästä asiasta", sanoi Iikka ja luki pöytään
kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän vanha isäntä antoi loput, niin
asia oli lukossa.
"Voi, voi! minun maani ja tilani joutuu suurimmalle roistolle ja
vihamiehelleni!" vaikeroitsi Niemimäkelän isäntä, kun havaitsi, että
Iikka ainakin maksoi huutonsa.
"En ikänä minä ole teille ollut vihamielinen, vaan te olette itse niin
otaksuneet; en ole teille vielä koskaan pahaa sanaakaan sanonut. Ja
todistaakseni puhettani sanon tässä kaikkien kuullen, ett'en päästä
teitä pois tästä talosta, vaan te saatte olla ja elää talossanne vielä
murheettomampaa elämää kuin ennen, sillä minä otan talouden asiat
hoitaakseni, sentähden kun minä jäin parintuhannen markan
edesvastaukseen tämän talon hinnasta. Jos Jumala terveenä pitää,
toivon, että me elämme eteenkin päin. Te voitte olla meille nuorille
neuvona ja apuna monessa asiassa; kenenkä tykönä teidän olisi parempi
asua kuin oman tyttärenne ja vävynne kanssa?" sanoi Iikka
appivaarillensa.
"Sinä minua elätät!" mutisi isäntä häpeissään vävynsä puheesta.
"Teillä on jalomielinen vävy, sanon minä, eikä hän ole mikään
kerjäläinen, niinkuin te kuulutte häntä nimittävän, sillä eipä ole joka
miehen lakkarissa kahdeksaatuhatta markkaa; saatte kiittää Jumalaa, kun
hän on sallinut teille noin kelpo vävyn", sanoi nimismies.
"Kelpo vävyn!" toisti appivaari ja lähti pois.
No mitäpä siitä oli: maan myönti päättyi, niinkuin se päättyi, ja tuo
appivaarinsa ylönkatsoma kerjäläinen, torpan poika, oli nyt hänen
menneen talonsa isäntä; sillä Iikkakin osasi "kukkaroa" kehitellä, kun
tarvittiin, vaikka hän kyllä oli kehitellyt "lorukirjojakin" -- niin
käypi usein maailmassa: "vuoroin vieraina ollaan".
Muukin huutokauppa päättyi ja niin ei ollut Niemimäkeläisillä muuta
turvaa jälellä, kuin tuon heille niin halpana pidetyn lorukirjain
lukijan, vävynsä kunniasana!
Heti huutokaupan jälkeen muuttivat Iikka ja Anni Niemimäkelään, mutta
Lukulan Matti ei luopunut rakkaasta torpastaan, joka heidän kättensä
työllä oli tullut siihen tilaan, että se voi hyvästi ruokottuna antaa
heille murheettoman toimeentulon. Niemimäkelän isännällä ja emännällä
ei ollut mihinkä mennä, sillä ei heillä ollut mitään turvaa ja he
olivat työn jo niin unhottaneet, ett'ei heistä ollut työlläkään itsensä
elättäjäksi. Sentähden heidän täytyi tyytyä vävynsä tarjoukseen ja
ruveta elämään edelleenkin entisessä kodissaan, vävynsä ja tyttärensä
armoilla.
Kyllä se kova solmu ruveta ottamaan ruokansa toisen kädestä, kun ennen
saivat olla käskijänä ja päälläpäsmärinä kaikissa, vieläpä luulivat
voittavansa, rahojensa turvissa, kaikki muut kyläläisensä ja
kansalaisensa; niin käypi tässä matoisessa maailmassa! Nythän se astui
Annikin isänsä "kynnyksen yli", vaikka isänsä ei sallinut sitä koskaan
tehdä -- niin käypi!
Kun Iikka ja Anni tulivat Niemimäkelään, oli Anni niin liikutettu,
ett'ei hän saattanut kyyneleitänsä pidättää. Hän tarttui syliksi
isäänsä ja äitiinsä ja pyysi, ett'eivät he olisi enään hänelle
vihaiset. Äitinsä heltyi myös kyyneleisiin ja pyysi tyttäreltään ja
vävyltään anteeksi, kun hän oli asiatta ja ilman syyttä ollut heille
paha, mutta isä ei ollut niin herkkä eikä tunnokas; hän vaan loi
silmänsä mihin vaan sai ja oli ääneti; lieneekö hävennyt?
