Niemimäkelän lapset ja Lukulan Iikka olivat jo siinä ijässä, että he
menivät kaikki yht'aikaa rippikouluun, sillä Kasperikaan ei ollut vielä
ollut rippikoulussa, vaikka hän oli Iikkaa ja Annia vanhempi. Hengen
voimalla koki kirkkoherra nuorukaisille opettaa jumalallisia totuuksia,
jotka yksinänsä voivat ihmistä lohduttaa ja tukea hänen viimeisellä
hetkellänsä. Usko ja luottamus yhteen näkymättömään kaikkivaltiaasen
olentoon, joka johtaa ihmisen vaiheet, joka voittaa kaikki taivaat ja
maat, usko ihmisen omasta ijankaikkisesta hengellisestä olennosta, joka
ei ole turhaan luotu, -- tämä usko, tämä tunto on oleva lohduttava ja
sovittava enkeli, joka kuolinvuoteella kuiskuttaa ihmiselle luottamusta
ja toivoa tulevasta elämästä, joka toisella puolen hautaa alkaa
korkeammassa määrässä, kuin mitä tässä puuttuvaisessa maailmassa voipi
olla tarjona.
Niitä totuuksia opetti, niitä tyrkytti kirkkoherra lapsille; toiset
nuorukaiset niitä hartaasti kuuntelivat, toiset eivät niistä näyttäneet
pitävän mitään lukua, nukkuivat vaan, ja kun kirkkoherra sattui
silmänsä luomaan toisaalle, tekivät he pikku kompeitaan; niin vähän
huolivat he kirkkoherran voimallisista opetuksista!
Kasperi oli lakkariinsa varustanut erään paljetten avulla tirskuvan
lasten leikkikalun, jota hän aina silloin, kun kirkkoherra sattui vaiti
olemaan, puristi lakkarissaan, joten syntyi semmoinen tirske kuin
kaukaa kuuluvan, hyvin pienen rakkikoiran tirskuminen.
"Mikä se on, joka tekee häiriötä? pankaa sukkelaan se pois!" sanoi
kirkkoherra.
Kaikki nuorukaiset olivat vaiti.
Kun kirkkoherra oli hetken tointansa jatkanut heidän kanssansa, kuului
taas pari tirskausta!
"Se on Niemimäkelän Kasperi, joka tekee ilkeyttä; astu tänne
sukkelaan!" sanoi kirkkoherra, sillä hän oli ottanut tarkan vaarin,
kuka se oli, joka ilkeyttä harjoitti.
"Ei suinkaan minulla ole mitään", sanoi Kasperi, ja yritti salaa
antamaan tirskutus-konettansa vieressään istuvalle pojalle, joka
ottikin sen vastaan ja toi julkisesti kirkkoherralle; kirkkoherra otti
vastaan Kasperin tirskutus-koneen ja muserti sen rikki.
"Jos minä toisen kerran tapaan sinut vilpistelemästä, niin sinä saat
paikalla marssia koulusta pois!" sanoi kirkkoherra Kasperille.
Niin kului se päivä rauhassa, eikä kukaan tehnyt mitään ilkeyttä. Mutta
Kasperille alkoi jo huomenna käydä ikäväksi ihmisittäin olo. Kun ei
hänellä ollut enään tirskutus-konetta, jolla olisi voinut ilkeyttään
harjoittaa, mietti hän toisia keinoja sen aikaansaamiseksi. Hän repi
papereita irti virsikirjastaan ja katekismuksestaan, tukki ne suuhunsa
ja pureskeli ne koviksi ja märiksi myttyröiksi, joilla hän,
kirkkoherran silmien välttyessä, paiskeli toisia poikia toiselle
puolen huonetta. Sattuipa niin, että eräs semmoinen Kasperin heittämä
iso kuula lensi toisen pojan silmään! Kuula otti tuohon hellään
ruumiin-osaan niin kovasti, että poika oli kaatua selällensä ja hän
päästi kauhean itkun. Kirkkoherra näki, että tuo vamma tuli siitä, että
joku nakkasi poikaa silmään, vaan ei huomannut, kuka sen teki;
sentähden kysyi hän kiivaasti: "Kuka sen teki?"
"En suinkaan minä ole nakannut", ehätti Kasperi sanomaan, mutta silloin
nousivat kaikki koululapset ylös ja sanoivat, että Kasperi nakkasi ja
että hän on repinyt lehtiä kirjoistaan ja suussaan niistä pureskellut
kuulia, joilla hän on jo ennenkin muita pyssynnyt.
"Enkö minä jo eilen sinulle sanonut, että sinun pitää olla siivolla?
Sinä et ole totellut sitä! Jos sinä saat olla enemmän aikaa koulussa,
niin sinä turmelet toisetkin, sentähden mene heti tiehesi täältä ja
opettele tulevaan rippikouluun asti parempia tapoja", sanoi kirkkoherra
Kasperille.
Hammasta purren ja nurkkia kopsien lähti Kasperi koulusta pois ja meni
suoraan kotiansa, jossa hän itkusuin kertoi isällensä, kuinka
kirkkoherra oli hänet ajanut koulusta pois siitä pienestä syystä, kun
oli paperisipaleella nakannut toista poikaa.
"Sinun päällesi näkyy kaikilla olevan aita matalin, mutta älä ole
milläsikään: oletpa sinä rikas, mitä muut ovat sinun rinnallasi,
vaikkapa olisivat minkäkinlaisia luku- ja laulumiehiä; kyllä
kirkkoherrakin sen vielä anneissaan tuntee", lohdutteli ja uhkaeli
väärällä tavalla lastansa kasvattava isä!
Iikka ja Anni olivat parhaimmat sen vuotisista koululapsista sekä
lukunsa että ymmärryksensä puolesta, eikä Anni enään tarvinnut
rippikoulussa edustajaa, niinkuin ensimäisillä lukukinkereillä; sillä
hän tiesi nyt jo Jumalastakin, vaikk'ei hänelle kotona siitä puhuttu,
mutta sitä enemmän Lukulassa.
Kun kirkkoherra rippikoulun loputtua luetteli, kutka pääsevät
ensikerran kasteensa liittoa uudistamaan, kutka ei, antoi hän Iikalle
ja Annille kauniisti nidotut uudet testamentit, palkinnoksi heidän
hyvästä luvustansa ja ymmärryksestänsä. Kun oli tultu selville, kutka
"pääsevät", kutka ei, lähtivät "hyljätyt" hyppien, kirjojansa lyöden ja
seiniä kopsien, suurella jyräkällä pois, jota vastaan "päästetyt"
seisoivat niin hiljaisina ja nöyrinä, ikäänkuin he olisivat olleet
aivan eri ihmisrotua kuin nuot hyljätyt; mutta oliko nöyryys todellista
sydämmen nöyryyttä heissä kaikissa, vai oliko se vaan siitä tullutta,
että tunsivat itsensä paremmiksi kuin nuot jotka hyljättiin, -- sen
jätän lukijan mietittäväksi. -- Semmoisia ne koululapset olivat.
Kun Anni tuli kotiansa, lahjaksi saatu uusi-testametti muassaan, oli
hänen isänsä unhottamaisillansa tylyytensä kirkkoherralle Kasperin
tähden, kun Anni oli niin loistavasti läpi mennyt, että oli saanut
lahjan niinkuin Lukulan Iikkakin. Mutta pian sai hän takaisin entiset
mielipiteensä ja hän rupesi pitämään Annin koulu-onnea omana ansionaan,
sillä hän julkisesti lausui sen ilmi, kun sanoi: "Olipa tuo Anni
yhtähyvä koulussa kuin Lukulan Iikkaki, vaikk'ei hänelle ole luetettu
yhtään lorukirjoja!"
Kun tuli se päivä, jolloin lapset Herran pöydän edessä uudistivat
kasteensa liiton, pukivat kyläläiset itsensä pyhävaatteisiinsa ja
riensivät kirkolle; erittäinkin olivat ne vanhemmat siellä, joiden
lapset ensi kerran astuivat armo-pöydän luo. Ihmiset seisoivat
kirkko-aidan ympärillä puhtaissa pyhävaatteissansa, useat
paitahihasillaan, sillä nyt oli Suomen ihanin ja lämpimin vuoden-aika.