Kasperille sanoi Iikka: "Ole sinäkin tässä! Kyllä tässä lienee työtä ja
ruokaa sinullekin. Jos rupeat työtä tekemään ja itseäsi parantamaan,
niin voimme jollain tavalla yhdessä elää, eivätkä vaivasi mene
hukkaan"; mutta Kasperi kirosi hirveästi lankonsa ihmiselliseen
tarjoukseen ja vannoi hirveän valan ett'ei koskaan jalkaansa astuisi
tämän talon kynnyksen yli! Hänellä oli jo matkareppu valmisna; hän löi
sen selkäänsä ja hyvästiä sanomatta isälleen ja äidilleenkään, sitä
vähemmin sisarelleen ja langolleen, lähti hän yön pimeään, sillä oli jo
myöhäinen ilta.
Kasperi oli kyllä loistavasti käynyt läpi maailman rannan oppikoulun
alaosastot, nyt lähti hän sen yliopistoon! ja mitä hän siellä oppi,
saamme vasta nähdä.
Nyt tuli Niemimäkelässä toisenlaiset tavat. Kaikkien ensimäinen työ
Iikalla oli puhdistaa talo kelvottomasta työväestä. Saivat siitä
kyytinsä Hoitolan Heikkikin ja Metsälän Mikko, vaikka he kyllä kokivat
liehakoida ja juoruta uuden isännän ja emännän edessä, saadaksensa
heiltäkin suosiota, mutta sen enemmän inhosi Iikka heitä ja pois heidän
piti lähteä, sillä hän tahtoi rehellistä ja kunnollista työväkeä.
Kaikkialla rupesi Iikka innolla talon tiluksien parannuksiin. Kun nyt
oli talvi, laittoi hän miehiä metsään aidaksia hakkaamaan, sillä pellot
ja niityt olivat aidattomina; havut vedätti hän heti kotia ja laittoi
miehet heti niitä hienoksi hakkaamaan lantatunkiolle; talvikaudet
hääräsivät miehet metsässä kirveiden ja hevosien kanssa, mutta ei
sahapölkkyjen hakkuussa eikä vedossa, vaan talouden tarpeellisissa
toimissa.
Kevään tullen tuli toisenlaiset toimet. Nyt ruvettiin aitain panoon ja
ojien luontiin, niin pian kun maa tuli sulaksi. Niistä olikin mahdoton
työ, sillä aidat olivat aivan levällään, niinkuin olemme ennen jo
nähneet, ja ojat olivat niin ummessa, että niissä kasvoi yleensä
kaikenlaista puunvesaa; ne luotti Iikka nuoran avulla niin suoriksi ja
kauniiksi kuin höylätyt. Sen tehtyä tuli kyntäminen ja lannan veto ja
taas kyntäminen. Joka paikassa hyöri aina Iikka itse katsomassa työn
perään ja teki etunenässä itsekin työtä, kun oli vaan vähänkin aikaa.
Ei Iikka toivonutkaan ensi vuonna runsasta vuodentuloa, kun hänen
täytyi kylvää entisen isännän huonosti ruokottuihin peltoihin, mutta
hänellä oli säästössä hyvinä vuosina saatua viljaa, jota hän soistaan
oli saanut niin paljon, että hän kyllä tuli vuoden yli omistansa
aikaan.
Iikka oli leikkisä ja iloinen isäntä ja hän laski aina jonkun
leikkisanan, jos kenen työmiehensä tykönä kävi. Jos joku työ ei käynyt
niinkuin sen olisi käydä pitänyt, tahi jos joku työ tuli huonosti
tehdyksi, ei hän vihassa ja kiukussa ruvennut kohta työväkeänsä
haukkumaan ja parjaamaan, niinkuin moni taitamaton isäntä tekee; vaan
hän oli yhtä leikkisä, yhtä iloisa kuin silloinkin, jolloin työt olivat
hyvästi tehdyt, mutta leikin seassa ja varjossa ilmoitti hän
vajanaisuudet, ja niin tulivat epäkohdat korjatuiksi, vieläpä niin
sievästi, ett'ei työväki huomannut, että epäkohtia oli ollut
olemassakaan. Tuommoisella käytöksellään voitti Iikka työväkensä
kunnioituksen ja luottamuksen ja he rakastivat uutta isäntäväkeä,
jonkatähden työt tulivat toimella ja tunnollisesti tehdyiksi.