Kun he siinä hiljaksensa puhelivat päivän merkityksestä, alkoivat
kirkon kellot heleästi soida, kutsuen ihmisiä koolle Herran huoneesen,
ja samassa asteli pitkin tietä seurakunnan lukkari, suuri avain kädessä
ja kirjoja kainalossa. Kun lukkari tuli väkijoukon tykö, sanoi hän
heille kohteliaasti hyvän huomenen ja likimäisille tarjosi hän nuuskaa
isosta nuuskatousastaan. Sitte asteli hän juhlallisen näköisenä kirkon
portaita kohden, jotka olivat niin täynnä väkeä, päivän merkityksen
tähden, ett'ei lukkari ollut saada ovea auki. Kun hän viimeinkin sai
sen aikaan, pasahti kirkko yht'äkkiä väkeä täyteen, sillä jokainen
tahtoi nyt parhaalle paikalle, kuullaksensa paremmin kirkkoherran
tämänpäiväistä puhetta. Vanhoja köyryselkä-vaareja ja mummoja nähtiin
silloin rientävän, sauva kädessä, kirkkoon, joita aina joku pieni poika
tai tyttö ohjasi toisesta kädestä penkkiinsä.
Kun väki oli saanut itsensä sijoitelluksi penkkeihin, alkoi "papin
kello" soida, ja kappaleen ajan päästä tuli kirkkoherra kirkkoon,
rippilapset perässä; kirkkoherra meni sakastiin ja lapset sijoittuivat
kuoria lähimmäisiin penkkeihin. Kappaleen ajan päästä tuli lukkari
sakastista penkkiinsä, silmälasit päässä, avasi suuren virsikirjansa
ha'at, pani numerot taululle ja alkoi virren: "Tule, Pyhä Henki Luoja",
johon seurakunta ja rippilapset ottivat osaa, ja pian oli kirkko täynnä
heleää ja sointuisaa ääntä, jonka seurakunta sydämestään päästi,
veisatessaan mieltä ylentävää virttä; viimeisen värssyn ajalla menivät
lapset kuoriin alttarin ympärille.
Juhlallinen oli se hetki. Tuossa seisovat lapset, joita maailman
pahentavaiset myrskyt eivät ole vielä turmelleet; siinä seisovat he
vannoaksensa ikuista rakkautta ihmiskunnan suurimmalle hyväntekijälle,
Vapahtajalle; siinä aikoivat he tunnustaa kuolemaansa asti sitä uskoa,
jota heille on opetettu ja jota aistillinen seurakunta kaikessa
maailmassa tunnustaa, ja tehdä sitä tunnustustaan niin, että se saattaa
antaa heille ijankaikkisen rauhan; siinä aikovat he luopua pois
pahuudesta ja ruveta palvelemaan elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa.
He ovat tähän asti olleet vanhempiensa hoidon ja silmäin alla, nyt
joutuvat he paremmin omaan varaansa; lapsuuden aika on loppunut, ja
nuoruuden ikä alkaa. Jaksavatko he lupauksensa ja valansa täyttää?
Voivatko he vastustaa maailman vietteleviä, nieleviä ja onnettomaksi
saattavia hyrskyjä? Ne olivat kysymyksiä, jotka monen vanhemman
sydämestä sillä hetkellä puhkesivat.
Kirkkoherra, joka myös oli viime värsyn ajalla tullut alttarille,
rupesi sydäntä-liikuttavasti puhumaan, kuinka nämätkin lapset tässä
ovat kerran kalliisti ostetut Jumalan Pojan kalliilla verellä, kuinka
he kerran ovat jo otetut ja saatetut Jumalan lapsiksi Pyhän kasteen
kautta, mutta kuinka he ovat jo langenneet pois siitä kasteenliiton
armosta, josta Jumala kerran on heidät osalliseksi tehnyt, jonkatähden
heidän on tarvis uudistaa liittonsa Jumalan kanssa ja nöyrällä,
katuvaisella sydämellä rukoilla Häneltä syntein anteeksi saamista,
Hänen Poikansa ansion tähden. Laveassa, mutta pystyvässä puheessa
painoi kirkkoherra sydämelle sitä, kuinka nämät lapset lähtevät nyt
avaraan maailmaan, jossa he ovat niinkuin pisara meressä, maailman
pauhaavien myrskyjen seassa, jossa on monta vaaraa, monta viettelystä,
jotka saattavat pian turmella heikon taimen, jos ei se ole hyvin
istutettu ja hoidettu. Jos eivät vanhemmat ole hyvää siementä kylväneet
ihmis-sydämen keväiseen peltoon, jos ei heitä ole kasvatettu
kurituksessa ja Herran nuhteessa ja jos vanhemmat eivät ole valvoneet
heidän elämänsä aamua, niin että he ovat voineet kasvaa Herran Jesuksen
Kristuksen tuntemisessa; silloin hänellä oli syytä peljätä, että moni
näistäkin lapsista lankeaa uhriksi vanhempiensa kelvottomalle
kasvatukselle, uupuu, väsyy maailman viettelevälle, väsyttävälle ja
humisevalle tielle, saavuttamatta rauhan satamaa, jonka Jumala on
kaikille niille suonut, jotka uskossa loppuun asti vahvana pysyvät. Hän
rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän antaisi näille lapsille voimaa
sotimaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan, ja kaikkia niitä
vaaroja vastaan, joita he tuottavat ja aikaan saavat. Hän rukoili
voimaa ja siunausta niille opetuksille ja neuvoille, joita hän, heikko
ase, on kokenut heidän nuoriin sydämiinsä painaa, niin että ne
tulisivat heille ajalliseksi siunaukseksi ja ijankaikkiseksi
autuudeksi. Monen silmät vettyivät silloin ja monen vanhemman sydän
yhtyi kirkkoherran hartaasen rukoukseen.
Nyt astui kirkkoherra alttarilta alas ja rupesi kyselemään lapsilta
heidän kristinopin ymmärrystänsä. Heleällä lapsen äänellä tekivät he
seurakunnan edessä tiliä uskosta, jota he koko elämänsä ajan aikoivat
tunnustaa, ja kun kirkkoherra taas oli mennyt alttarille, lupasivat
lapset ikuista uskollisuutta rakkaalle Vapahtajallensa. Monen
seurakuntalaisen silmä ei liene ollut kuiva; niin liikuttava oli se
hetki.
Sitten muistutti kirkkoherra lapsia, kuinka elävä Jumala oli kuullut
heidän lupauksensa, ja rukoili vielä Jumalalta voimaa lapsille, vahvana
vastustamaan vihollisiansa; sen jälkeen laskeusivat lapset polvillensa
alttarin ympärille ja kirkkoherra piti heille rippisaarnan ja julisti
katuvaisille synnin päästön.
Moni sydän tuli kirkossa liikutetuksi, ja varma on, että moni lapsi
aikoi todenteolla ruveta elämään uutta elämää -- mutta, mutta, kuinka
moni heistä lienee tuon lupauksen pitänyt, sen jätän päättämättä. --
Eihän minulta olisi kenties tullut mainituksikaan noiden lasten
ensikertaa käymisestä Herran ehtoollisella, jos eivät Iikka ja Anni
olisi olleet siellä. He olivat sielläkin ensimäiset antamaan selviä
vastauksia kysymyksille ja kotiansa palatessaan olivat he niitä, jotka
aikoivat, sydämensä pohjasta, vastaisenkin elämänsä käyttää niin, että
se tulisi Jumalalle ja ihmisille kunniaksi.
Niemimäkelänkin isäntä oli kirkossa ja hän olisi ollut muuten hyvin
tyytyväinen, mutta se hänen kunniaansa kovin rapasi, kun kirkkoherra
hylkäsi Kasperin niin pienen rikoksen kuin paperisiukaleen nakkaamisen
tähden, ja hän piti paljon enemmän lukua Kasperin pääsemättömyydestä
kuin Annin pääsemisestä!
Niin kului joku vuosi ja Iikasta oli tullut nuorukainen ja Annista
neiti. Uusi aikakausi, uudet askareet ja toimet olivat au'enneet heidän
eteensä. Siinä seisoivat he vastaanottamassa, tullee vielä mitä
tulleekin. Maailman hyrskyjen turmelevat vihurit alkoivat tuntua heidän
ympärillänsä; mutta se siemen, joka oli kylvetty heidän sydämiinsä
pienestä pitäen, varjeli heitä sortumasta niiden ylivoiman alle.
Liikutuksetta tuskin voi ajatellakaan aikaa, jolloin lapsuus on
loppunut ja nuoruus alkaa. Tyvenen virran kaltaisena riensivät
lapsuuden hetket viattomissa leikeissä ja suruttomissa askareissa
maailman myrskyjen aaltoavaa merta kohden. Elämän kovuus, sen mustat
murheet ja rauhattomuus olivat lapsuuden ijällä tuntemattomat vieraat.
Kaikki lapsen ympärillä hengitti vaan rauhaa, iloa ja onnellisuutta.
Näin kului lapsuus ja lapsesta kypsyi nuorukainen. Äsken heikko ja
horjuva taimi seisoo nyt kukoistavana kukkasena elämän lavealla
tantereella, kaikki nyt on muuttunut; kaikki ne luonnolliset siteet,
jotka yhdistivät lapsen maailman kanssa, ovat nyt katkenneet. Pelolla
ja vavistuksella aavistaa jo nuorukainen sotaa, jonka tulevaisuus
kantaa povessansa; kohta tuo synkkä esirippu putoaa, ja maailman
ankarat myrskyt alkavat riehua ja ahdistaa häntä joka haaralla.
Lapsuuden rauha ja lepo on kadonnut nuorukaisen sielusta, ja
levottomuus, luonnolliset himot ja halut leimuavat liekkinä hänen
povessansa. Lapsuuden askareet eivät enään tyydytä, miehuuden vakavuus
ei kelpaa; mistä siis on apu etsittävä? Ainoana vakavana turvana ovat
lapsuuden ijällä juurrutetut opetukset, jotka, jos hyvät ja vahvasti
perustetut, yksinänsä voivat nuorukaisen varjella lankeamasta
vihollisensa uhriksi.
Ei mikään aikakausi ole niin täynnä yleviä ajatuksia ja jaloja töitä
kuin nuoruuden ikä: Milloin on isänmaanrakkaus lämpimämpi, milloin
ystävyys rehellisempi, milloin palaa rakkaus kirkkaammin, kuin
turmelemattoman nuorukaisen ja sievän tytön povessa?
Näin oli Iikastakin kasvanut nuorukainen, mutta hän katsoi uhkaavaa
tulevaisuutta rohkeasti silmiin ja koki saada toteumaan nuoruuden
unelmiansa, joita niin runsaasti pyöri hänen mielikuvituksissaan. Hän
oli niin innostunut ja saanut niin suuren luottamuksen itseensä, että
luuli maailman välttämättömästi tarvitsevan hänen apuansa ja että sen
meno oli muka mennyt väärin päin tähän asti.
Näissä nuoruuden mielikuvituksissa kasvoivat Iikka ja Anni aina
varttuneemmiksi nuorukaisiksi. He olivat nyt harvemmin toistensa
parissa kuin lapsuuden aikana, mutta toki he sentähden olivat joskus
yksissä toisten nuorukaisten seurassa. Kun kainous esti Annin käymästä
Lukulassa kirjoja lukemassa, otti hän Iikalta kirjoja lainaan ja luki
niitä lomahetkinä kotonansa salaa, ja kätki lukemasta päästyänsä
kirjansa huolellisesti, ett'ei hänen isänsä niitä näkisi, ja niin hän
koki ravita kaipaavaa henkeänsä, johon lapsuudessa oli kipinä
pudotettu, ikään kuin sattumalta, tuolla lapsuuden ystävän kodissa.
Annista kasvoi ja varttui kaunis, roteva neiti ja hänen sydämensä
puhtaus ja siveä ulkonainen käytöksensä olivat jokaiselle tutut;
sentähden hänen maineensa kasvoi päivä päivältä. Kun siihen vielä
lisäksi tuli, että hänen tiedettiin saavan mahdottomat perinnöt, niin
tuli hän mainioimmaksi neideksi koko paikkakunnassa. Kun Niemimäkelän
Annin asiat noin olivat, ei ollut mikään ihme, että hänellä oli paljo
loistavia kosijoita; mutta Anni ei huolinut yhdestäkään heistä, vaan
antoi heille järkiään rukkaset; olisipa melkein luullut, että Annin
sydämessä ei ollut sijaa millekään nuoruuden ihmeelle; mutta niin ei
kumminkaan ollut. Hänen sydämessään oli toki sija yhdelle, hänen
lapsuutensa ystävälle, joka siellä asui rakkaana -- unohtumattomana;
mutta tuota sydämensä salaista tunnetta ja toivoa ei hän tohtinut
oikeen vapaasti itsellensäkään tunnustaa, sitä vähemmin muille
ilmoittaa.
Kauan oli Iikkakin tuntenut sydämessään, ettei hän voi Annitta elää;
mutta molempain heidän tunteensa pysyivät kumminkin sydämessä vaan
kaipaavana painona; sillä he molemmat hyvin kyllä tiesivät, kuinka
mahdottomia heidän unelmansa olivat. Annin isähän oli semmoinen mies,
joka ei antanut mitään arvoa muulle kuin rikkaudelle, ja sitä ei
Iikalla ollut; se, mitä Iikalla oli, nimittäin hyvät mainittavat tavat
ja ominaisuudet, ei ollut Niemimäkelän isännän mielestä kukkaron
rinnalla minkään arvoista! Hyvinhän oli siis tiettävä, että, jos heidän
tunteensa olisivat tulleet ilmi, olisi Niemimäkelän isäntä niin
julmistunut, ett'ei olisi varmaa, mikä siitä viimein olisi tullut; ja
niin täytyi kumminkin heidän salata kaipauksensa sydämensä syvimpään
loukkoon, toisilleenkaan niitä ilmoittamatta.
Näitä ajatuksiansa ja tunteitansa alas painaen, rupesi Iikka innolla
isänsä kanssa raivaamaan pienen torppansa vielä viljelemättömiä
tiluksia; mutta pian olivat ne viljeltynä ja työn puute rupesi
tuntumaan tuossa pienessä kodissa. Paha oli Iikan lähteä kylältä työtä
hakemaan, sentähden mietti hän toisia keinoja. Hän vuokrasi talojen
isänniltä viljelemättömiä soita ja rämettä ja rupesi niitä raatamaan ja
viljelemään. Kun hän sai niistä viljaa, teetti hän niillä muillakin
työtä, sillä torpan maan tuotteilla eli pieni perhe jo vuoden yli. Näin
kasvoi Iikan varallisuus vähitellen ja jonkun vuoden kuluttua Iikka
tosin ei ollut rikas, mutta ei köyhäkään. Näin oli hän ryhtynyt
taloudellisiin askareisin, aina vaan siinä hienossa ja salaisessa
toivossa, että saisi kerran Annin kanssa yhdessä elää ja yhdessä
kärsiä.
Jota enemmän Iikka hyöri taloudellisissa askareissaan ja tuli tuntemaan
maailman menoa, sitä enemmän tuli hän havaitsemaan, ett'ei tämä maailma
olekaan mikään heikko kappale, joka välttämättömästi tarvitsisi hänen
apuansa, vaan että siinä jo ennen häntä on vallinnut järkähtämätön
järjestys, joka sortaa ja tyhjäksi musertaa kaikki, mikä ei sovi sen
kanssa yhteen. Sentähden täytyi hänen asettaa elämänsä yleisten
yhteis-elämän vaatimusten mukaan ja työskennellä siinä.