Tuolla tavalla paranivat Niemimäkelän tilukset aika vauhtia ja muutaman
vuoden kuluttua olivat ne mitä parhaimmassa kunnossa.
Niemimäkelä ei nyt enään ollut kuin joku vanhanaikainen linnoitus
keskiajalla, niinkuin se oli entisen isännän viime aikoina ollut; vaan
se muuttui nyt iloiseksi taloksi, jossa kävi runsaasti vieraita, ja
kyläläiset, semminkin pyhäiltoina, istuivat Niemimäkelässä ja
keskustelivat siellä talon isännän kanssa ajan kysymyksistä. Kaikki,
jotka vaan taloon tulivat, otettiin ystävällisesti vastaan, ja usea
outo matkustajakin poikkesi sinne, katsomaan merkillistä ja toimekasta
miestä, joka jo niin paljon oli toiminut kansallis-asioissa ja joka
torpan pojasta oli kohonnut uljaan talon isännäksi. Eivätkä he koskaan
katuneetkaan pienen matkan tekoa, joka taloon oli, sillä he löysivät
aina isännässä iloisen ja vieras-varaisen miehen, joka kaikki otti yhtä
ystävällisesti vastaan. Kun tuli sitten kysymys kansallisuudesta, niin
isäntä tuli kuin uudesta syntyneeksi, sillä silloin pääsi hän käsiksi
oikeaan mieli-asiaansa, ja innokkaasti ryhtyi hän asian selityksiin ja
semmoisiin selityksiin, jotka olivat asialle avuksi. Ja ainahan se asia
tuli silloin puheeksi, kun joku vieras poikkesi taloon, sillä sinne
eivät muut poikenneet kuin semmoiset, joissa itsessäänkin vaikutti
kansallishenki. Useinkin palasivat he talosta lämpimämmällä ja
palavammalla sydämellä, kuin sinne menivät; sillä siellä oli puhallettu
uutta sytykettä, uutta virikettä, uutta lämmintä ja tulta heidän
sydämeensä.
Iikan maanparannus-puuhia edistytti paljon se, ett'ei hänen tarvinnut
kovin paljoa kustantaa kartanon rakennukseen, sillä huoneet eivät
olleet vanhat; hän pääsi sillä, kun korjasi vaan rappiolla olevat
kohdat. Hänellä oli nyt huoneita kyllältä ja yhden kamarin pyhitti hän
kirjastollensa. Hän laittoi huoneen mukavaan asuun, ja seinille oli
asetettu kirjahyllyjä, jotka olivat kirjoja täynnä. Huoneessa ei ollut
mitään muuta asutusta kuin kirjasto. Siellä istui Iikka aina pari
tuntia joka ilta, virvoittamassa työstä väsynyttä sieluaan ja
ruumistaan, ja niin hän jalostutti henkeään kirjallisilla tuotteilla.
Kun ei vaan vieraita ollut, ei hän antanut häiritä itseänsä; mutta jos
niitä oli, oli hän aina altis heille.
Vanha isäntä sai elää ja olla talossa niin mukavasti kuin halutti.
Häneltä ei puuttunut mitään, ei ruokaa eikä juomaa, ei vaatetta eikä
lämmintä, eikä kukaan hänelle kärissyt eikä sanonut sopimattomia
sanoja; mutta ei hän ollut sittenkään tyytyväinen tilaansa, sillä
kumminkin puuttui häneltä jotain, nimittäin olut- ja konjakkipullot,
joita hän oli tottunut mielensä mukaan hallitsemaan ja kallistelemaan.