Se kansallishenki, joka Iikan sydämeen oli jo lapsuudessa istutettu, ei
pysynytkään enää hänessä ainoastaan sydämen tunteena, vaan se alkoi
näkyä jo päällepäinkin työssä ja totuudessa. Hän alkoi kirjoitella
sanomalehtiin tuon tuostakin, ja hänen kirjoituksensa useinkin
terävästi koskivat kansallisuuden oikeutta, ja pian nuo tuntemattoman
nimimerkin kirjoitukset herättivät yleistä huomiota. Uteliaat urkkijat
eivät tyytyneet kauvan tietämättömyyteensä, vaan ottivat selvän uuden
kirjoittajan todellisesta nimestä ja pian oli tietona, kuka se
oikeastaan oli. Luultiinpa jo niinkin tarkkaan tuntevansa hänen
kirjoituksensa, että kun sattui olemaan sanomissa samanhenkinen
kirjoitus ilman nimimerkittä, väitettiin kohta se hänen tekemäksensä;
sillä he muka tunsivat sen "sielun väreistä", mutta eksyivätpä useinkin
arvosteluissansa, sillä kansallishenki alkoi maassamme olla jo siksi
vireillä, että muitakin kirjoittajia löytyi kansassa, jotka vaativat
kansalle oikeuksiansa ja vetivät valkeuteen ne epäkohdat, jotka olivat
maassamme vallinneet. Vielä Iikka toimitti kylässään useinkin
arpajaisia, kun vaan oli joku hyvä kansallis-asia autettava. Hän
perusti kylän nuorisosta lauluseuran, joka kokoontui usein yhteen
laulamaan moniäänisesti isänmaallisia lauluja Iikan johdannolla, jota
he talvis-aikana tekivät vuoroon kussakin talossa paitsi
Niemimäkelässä; mutta kesäisenä aikana lauloivat he ulko-ilmassa
jollakin luonnon-ihanalla paikalla. Lainakirjaston perusti Iikka
kylään arpajaisilla ja vapaaehtoisilla lahjoilla, ett'eivät
vastaan-hangottelijat voineet mitään sanoa, kun ei heidän tarvinnut
kukkaroaan avata; omaa kirjallisuuttansa lisäsi Iikka myös runsaasti
vuosi vuodelta.
Eräänä kesänä, Juhannuksen aikana, tuli pitäjään pappilaan vieraiksi
useampia uusmaalaisia ylioppilaita, sillä he olivat sukua pappilan
herrasväelle. Kylän nuoriväki ja lauluseura oli kokoontunut
Juhannuksena jälkeen puolen-päivän eräälle kauniille lehto-kummulle,
joka oli likellä maantietä; ja Niemimäkelän Annikin oli siellä. Nuoret
väliin tanssivat kentällä, tuossa kauniissa, suuressa luonnon
juhlasalissa, jossa ei puuttunut valoa eikä koristuksia; väliin he taas
lauloivat isänmaallisia lauluja. Vieraat ylioppilaat olivat tiellä
kävelemässä sinne päin, jossa kylän nuoriso oli koolla. Mutta, kun he
kuulivat kummulta neliäänisen laulun, pysähtyivät he kuuntelemaan;
kylän lauluseura lauloi silloin juuri "Maamme". Kun laulu oli loppunut,
näkyivät ylioppilaat keskustelevan jotakin. Keskustelun loputtua
lähtivät he marssimaan sitä kumpua kohden, jossa kylän nuoriso oli
koolla, ja samassa, kun he marssinsa alkoivat, rupesivat he
sekaäänisesti laulamaan ruotsalaista laulua. Tuota tehdessään astelivat
he ryhdikkäästi tahdin mukaan, pää kekassa ja valkoinen ylioppilaslakki
kunkin päässä, ja heillä oli hienot rottinkisauvat kädessä, joita he
viuhtoivat hyvin keikarimaisesti. Kylän nuoriso kummulla luuli, että
herrat ylioppilaat tulevat heidän tykönsä, mutta pian huomattiin,
ett'ei heidän aikomuksensa niin ollutkaan. Sillä, kun he tulivat kummun
kohdalle, eivät he kääntäneet päätänsäkään noihin "moukkiin" päin, vaan
näyttivät aikovan mennä sivuitse, yhä ja pontevasti laulaen
ruotsalaista laulua. Samalla kuin kummulla olijat selvään huomasivat,
että ylioppilaat todellakin aikoivat sivu mennä, kuului yht'äkkiä
kummun puolelta kimakka, voimallinen vihellys. Sekä ylioppilaat että
kylän nuoriso kääntyivät heti katsomaan, mistä vihellys tuli, eikä
kenenkään ollut vaikea huomata, että viheltäjä ei ollut kukaan muu kuin
Lukulan Iikka, joka seisoi likimpänä tietä, ilvehymy suun sopessa.
Iikka oli ylioppilasten käytöksessä huomaavinansa ylönkatsetta kansaa
ja sen kieltä kohtaan; silti tuo hänen kansallistaistelunsa esikoinen
-- vihellys tuossa. Ylioppilaisiin sattui vihellys oikeaan paikkaan,
sillä heti kun huihahdus kuului, lopettivat he laulunsa ja astelivat
kylän nuorisoa kohden. Eräs heistä astui aivan Iikan nenän eteen ja
kysyi hyvin tuimasti:
"Miksikä vihelsit?"
"Me luulemme, että te ylenkatsotte kansaa", sanoi Iikka.
"Millä tavalla?"
"Meitä näkemättömyydellänne ja lauluillemme vastapainoksi aijotulla
ruotsalaisen laulun laulamisellanne."
"Mitäpä hirmua tuossa laulussamme kuulettekaan? Ruotsalaisen miehen
sepittämää lauluahan tekin viimeksi lauloitte."
"Maamme on sepittänyt Suomen mies, joka ei ole osannut Suomen kieltä,
mutta joka on rakastanut tätä maata ja sen kansaa, eli siis Suomen
kieltä taitamaton Suomalainen; sillä kieli ei tule tässä kohden
kysymykseen, vaan mieli."
"Me rakastamme myös tätä maata ja sen kansaa."
"Minkä verran?"
"Niin paljon, että me suomme Suomen kansalle kaikkea hyvää. Me
soisimme, että kansa tulisi varalliseksi ja että se perustuslakiensa
nojalla saisi nauttia rauhassa oikeuksiansa. Meillä on vilpitön
isänmaanrakkaus, uskokaa pois."
"Tuohan kuuluu jotenkin hurskaalta ja sovinnolliselta, mutta pelkäänpä,
että se on vaan jotain tekopyhyyttä. Sentähden sallikaa minun tehdä
kysymys: Miksikä te lauloitte suomalaisessa paikkakunnassa ja
Suomalaisten sortamiseksi ruotsalaisen laulun, vaikka olette
puheessanne noin selviä Suomalaisia?"
"Siksi kuin Suomen kieli on niin -- raakaa."
"Kas nyt te astuitte esiin oikeassa karvassanne! Sitä juuri
odotinkin. Siitä lauseestanne kuuluu, kuinka korkealla asteella teidän
isänmaan-rakkautenne on! Teidän rakkautenne Suomen kansaan on samassa
suhteessa, kuin jonkun kelpo isännän rakkaus on hevoseensa. Tuo hyvä
isäntä huoman, että hevonen on hänelle välttämätön elämän ehto, kun se
tekee hänen edestään raskaimmat työt; sentähden ei hän voi hevosetta
tulla aikaan. Tätä hevosta on ennen lyöty, sille ei ole annettu
tarpeeksi ruokaa, jonka tähden tuo tarpeellinen työjuhta on saanut
nähdä paljon kurjuutta, ja usein on hän uupunut, väsyneenä
vaivoistansa, ajajansa kovuuden ja ymmärtämättömyyden tähden. Mutta
viisas isäntä on huomannut, että eläinparallakin on nahka luiden ja
lihan päällä, johon ottaa lyödessä kipeästi; hän on huomannut, että,
jos ei sille anna tarpeeksi ruokaa, se laihtuu eikä jaksa tehdä
kunnolla raskasta työtänsä, jonkatähden se ruoka, jonka hän kieltää
hevoseltansa, tuottaa hänelle itsellensä vaan sulaa tappiota; sen
kaiken isännälle selvettyä, huomaa hän lopuksi sen tosiasian, että, jos
hänen hevosensa voipi hyvin, hän itsekin voipi pitää parempia ja
lihavampia päiviä kuin tähän asti. Sentähden tuo ymmärtäväinen isäntä
rupeaa kaikin tavoin parantamaan hänelle välttämättömän tarpeelliseksi
tulleen hevosensa taloudellista ja ruumiillista tilaa: hän antaa sille
tarpeeksi ruokaa ja iloitsee siitä, kun se on lihava; hän ei enää lyö
itse eikä anna muiden löydä sitä, hän ihantelee ja silittelee sen
kiiltävää karvaa, ja taputtelee ja halailee hevostansa; hän on sille
kaikin tavoin hyvä, mutta oman hyötynsä tähden. Mutta tuon hyvän
isännän päähän ei ole vielä kertaakaan jolkahtanut, että tuon hänelle
tarpeellisen hevosensa pitäisi päästä tasa-arvoon hänen itsensä kanssa.
Samassa suhteessa on teidänkin rakkautenne Suomen kansaan! Te kyllä
mielellänne suotte sen, että me kaikki tämän maan hiellämme ja
väellämme raataisimme niin lihavaksi, että 'askeleet tiukkuisivat
lihavuudesta', hankkiaksemme siten teille lihavammat ja murheettomat
päivät; mutta tasa-arvoon itsenne kanssa ette ole Suomen kansaa vielä
koskaan ajatelleetkaan: sen kieli on mielestänne vielä 'raakaa;' mutta
mitä olette tehneet tämän kauniin Suomen kielen koroittamiseksi ja
puhdistamiseksi? Ette mitään. Sillä kaikki kielemme puhtaus, sen
vaiherikkaat lauselmat ja sen hienotuntoisuus, jolla saatetaan
kosketella miten hienoja sielun tunteita hyvänsä, sen suloisuus, ovat
meidän oman maamme suomenmielisten oppineiden miesten ansio, jotka
todellakin ovat rakastaneet tätä kansaa ja uhranneet voimiansa ja
varojansa sen eteen, joille kiitos sen edestä! Te kuulille tältä
kummulta vasta kajahtavan suomenkielisen moniäänisen laulun; se oli
loukkauskivi teille, jonkatähden kostaaksenne teitte lyhyen keskustelun
perästä tuon mielestänne oivallisen kepposen, että rupesitte
laulamaan ruotsalaista laulua tästä sivu mennen, katsoen niin ylön
suomalaista kansaa ja sen kansallisia rientoja -- siinä teidän
isänmaan-rakkautenne!"
"Fennomaanit, riivatut, ovat sinun riivanneet aivan hulluksi."
"Minä myös olen fennomaani, enkä häpee ollenkaan lukea itseäni niiden
joukkoon, jotka taistelevat tämän kansan oikeuksien puolesta, ja koska
te ette tunnu olevan fennomaaneja, niin tottapa te olette svekomaaneja,
ja kun ne nimet kerran selville tulevat, ei ole sitten enää kummankaan
mielipiteet salassa."
"Älä nyt noin tyhjästä tuommoista melua nosta! Kun kerran Suomen kieli
kypsyy ja kohoaa suurempaan arvoon, niin mielellämme suomme sille samat
oikeudet kutu Ruotsin kielellekin; mutta niin kauvan kuin ei se kelpaa
sivistystyöhön, on se mahdoton."
"Niinhän se on ruotsinkiihkoisten mielestä, jotka luulevat ainoan
henkireiän tulevan Ruotsista Suomeen, eivätkä huomaa, että Suomen
kielelle on käännetty paljon kirjallisuutta muistakin kielistä, ei vaan
Ruotsin kielestä; ja lieneekö Ruotsi ainoa sivistyspiste maailmassa,
josta valo lähtee kaikkiin muihin maailman kohtiin, tarvitsematta itse
tuoda sivistystänsä muualta, kääntämällä muunkielisiä hengen tuotteita
omalle kielellensä? Me tunnemme, minkä hengen lapsia te olette, enempää
todistuksia emme tarvitse."
Kun Iikka ja uusmaalaiset ylioppilaat niin kiistelivät kansallisuuksien
puolesta, oli kylän nuoriso vetäynyt heidän ympärilleen, kuullaksensa
paremmin heidän otteluaan; Annikin oli vetäynyt saapuville ja kuunteli
tarkoin asian menoa. Kahta kauniimpi ja uljaampi oli Iikka nyt Annin
mielestä kuin koskaan ennen ja kahta kalliimmalta tuntui hän nyt Annin
sydämelle, kun hän tuossa järjellisesti taisteli kansalaistensa
oikeuksien puolesta, ja Iikka tuntui Annin mielestä paljoa
oppineemmalta kuin nuo uusmaalaiset ylioppilaat. Kauniina, kukoistavana
seisoi siinä Anni; sillä hänen sydämessään liikkui kaksi maailman
väkevintä tunnetta, rakkaus ja kansallisuus, jotka sekaisin aaltoilivat
hänen nuoren sydämensä piirissä; sentähden tuli veri tavallista
hehkuvammaksi hänen muutoin lumivalkoisilla kasvoillansa. Ylioppilaat
eivät olleet ennen Annia huomanneet, mutta nyt havaitsivat he hänet;
nähtävästi hämmästyivät he Annin uljaasta ja kauniista näöstä. Kiivain
väittelijä heistä astui Annia lähemmäksi ja sanoi: "Sinä olet kaunis
tyttö! Sinä et suinkaan ole niin itsepintainen, sivistystä vihaava
fennomaani, kuin tuo poika tuossa?"
"Me emme ole ensinkään niitä, jotka sivistystä vihaamme, päin vastoin
haemme me sitä, mutta niitä me emme voi rakastaa, jotka meiltä sen
kieltävät, ja tahtovat meitä pitää pilkkanansa", ehätti Iikka siihen
sanomaan.
"Enpä minä sinulta sitä kysynytkään, sinut tunnen jo; vastauksen vaadin
tältä kauniilta tytöltä", sanoi ylioppilas, kääntyen Annin puoleen.
"Me Suomen neidet tunnemme asian niin olevan kuin tää nuorukainen on
teille selittänyt", lausui Anni vastaukseksi, punastuen vieläkin
enemmän.
"Ohoh! kaunis neitiseni, ethän toki liene koko Suomen neitien
edustaja!"
"Tyhjät imartelemiset eivät ole soveliaat; ja me puhumme kaikkien
niiden puolesta, jotka aikakautensa ja asemansa tuntevat", ehätti Iikka
sanomaan, päästääksensä Annia pälkähästä, johon ylioppilas oli hänet
imartelevasti saattanut.
"Kuinka monta Suomalaista niitä on, jotka jotakin tietävät!"
"Niin te sokeudessanne ja itserakkaudessanne luulette; mutta kansa
astuu lujalla tahdolla ja vakavasti oikeuksiansa kohden ja niitä ei ole
vähä, jotka niin tekevät, vaikka te luulette, että me kaikki olemme
tuhmia, jotka emme mistään tiedä. Ja kansan täytyy päästä
tarkoituksiensa perille, ja autuas ottaa silloin ajasta vaarin." Näin
puheli Iikka ja viimein ylioppilaat lähtivät pois, mutisten mennessään:
"Saakelin itsepintaisia he ovat!"
Kylän nuorisokin hajousi ja kukin meni kotiansa, sillä jo oli tullut
ilta; mutta moni nuorukainen ja neiti tunsi isänmaanrakkauden
povessansa palavan hehkuvammin kotiansa mennessä kuin kummulle
tullessa!
Näin kului Juhannuspäivä ja monta muuta Herran päivää, eivätkä Iikan ja
Annin sydämen toivot näyttäneet saavan sen parempaa päätöstä, vaan ne
pysyivät yhä salassa, yhtä mykkinä ja yhtä toivottomina kuin ennenkin,
ja tuota heidän sydämensä kalvaavaa tunnetta ei tiennyt kukaan
kuolevainen ihminen paitsi he itse; mutta pää se tulee viimein
vetävälle, ja niinpä kävi tässäkin.