Häneen nousi väliin entiset pahat iilinsä, jolloin Iikka ja Anni saivat
kuulla entisiä rivoja ja hävyttömiä sättimisiä; mutta he eivät olleet
millänsäkään ukon pauhinasta, sillä he tiesivät, ett'ei sillä ollut
mitään merkitystä; he nauroivat ja lepertelivät vaan niin kauvan, että
ukon täytyi leppyä. Vanhan isännän elämä ja luonne näytti ensimältä
semmoiselta, kuin ei hänen elämänsä ja asemansa olisi yhtään muuttunut
entisestään; niin kopea ja käskevä se oli. Silloin, kun hän tuli
kärtyiseksi, lienee hänelle muistunut mieleen entiset paremmat ajat,
jolloin hän oli kymmenien tuhansien omistaja, joka seikka tekee ihmisen
niin otolliseksi ja mainioksi, ajat, jolloin häntä kuuntelivat kaikki
muut, paitsi tuo jörö naapuri, Jäykkälän isäntä, ajat, jolloin ei
kukaan sanonut vastaan muut kuin tuo sama jörö, ajat, jolloin hänellä
oli antaa tuolle kurisevalle ja anovalle sydän-alalle, mitä vaan sen
mieli teki. Kaikki edelliset edut olivat nyt menneet, mutta tuo
jälkimmäinen oli pysynyt entisessä voimassaan, velkovana ja ankarana
saamamiehenä; mitä hän nyt sille antoi, millä tyydytti sitä? ne olivat
kysymyksiä, jotka tekivät ukon kärtyiseksi. Ensimältä koki hän antaa
tuolle velkojalle riskisti vettä, sillä hän oli niin tottunut juomaan,
että hänen täytyi jotakin juoda, ja Iikka ei ollut tietävinäänkään
hänen muka parhaasta tarpeestaan, eikä vanha isäntäkään kehdannut
suoraan siitä käristä, kun ei hänelle juomisia laitettu; sillä hän
kumminkin tunsi tunnossaan, että hänen asiansa oli huonolla
perustuksella, semminkin kun hänellä oli muutoin niin hyvä elämä ja
hoito; jota enemmän hän juomisen himossaan joi vettä, sitä kurjemmaksi
hän havaitsi tilansa, sitä kärtyisemmäksi tuli hän. Mutta tuo veden
juonti ei ollut miksikään pahaksi hänelle, sillä juuri veden juonnin
tähden tuli hän viimein siihen tilaan, että voi tulla toimeen
himoitsematta väkeviä juotavia; tuota toivoikin Iikka ja iloitsi
sydämessänsä, kun näki, että ukko rupesi vettä juomaan.
Aina, kun ukko tuli pahalle päälle, oli hänellä olevinaan joku
erinomainen syy, josta hänen tuli pauhata: milloin hän kurisi ja
möyrästi siitä, kun kaikki talon varat tuhlataan tyhjiin loruihin; se
saarna tapahtui aina silloin, kun Iikka lisäsi kirjastoaan taikka
tilasi sanomalehtiä. Milloin taas siitä, että työväelle syydetään
kaikki, mitä hengestä irti oli; milloin taas, että mierolaisille ja
maankulkijain kitaan syydetään elo elämä, ett'ei oman väen suuhun jää
elävää einettä; se jyräkkä tuli aina silloin, kun vieraita oli talossa
ollut. Siitä oli kuitenkin hyvä, ett'ei ukko koskaan vierasten kuullen
hiiskunut mitään, mutta sen enemmän heidän pois mentyänsä. Vierasten
aikana hän istua murrotti itseksensä hiljaa; mutta jos vieras meni
hänen tykönsä ja puhutteli häntä, niinkuin muka ei muuta isäntää
talossa olisikaan, siiloin ukko tuli iloiselle tuulelle ja rupesi
kehumaan ja ylistämään vahvaa taloaan, sen uljaita huoneita, sen
oivallisia peltoja ja niittyjä, väliin vilkasten ympärilleen, kuulisiko
tuota kukaan; kaikista näkyi, niinkuin ei hän muistaisikaan langennutta
suuruuttansa.
Kerrankin piti ukko oikein aika jyräkkää. Hän oli taas kärteynyt
työväelle, jota talossa nytkin oli paljon. Ukko tuli Iikan nenän eteen
pöydän luo, jossa Iikka oli syömässä muun väen kanssa, ja löi nyrkkiä
pöytään, niin että astiat helisivät, ja sanoi: "Tätä menoa ei kestä
kauvan, meidän pitää paikalla erota, minä tahdon sen."