Eräänä pyhänä syksykesällä, jälkeen puolenpäivän, oli taas kylän
nuoriso kokoutunut iltaansa viettämään kauniille kentälle järven
rannalle, jossa vuoroon taas laulettiin isänmaallisia lauluja
moniäänisesti, väliin taas muutoin leikittiin. Sitte nimettiin leskiä
juoksemaan, ja jos leski oli roteva ja vilkas juoksemaan, piti hän
parillisia pahassa piikkarassa. Nyt sattui roteva pari joukon
jälkimäiseksi ja roteva poika oli myös se, joka leskenä odotti joukon
etummaisna, ja kaikki odottivat mielen jännityksellä, miten tuossa
kävisi. Nyt tulla suhahti pari lesken sivutse täyttä vauhtia ja leski
potkasi jälkeen. Hänelle onnistui heti kiistan alussa eroittaa tyttö ja
poika toisistaan ja hän lyöttäysi tyttöä ahdistamaan koko voimallansa
saadaksensa hänet kiinni, ja niin juoksivat he järven rantaa kohden
aika vauhtia. "Älä antau, Mari!" kuului ehtimiseen joukosta kehoituksia
tytölle, joka näytti olevan auttamattomissa; sillä hänen edessään,
aivan likellä, oli jyrkkä ja syvä järven ranta ja hänen takanaan tuo
leikillään häntä ahdistava roteva nuorukainen, joka ei mistään hinnasta
näyttänyt tahtovan heittää saalistansa. "Älä antau, Mari!" kuului taas
ehtimiseen joukosta, kun näkivät, että tyttö alkoi olla jo hyvin
ahtaalla järven ja vainoojansa välillä. "Ei vielä", kajahti silloin
äkkiä Marin suusta ja hän teki äkkimutkan samassa ja aikoi siten
pelastauta aivan vastustajansa sivutse, mutta hänen jalkansa sija petti
ja hän muksahti päätänsä myöten järveen! -- Kauhea hätähuuto kajahti
koko nuorisosta ja kovaonnista tyttöä ajava nuorukainenkin tyhmistyi
niin, ett'ei hän kyennyt yrittämään mitään tytön pelastamiseksi; samoin
olivat toisetkin neuvottomia, mutta hätäilemään ja voivottamaan kyllä
kaikki kykenivät. Silloin juoksi Lukulan Iikka joukon lävitse järven
rannalle ja hätäilemättä, voivottamatta ja muilta neuvoa kysymättä
syöksi hän vaate päällä järveen, sukelsi niinkuin lohi pohjaan ja pian
ei näkynyt veden pinnalla muuta kuin hienoja väreitä sillä paikalla,
johon Mari ja Iikka olivat hävinneet! Kaikkien silmät olivat
kiinnitetyt siihen yhteen kohtaan järven pinnalla; hetki oli kovin
mieltä jännittävä! Kauvan ei viipynyt, ennenkuin veden pinta kuplahti
ja samassa tuokiossa puljahti Iikka veden päälle, etsitty tyttö
kainalossaan! Rannalla seisovat ojensivat hänelle pitkän aidaksen,
johon Iikka tarttui toisella kädellänsä kiinni, ja niin vetivät toiset
heidät molemmat maalle. Iikka oli harjoittaunut oivalliseksi uimariksi,
jonkatähden hän oli niin pelkäämätön, auttaaksensa toista vaarasta.
Pelastettu tyttö oli maalle saadessa taidotonna; mutta tointui
kuitenkin pian. Pelastettu Mari oli varakkaan Koiviston isännän ainoa
lapsi ja juuri Iikan ja Annin ikäinen; he olivat olleet yht'aikaa
kaikin rippikoulussakin. Huhu tapaturmasta oli levinnyt kylään, sillä
jotkut olivat juosseet sinne apua hakemaan. Sanoma oli tullut Koiviston
isännänkin korviin ja hän juoksi paikalle, avopäin, niin paljon kuin
hän vaan jaksoi. Kun hän tuli paikalle, oli Mari jo selvällä toimellaan
ja mahdoton paljous nuoria ja vanhoja hänen ympärillänsä. Heti kun
Koiviston isäntä pääsi väkijoukon luo ja näki tyttärensä pelastuneeksi,
huudahti hän: "Kiitos Jumalan! kun ma näen vielä lapseni elävänä."
Sitte kysyt hän: "Kuka on pelastanut lapseni silmin nähtävästä
vaarasta?"
"Tää meidän kylän reipas poikamme sen on tehnyt, jota paitsi saisimme
tässä nyt kaikin viettää surullista hetkeä", lausui eräs joukosta,
osoittaen samassa Lukulan Iikkaa.
"Minä olen kyllä kauvan havainnut, että Iikka on kelpo poika, mutta yhä
kelvollisemmaksi näen hänet nyt. Sinä olet tänäpäivänä tehnyt jalon
työn ihmiskunnalle, mutta minulle niin jalon, ett'ei minulla ole niin
paljoa rikkautta, että voisin sinun hyvän työsi palkita. Jumala on
katsonut hyväksi ottaa toiset lapseni pois, joka on minulle tuottanut
paljon murhetta, ja jos tuo ainoa elossa oleva nuorin lapseni olisi
tapaturman kautta tullut pois, niin minäkin olisin murehtien pian
kallistunut hautaan. Jalo nuorukainen! Ota sentähden palkinnoksi
työstäsi, mitä minulla maailmassa on rakkainta ja kalleinta, ota
omaksesi kaikki se, mitä olet tänä päivänä pelastanut, sinä olet sen
ansainnut -- älä sano vastaan, sen parempaa ei minulla ole tarjota ja
minä luulen, että itse palkintokin on siihen tyytyväinen!" puhui
Koiviston ijäkäs isäntä värisevin äänin koko väkijoukon kuullen.
"Kiitän nöyrimmästi; mutta millä olisin sen palkinnon ansainnut? sillä
olenhan vaan täyttänyt tavallisen ihmis-velvollisuuden", sanoi Iikka
ujosti ja punastui korvia myöten.
Olipa joukossa muitakin kolme, jotka punastuivat kenties vielä
enemmänkin kuin Iikka. Ensimäinen noista kolmesta punastujasta oli
Niemimäkelän Anni, joka Koiviston isännän puheen kuultuansa ensin
vaaleni kuolon kalpeaksi, vaan kohta jälleen punastui niin, että luuli
veren tipahtavan; hän näkyi pelkäävän, että muutkin huomaisivat hänen
mielenliikutuksensa, sentähden kätki hän kasvonsa nenäliinaansa ja
lähti pois. Toinen noista punastuvista oli Jäykkälän isännän nuorin
poika, Aappo, joka oli paikalle tullut vähää ennen kuin Koiviston
isäntä, sillä ei hän ollut sillä kerralla sattunut olemaan alusta
alkaen toisten nuorten joukossa; hän punastui myös kovin, kuullessaan
Koiviston isännän puheen. Kolmas punastuja oli tuo vaarasta pelastettu
itse, Koiviston Mari, jonka poskista katosi ensin se ainoakin puna,
joka niihin oli voinut nousta säikähdyksensä jälkeen; mutta pian nousi
vieno puna takaisin kaksinkertaisilla voimilla hänen kauniisin
kasvoihinsa, ja hänkin lähti kotiinsa "muuttamaan kuivia vaatteita
päällensä", niinkuin hän sanoi; hänenkin punastumisensa vaikutti isänsä
puhe. Kaikki hajausivat kotiansa, eivätkä nuoret enää aikoneet koskaan
tulla leikkimään niin liki järven rantaa.
Tahtoisitte kaiketi tietää syytkin noiden poikien ja tyttöjen
punastumiseen? Kuulkaahan sitten: Iikka punastui siksi, kun
Niemimäkelän Annikin oli kuulemassa Koiviston isännän puhetta, jota hän
ei olisi Annin suonut kuulevan; Anni taas punastui sentähden, kun
Koiviston isäntä lupasi Iikalle niin hyvät ehdot, kuin oman ainoan
tyttärensä, jonkatähden hän luuli turhaksi rau'enneen sydämensä
rakkaimmat, vaikka kyllä salaisimmat toivot. Jäykkälän Aappo punastui
sentähden kun hänellä oli jo ystävyys solmittuna Koiviston Marin
kanssa, ja hän luuli nyt tuon ystävänsä kadottavansa; Koiviston Mari
taas sentähden, kun luuli tapauksesta ja isänsä puheesta seuraavan
monta rettelöä: Iikka oli roteva, kaunis ja kiitettävä nuorukainen,
siitä oli kaikilla yksi mieli; hän oli vasta pelastanut hänet varmasta
kuolemasta, siis Iikalla oli täysi oikeus vaatia häntä omaksensa;
mutta, kun hän oli antanut jo sydämensä toiselle, mitä ajattelisi
silloin jaloluontoinen Iikka, mitä ajattelisi silloin hänen isänsä, jos
ei hän saattaisi suostua isänsä ehdotukseen? Niin laveat ahdistukset ne
olivat, jotka panivat Marin sydänveret liikkeelle. Aapon ja Marin
ystävyyden liittoa ei tietänyt kylässä kukaan muu kuin he itse ja
Lukulan Iikka, ei Marin isäkään, ja sentähden Koiviston isännän puhekin
tuli semmoiseksi; muussa tapauksessa olisi hän ollut varovampi.