"Erotaan vaan ja heti, mutta vaarin puolelle kaiketi minä rupean, en
minä tule vaaritta aikaan", sanoi Iikka hilpeästi totuudessa.
"Kyllä sinulla juonia on", sanoi ukko ja lähti häpeissään pois.
Kukaan väestä ei nauranut, sillä Iikka ei ollut koskaan kärsinyt sitä,
että ukkoa olisi kukaan pilkannut; mutta ukon pois mentyä purskahti
koko väki nauramaan sen sukkelan kepposen tähden, jonka Iikka ukolle
silläkin kerralla teki. Tuolla tavalla voitti Iikka aina hyvyydellä
ukon pahuuden. Ei puolella sanallakaan Iikka koskaan sättinyt ukkoa
hänen entisistä synneistänsä, vaan antoi ukon vapaasti luulotella
olemattomasta rikkaudestaan ja suuruudestaan ja isännöidä niinkuin itse
tahtoi.
Niin kului taas joku vuosi ja Iikka oli jo saanut tilukset niin hyvään
kuntoon, että hän alkoi saada hyviä vuoden tuloksia. Ennen pitkää
maksoi hän kummivaarillensa, Jäykkälän isännälle, ne parituhatta
markkaa, jotka hän häneltä oli lainaksi ottanut maan hintaa
maksaessaan, ja nyt ei ollut Iikka penninkään velassa yhdellekään
ihmiselle; tuosta hetkestä pitäen karttuivat hänen aineelliset varansa
aika vauhtia.
Iikalle ja Annille oli Jumala lahjoittanut jo kaksi tervettä ja
kaunista lasta, pojan ja tyttären. Ensimäinen lapsi oli poika, ja kun
hän syntyi Niemimäkelässä, tahtoi Annin äiti, että hänestä tehtäisiin
enon kaima ja että hän ristittäisiin Kasperiksi. Mutta kun ristittävän
lapsen isä ja äiti olivat lukeneet Topeliuksen Luonnonkirjasta
kertomuksen "Kasper ei saa oppia mitään" ja kun eno Kasperikin näytti
samankaltaiselta Kasperilta, eivät he hyväksyneet mummon ehdottamaa
nimeä eivätkä panneet sitä pojallensa, vaikka he hyvin kyllä tiesivät,
"ett'ei nimi miestä pilaa, jos ei vaan mies nimeä". Olipa siihen
toinenkin syy: Iikan isä oli velvollinen saamaan kaiman heidän
ensimäisestä pojastaan ja Iikka lohdutteli siitä vähän nyrehtynyttä
anoppimuoriaan vanhalla sananlaskulla: "mieshän Mattiik' on". Mummo ei
ottanutkaan kovin lujalle nimen panossa; hän lähti pois, vaikka vähän
tyytymätönnä.
Annin äiti olikin leppynyt kaikesta sielustaan ja mielestään vävyllensä
ja tyttärellensä. Hän kiitteli sydämessänsä Jumalaa, kun hänellä oli
niin kelpo lapsi, kuin Anni oli, ja kun hänen oli onnistunut saada niin
kunnollinen vävy, kuin Iikka. Mummon tunto ei ollutkaan vielä tullut
poltin-raudalla merkityksi, sentähden oli hänessä taas paremmat tunteet
sijansa saaneet; ainoastaan kodin väärät mielipiteet olivat ajaksi
himmentäneet ja varjokkaalla sumullansa peittäneet hänen sielussaan sen
totuuden valon, jonka ijankaikkinen totuus jo luomisessa istutti
ihmissydämeen. Se totuus pääsi taas hänen sydämessään voitolle; sillä
kodin synkät sumut olivat nyt hälvenneet, joiden takaa hän selvästi
näki menneen pimitetyn elämänsä surulliset hedelmät. Niiden läpi näki
hän taas vävyssään ja tyttäressään kirkkaasti loistavan totuuden
voiton. Usein hän illan hämärässä muisteli katkeruudella niitä
surullisia tapauksia, joita mennyt elämä oli hänelle niin runsaasti
tuonut. Hän muisteli niitä onnellisia aikoja, jotka heillä oli ennen
metsäin myöntiä, jolloin heiltä ei mitään puuttunut, jos kohtakaan
eivät olleet rikkaita, jolloin ei kukaan heitä ylönkatsonut eikä
inhonnut. Hän muisteli rikkauden aikaa ja sen loistavuutta, mutta sitä
piti hän elämänsä suurimpana onnettomuutena, niinkuin se todella olikin
niin väärin käytettynä kuin he rikkauttaan käyttivät. Usein hän
muisteli poikaansa Kasperia, silloin heltyi hän aina kyyneleihin; sillä
hänellä oli äidin sydän langennutta ja harhateillä olevaa poikaansa
kohtaan. Hän tunsi syvällä surulla, että suurin syy hänen poikansa
onnettomuuteen oli juuri heissä itsessään, nimittäin heidän huonossa
kasvatuksessaan, ja sepä tunto kovin kalvasi eukon sydäntä. Ei hän
koskaan muistellut surullisia muistojaan muiden kuuloon kuin Iikan ja
Annin, ja he kokivat aina häntä lohduttaa ja poistaa hänen murhettansa.
Aina, kun posti tuli, oli eukko ensimmäisenä kyselemässä Iikalta tai
Annilta: "kuuluiko Kasperista mitään?" siinä yksinkertaisessa luulossa,
että "aviisuissa", joissa on kaikki maailman tiedot, lienee tietoja
Kasperistakin; eikä eukko siinä aivan turhaan luullutkaan, sillä
kerran, kun posti tuli, oli eräässä sanomalehdessä luettavana, että
eräs Kasperi Niemimäkelä, Peltolan kylästä, on pantu kiinni --
varkaudesta. Kun Iikka havaitsi tuon uutisen, vei hän sen kohta
nähtäväksi Annille, joka kalpeni kuoleman kalpeaksi. Samassa taas tuli
Annin äiti ja kysyi: "Kuuluuko Kasperista mitään?"
"Kasperista ei kuulu mitään, ei enempää kuin ennenkään. Oi kuinka
mielelläni minä antaisin teille tietoja Kasperista, kun vaan
voisin, mutta se on mahdoton; hän on meiltä kaikilta poissa --
tietämättömissä", ehätti Iikka sanomaan, sillä ei hän tahtonut lisätä
kiviä kuorman päälle.
"Onneton poikani! Isäsi ja äitisi syy se on, että sinä noin olet;
armahtakoon meitä kaikkia Jumala!" sanoi eukko ja kyyneleet alkoivat
vieriä alas hänen murheesta lakastuneita kasvojansa myöten.
Anni istui tuolilla kalpeana kuin palttina ja hänen äitinsä havaitsi
nyt vasta, missä tilassa hän oli. "Jumalan tähden, mikä sinulle tuli,
Anni?" sanoi äitinsä ja tarttui tyttärensä käteen.
"Minulle tekee pahaa, minä pyörryn äiti; tuokaa minulle kylmää vettä!"
kuiskasi Anni tuskin kuultavasti.
Nyt vasta havaitsi Iikka, kuinka syvän haavan hän oli arvaamatta
iskenyt vaimonsa sydämeen. Hän heitti anoppimuorinsa pitelemään
vaimoansa kiinni ja juoksi itse vettä noutamaan; pian tuli hän
takaisin, ja vedellä virkistellen saivat he töin tuskin estetyksi
Annin pyörtymästä, mutta useammaksi vuorokaudeksi kaatui Anni
tautivuoteelle; niin kipeästi otti sisaren sydämeen langenneen veljen
surullinen kohtalo. Mitähän, jos murrettu äidin sydän olisi saanut sen
uutisen tietoonsa? Mitähän, jos hiljan herännyt ja sentähden paljon
kärsinyt omatunto olisi tuon lisänuolen saanut, omatunto, joka niin
paljon jo oli kärsinyt huonosta lastensa kasvatuksesta, -- lisänuolen,
jossa täydessä määrässä olisi näkynyt hedelmät, joita maailmanrannan
oppikoulu oli voinut hänen pojallensa antaa, johon kouluun he olivat
lapsensa uskoneet? Oi, vastatkaa, vastatkaa! Olisikohan murheesta
murrettu sydän sitä voinut kestää? Ei, ei se olisi jaksanut, se olisi
epäilemättä katkaissut kulutetut, heikontuneet elimet ja niin olisi
nuoli saattanut kärsivän ja katuvan sydämen ennen aikaansa hautaan.