Iikka ymmärsi kohta Aapon ja Marin tuskan. Kun Iikka ja Aapo menivät
kotiansa ja tulivat kahden kesken, kuiskasi Iikka Aapon korvaan: "Älä,
ystäväni, ole noin suruissasi! ei sinulle tule mitään vaaraa, sinä saat
armaasi, sillä niin jalo tarjous kuin se olikin, en minä sitä
kumminkaan voi ottaa vastaan monesta syystä; vie nämät terveiseni
Marille, niin pian kuin voit, sillä minä näin, että hänelle tulee
raskaat hetket."
"Sinä, ystäväni, olet aina yhtä jalo ja ylevä!" sanoi Aappo Iikalle ja
otti häntä kädestä kiinni. "Tänä iltana minä kirjoitan Marille ja
selitän koko asian", lisäsi hän vielä ja nähtävästi hänen otsansa
kirkastui.
Ei kenenkään rauhaa nuo tapaukset niin visuun ryöstäneet kuin
Niemimäkelän Annin; sillä Iikan toivo ei noista kännyt huonommaksi kuin
ennenkään, jos ei paremmaksikaan, ja Aapon ja Marin asia tuli pian
selville. Mutta Anni-rukalta katosi kerrassaan kaikki toivo; sillä
kuinka olisi Iikka vastaan-ottamatta niin loistavaa tarjousta? ja
muutoin el hän tiennyt varmaan, rakastiko Iikka häntä, vai ei; hän meni
kotiansa, sulkeusi siellä kamariinsa ja valtavalla itkulla koetti
tyhjentää murheella täytettyä sydäntänsä. Anni lykkäsi luotaan kaikki
yhä uudistuvat kosijansa ja laihtui päivä päivältä. Entinen iloisuus,
elävyys ja rauha katosi häneltä, ja synkkä surumielisyys valtasi hänet
kokonaan. Kaikki huomasivat Annin elämän muutoksen ja kokivat saada
selville syytä siihen, mutta turhaan; sillä Anni ei uskonut
salaisuuttansa kenellekään, hän piti sen omana tietonaan ja kantoi
mykkänä raskasta taakkaansa, sillä tavallinen neitien kainouskin esti
häntä muille suruansa ilmoittamasta. Tuossa tukalassa tilassa kului
syyskesä kekrin tienoille.
Iikka oli varttunut oivalliseksi metsästäjäksi ja pian oli hän
paikkakunnan kuuluisin kyttä. Hän oli jo ollut kahdessa karhuntapossa
osallisena ja yhden kontion oli hän kaatanut yksinänsäkin. Kaikki ne
karhun tapot tapahtuivat ulkopitäjissä, sillä oman pitäjään metsät
olivat huonot eikä niissä isompaa riistaa ollut. Iikka oli niissä
osoittanut rohkeaa urhoollisuutta ja pelkäämättömyyttä, jonkatähden
hänen maineensa kasvoi aina kunniakkaammaksi. Aina, kun sydämensä
huolet rupesivat Iikkaa kovin rasittamaan, sieppasi hän tarkan
luodikkonsa seinältä ja lähti metsään, silloin kun luvallinen
metsästys-aika oli, sillä siellä sai hän hetkeksi kevenemään
murheellisen sydämensä.
Eräänä päivänä kekrin seudussa ei Anni tullut kotonansa aikaan,
jonkatähden hän lähti kävelemään läheisimpään metsään, jossa hän usein
ennenkin oli käynyt tuolla vapaan taivaan alla, vapaassa Jumalan
ilmassa, noiden tuulen hengähdyksistä huojuvain, murheettomain puiden
parissa, vuodattamassa murheellista sydäntänsä. Kun hän oli kappaleen
matkaa kulkenut metsää, tuli hän erään pienen aukean rintaan. Siinä
antoi hän taas kyyneliensä vapaasti vuotaa, sillä olihan siinä sopiva
paikka työhön, jossa ei kukaan häirinnyt hänen kyyneleitänsä, jossa ei
kukaan kummaksuen katsonut hänen murheellista tilaansa, jossa ei kukaan
turhalla uteliaisuudella kysellyt hänen murheensa syytä; siinä oli
hänellä paras paikka maailmassa sillä kertaa.
Kun Anni oli parhaallansa noissa unelmissansa ja kyyneltensä
vallassa, hyppäsi metsästä lumivalkoinen jänis pienelle aukolle ja
seisahtui silmänräpäykseksi keskelle sitä. Yht'äkkiä leimahti tuli
metsänlaidasta, pamaus kuului ja samassa kaatui jänis kuoliaana siihen
paikkaan, sillä tarkalla kädellä ohjatun luodikon luoti oli lävistänyt
sen otsan. Samassa kuului iloinen huudahdus: "halloo" ja roteva,
varteva, uljas nuorukainen tuli metsästä aukealle, toisia jäniksiä
selässä, ottamaan kaatamaansa jänistä. Eipä saanut tällä kerralla Anni
olla siinäkään rauhassa, sillä metsästäjä havaitsi hänet. Nyt olisi
Anni suonut olevansa aina maailman äärissä, niin hämmästyi hän, kun
huomasi, että hän tuli keksityksi, vaikka tuo nuori metsästäjä ei ollut
kukaan muu kuin Lukulan Iikka, jota hän enimmän maailmassa rakasti.
Kun Iikka havaitsi Annin, tuli hän heti hänen luoksensa, riisti
selästänsä jänikset maahan ja istui Annin viereen mättäälle.
"Miten, Jumalan tähden, sinä olet tänne joutunut?! Sinä olet itkenyt,
minä näen sen selvästi! Kauvan olen minä huomannut, että sinua vaivaa
joku sisällinen murhe: ilmoita se lapsuutesi ystävälle, ehkä voisin
sinulle olla jonakuna apuna!" sanoi Iikka.
"Murhettani en sano kenellekään, sen vien kanssani hautaan", sanoi
Anni.
"Murhe on yksin vaikea kantaa; todellakin se viepi ihmisen kesken
ikäänsä hautaan: sano minulle huolesi, ehkä voisin siihen ottaa osaa!"
"En milloinkaan; sitä en tee."
"Joko sydämesi sitte on kylmennyt lapsuutesi ystävään niin kovin,
ett'et saata hänelle uskoa enään mitään?"
"Jumala sen tietää, ett'ei sydämeni ole vielä yhtään kylmennyt sinua
kohtaan; mutta en silti saata suruani sinulle ilmoittaa, sentähden kun
ei minun sovi niin tehdä."
"Suru on kyllä itsellänikin, mutta ottaisin mielelläni osaa sinunkin
suruusi, sillä me miehenpuolet olemme vahvemmat sitä kantamaan!"
"Onko sinullakin murhetta?"
"Voi! jos sinä tietäisit?"
"Nyt olet itse samassa paikassa kuin minäkin! Sano sinä surusi minulle,
ehkä sen ilmoittaminen lieventäisi minunkin murhettani!"
"Ei. Sitä en tohdi oikein ilmoittaa itsellenikään."
"Siis kannamme kumpikin murhettamme salassa?"
"Niin täytyy tehdä."
"Varmaan on joku saanut sydämessäsi sijansa, jota et saata lapsuutesi
ystävälle sanoa, ja se painanee sydäntäsi?"
"Niin se on; tosi on, että sydämessäni on sija yhdelle; ja se siellä
painaa."
"Koiviston Mari?" kuiskasi Anni tuskin kuultavasti ja samassa hän
vaaleni valkeaksi kuin lumi.