Mutta tuota uutista, tuota lisänuolta ei hän saanut tietää, sillä Iikka
ja Anni hyvin käsittivät, minkä vaikutuksen se olisi tehnyt
kärsimyksistä heikontuneessa sielussa.
Kun Anni sairasteli muutamia vuorokausia, tointui hän entiselleen;
mutta sen erän perästä ei hänen mielestänsä mennyt onneton veljensä ja
kahta rakkaammalta tuntui Kasperi nyt Iikasta ja Annista kuin koskaan
ennen. Oi kuinka mielellänsä he olisivat sulkeneet syliinsä onnettoman
Kasperin ja kokeneet häntä saattaa oikealle tielle, kun se vaan olisi
käynyt laatuun! Mutta se oli mahdoton, sillä Kasperista ei saatu sitten
enään minkäänlaista tietoa, kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt ja
päässyt taas vapaaksi, vaikka Iikka koki kaikin tavoin häntä
kuulustella.
Niin kului aika. Annin äiti hoiteli lapsia ja sureskeli kadonnutta
poikaansa; mutta nöyränä, katuvaisena kantoi hän elämänsä kohtaloa ja
nöyrällä sydämellä tunnusti hän, että se elämän siveys ja puhtaus,
jonka hänen tyttärensä omisti, ei ollut heidän ansionsa, vaan Iikan.
Vanha isäntä oli yhtä synkkämielinen kuin ennenkin, eikä hän koskaan
kysellyt: "kuuluuko Kasperista mitään?" Väliin hän tärkeytyi ja
rietausi niinkuin ennenkin; kun hän sai vaan jotenkin vähänkään varoja,
osti hän kohta viinaa ja joi niinkuin ennenkin, ja kun ei saanut
viinaa, joi vettä niinkuin ennenkin; mutta summa vaan oli se, ett'ei
talossa annettu hänelle mitään väkevää juotavaa eikä varoja niiden
hankkimiseen, ja siitä ukko kävi kärtyiseksi niinkuin ennenkin.
Jumala lahjoitti taas Iikalle ja Annille terveen ja kauniin pojan. He
rakastivat Kasperi parkaa niin sydämestään, ett'ei enään mitkään
ennakkoluulot voineet estää heitä tekemästä pienestä tulokkaasta kaimaa
onnettomalle enolle, ja nähtävästi iloitsi ukkokin tuosta; lieneekö
hänenkin sydämessään liikkunut jotain tunteita onnetonta poikaansa
kohtaan. Kenties, kenties, mutta päälle ne eivät ainakaan näkyneet.
Kun kunnallislautakunnan esimiehen virka tuli pitäjäässä avonaiseksi,
valitsivat pitäjään miehet yksimielisesti Iikan siihen; mutta Iikka ei
ottanut vastaan tuota luottamusvirkaa, vaan pyysi, että hän saisi olla
erillänsä siitä, sillä hänellä oli kyllä muutakin tekemistä, luvaten
samassa kuitenkin apuansa, jos niin tarvittaisiin. Hän esitteli, ett'ei
siihen toimeen ole luonnollisempaa eikä soveliaampaa miestä koko
pitäjäässä kuin Jäykkälän Aapo, ja tämä valittiinkin, eikä kunnalla
ollut koskaan syytä katua vaaliansa; sillä hän toimitti kaikki asiat
toimella ja se kävikin hyvin laatuun, sillä Iikka oli lähellä ja he
olivat aina yhtenä sieluna ja sydämenä.
Hoitolan talo oli keskellä kylää kauniilla asemalla, ja siinä oli
vankka kartano. Niinkuin jo ennestään tiedämme, tuli taloon muukalaisia
asumaan entisen isännän -- Hoitolan Heikin -- hävittyä. Tiedämme myös
ennestään, ett'eivät nuo muukalaiset, jotka olivat ennen metsällänsä
eläneet, voineet hälvenemättä olla ja elää semmoisessa paikkakunnassa,
jossa piti työnteolla elää; mutta sitä emme vielä tiedä, että Hoitolan
uudet asukkaat olivat nyt jo niin hävenemäisillään, että he
tarentelivat myömään Hoitolaa eräälle mustalaiselle, joka sen kanssa
hieroi kauppaa.
"Niitähän täällä nyt vielä tarvitaan; meidän kylässä ei ole koskaan
vielä ollut mustalaisia, eikä tule vielä nytkään; Hoitola on jo
kylläksi levittänyt raakuutta paikkakuntaan, nyt sen on aika ruveta
levittämään valoa ja niin palkitsemaan sitä vahinkoa, mitä ennen on
ihmiskunnalle aikaan saanut", sanoi Iikka asian kuultuansa.
Peltolan kylässä ei ollut vielä nytkään kansakoulua, vaikka sitä oli
yritetty monta kertaa toimeen panemaan; sillä olipa aina vähän enempi
vastaan-panijoita kuin tahtojia.
Ensi pyhänä sen jälkeen kun tieto oli saatu siitä, että mustalainen
tarentelee ostamaan Hoitolaa, oli taas pitäjään kirkossa kuulutus
kansakoulun perustamisesta Peltolan kylään. Kun kokouspäivä tuli, meni
Iikka kokoukseen. Kun vastapuolue rupesi rähisemään, pyysi Iikka
puheenvuoroa, jonka hän saikin. Heleällä äänellä, voimakkaassa puheessa
selitti hän koulun edut ja samassa kumosi järkevästi ja peruksellisesti
vastaanpanijain väitteet. Iikan puheen perästä ruvettiin heti
äänestämään, ja katso, koulun ystävät voittivat niin suurella
enemmistöllä, että vastustajat menivät vihoissaan ja pitkällä nokin
pois koko kokouksesta, ja niin tuli Hoitola, tuo entinen pahuuden ja
irstaisuuden pesä, kansakouluksi kylään. Koulu pantiin kohta voimaan ja
niin jäivät mustalaiset tulematta sekä Hoitolaan että koko Peltolan
kyläänkin; Hoitolaan tuli nyt asumaan "valkolaisia", nimittäin opin
valon kipinöitä, jotka kirkkaina säteinä alkoivat levitä kansaan.
Kertomuksemme alussa tuntui, että Peltolan kyläläiset olivat jotenkin
valistunutta kansaa ja että he pitivät huolta henkisistäkin
tarpeistansa, ja kertomuksemme kansakoulu-asiasta näyttää aivan toista.
Tosi on, että Peltolan kyläläiset olivat valistuneempia kuin usean muun
paikkakunnan asukkaat; mutta siihenkin katsoen, kauvan, kauvan tahtoo
pimentolan puoli olla voitolla! Kauvan saa valopuoli vaikuttaa ja
taistella, ennenkuin saapi varjot poistumaan, sumut hälvenemään,
ennenkuin totuus saapi voiton, ennenkuin kansalliset asiat saavat
yksimielisen sopusoinnun, ja vaikkapa vaan enemmistön suosion; näin on
niissäkin paikkakunnissa laita, joissa se parhaallaankin on; mitä sitte
muualla? Enimmiten on vielä niin, että täytyy työtä tehdä ja vaivaa
nähdä, vieläpä kärsiä pilkkaakin vaivoistaan, jotakin kansallista asiaa
ajaessaan. Mutta jos tuota työtä tehdään uupumatta, väsymättä,
nureksimatta, suuttumatta, tehdään useammilla yhdistetyillä voimilla,
niin kansan silmät aukenevat ja totuus jääpi voitoksi. Ja useinkin on
niin käynyt, että pimemtolaiset kiittävät niitä, jotka ovat
ponnistelleet heitä itseään vastaan, niitä, jotka ovat taistelleet
heitä vastaan heidän hyväksensä, kiittävät heitä, vaikka usein myöhään,
sitte, kun heidän hyväntekijänsä ovat uupuneet, väsyneet ja laskeuneet
siihen lepoon, johon ei enään parjaajan eikä soimaajan raaka panetus
kuulu.