"Ei Koiviston Mari, eikä kukaan muukaan niin kauvan kuin minulla on
toivoa pikkuisenkaan lapsuuteni ystävästä Niemimäkelän Annista", sanoi
Iikka ja otti samassa hiljaa Annin käden omaansa.
Anni ei ottanut kättään pois Iikan kädestä ja varmimmaksi vastaukseksi
Iikan hämärälle kysymykselle kallisti hän vienosti päänsä Iikan rintaa
vasten, painoi toisen kätensä silmiensä päälle ja rupesi taas itkeä
tihistämään. Ja Iikka vapisi mielen jännityksestä ja liikutuksesta
niin, ett'ei hän suinkaan olisi kyennyt luodikkoansa ohjaamaan, vaikka
mesikämmen olisi tuohon tullut heitä häiritsemään. Eikä se kumma
ollutkaan, jos muutoin uljaskin nuorukainen heltyy tuona tärkeänä
hetkenä, jolloin hänen täytyy suustansa liikkeelle laskea salaisuus,
jota ei hän ole tohtinut itseksensäkään oikein vapaasti ajatella, sitä
vähemmin muille sanoa. Ja onhan se tunnustus tärkeä koko nuorukaisen
tulevaisuudelle, sillä siitä saattaa tulla onni tahi onnettomuus.
"Saanko minä sinulta varmemman vastauksen?" kysyi Iikka, kun olivat
enintä mielenliikutustaan saaneet tyyntymään.
"Parempaa vastausta en voi sinulle antaa kuin sydämeni. Sinähän se
olet, joka siellä olet aina pysynyt rakkaana kaikissa elämäni
kohtaloissa. Sinun tähtesihän se sydän on niin paljon kärsinyt, kun
luulin, että sinä otat vastaat Koiviston isännän tarjoaman palkinnon,
jonka niin loistavasti ansaitsit", sanoi Anni liikutettuna.
"Sinä erehdyit siinä. Siitä asti, kun minä olen tullut jotakin
tietämään, olet sinä yksinäsi valloittanut sydämeni; muut kaikki ovat
siellä olleet kuolleet; mutta en ole uskaltanut sydäntäni sinulle
au'aista."
"Kas! Eikö se käynyt, niinkuin jo sanoin, että sinun murheesi
ilmoittaminen saattaisi lieventää minunkin murhettani; nyt minun
murheeni on jo poistunut", sanoi Anni hilpeästi.
"Ei meidän murheemme vielä ole kaikki poistunee, päin vastoin ne
alkavat uudessa muodossa; mutta ne eivät ole vaikeat kantaa, kun kerran
nämät meidän molempien nykyiset murheemme ovat poistetut; tiettävästi
isäsikin kovin julmistuu, kun saa vaan tämän tietää", sanoi Iikka.
"Sen minäkin kyllä uskon, vaan ei meidän pidä siitä säikähtää", sanoi
Anni jo rohkaistuneena.
Samassa olivat he kuulevinansa metsästä jotakin risahdusta, ja molemmat
säpsähtivät, että joku heidät olisi keksinyt; Iikka nousi seisomaan,
tarkasteli ja tähysteli seutua katselemalla ja kuuntelemalla, mutta
mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ja niin he jälleen rauhoittuivat.
Siinä he vannoivat toisillensa ikuisen rakkauden ja Iikka selitti,
miten Koiviston Marin ja Jäykkälän Aapon välit oikeastaan olivat, joka
rauhoitti ja vakuutti Annin mielen vielä paremmin. He aikoivat asian
pitää salassa siihen asti, kun joku sopiva tilaisuus antaisi syytä sen
ilmaisemiseen.
Mutta tuo heidän viimeinen päätöksensä onnistui kaikkein vähimmän,
sillä Metsälän Mikko oli myös metsästämässä, josta kumminkaan ei Iikka
tietänyt mitään. Mikko oli havainnut saman jäniksen, jonka Iikka ampui
Annin näössä, ja hän vaani sitä myös ampuakseen; mutta kun näki, että
sen Iikka ennätti, vetäysi hän piiloon, ja kun hän kuuli, että Iikka
jotakin puhutteli, hiipi hän heidän huomaamattansa niin liki kuin
mahdollista ja kuunteli tarkkaan heidän puheensa. Tuo kamala ihminen
meni jo samana iltana Niemimäkelään ja kertoi siellä kaikki, mitä hän
oli nähnyt ja kuullut.
Jo seuraavana aamuna sai Anni parka isältänsä kauheat torat ja
haukkumiset, kun hän käyttää itseänsä niin "kehnosti", että seurustelee
"kerjäläisen" kanssa. Hän uhkasi ajaa Annin tyhjin käsin pois kotoa,
jos hän toisen kerran saa kuulla, että Anni seurustelee Iikan kanssa.
Anni rukka itki, että oli vedeksi sulaa, ja rukoili isäänsä, ett'ei
menisi Lukulaan möykkäämään, kun kuuli isänsä uhkaavan sinne mennä.
"Eihän Lukulaiset ole meille mitään pahaa tehneet, miksi te sinne
menisitte?" pyyteli Anni.
"Eikö siinä ole kylläksi pahantekoa, kun rohkenevat, sen tuhannen
kerjäläiset, kurkotella minun tytärtäni; heidän pitäisi toki tietää
huutia ja sen he tulevatkin kohta tietämään", uhkasi Niemimäkelän
isäntä, ja sillä päällä lähti hän Lukulaan!
Kun hän tuli Lukulan huoneesen, oli kaikki väki kotona; he oudoksuivat
Niemimäkelän isännän tuloa, sillä ei hän ollut moneen vuoteen käynyt
Lukulassa. Heti tultuansa ärjäsi hän: "Täälläpä istutaan ja kukaties
lasketaan lukua meiltä saatavista isoista rikkauksista, mutta p----le
vieköön, niitä ei tulekaan, minä olen se mies, minä."
Lukulan vanhukset eivät tienneet tuosta Iikan ja Annin välistä mitään,
sentähden säikähtivät he kovin naapurinsa karkeasta käytöksestä. "Mikä,
Jumalan tähden, teitä nyt vaivaa, naapuri, kun käytöksenne on noin
kummallinen, ett'en ymmärrä teitä ollenkaan? Milloin ja miten olemme
teiltä rikkauksia tahtoneet?" sanoi Iikan isä.
"Ei maar tiedä; itse tuota lienetkin varsaasi siihen hulluuteen
opettanut!"
"Mikä on asian todellinen laita? Sanokaa suoraan!", sanoi Lukulan Matti
kiivaasti, sillä hänenkin kärsimyspussinsa alkoi revetä naapurin
hävyttömyyden tähden.
"Asia on suoraan sanoen se: tuo sinun poikasi on niin kelvoton, että
rohkenee kurkottaa niin korkealle kuin minun tytärtäni, saadakseen
hänet viekotelluksi peräänsä."
"Oh! Eikö sen pahempaa; sopikoot he välinsä", sanoi Matti.
"Enkö minä siitä jo sanonut, että te p----n kerjäläiset olette kaikki
yksissä neuvoin? Eikö siinä ole ollut kyllin, kun olette saaneet olla
mökissänne rauhassa ja minä olen teitä pitänyt niinkuin ainakin
ihmisiä, ja siitä hyvästä te tulette niin rohkeiksi, että uskallatte
ryhtyä minun lastani viekoittelemaan; mutta te tulette näkemään, ketä
te olette pistäneet", sanoi Niemimäkelän isäntä raivoissaan.
"Hyvä naapuri! Me emme todellakaan tiedä mitään koko tuosta hämärästä
jutusta poikamme ja tyttärenne välillä, joka teitä niin kovin näkyy
pahoittaneen. Mutta ihminenhän meidänkin poikamme lienee, jonka tähden
en luulisi teillä olevan syytä noin paheksua, jos kohtakin asiat
olisivat niinkuin luulette niiden olevan", sanoi Matti malttavasti.
"Se on kumminkin liika rohkeasti tehty, sillä hän ei ole sen
suurempi-arvoinen kuin kerjäläinen".
"Emmehän ole teiltä emmekä muiltakaan mitään kerjänneet; mitä olemme
teiltä saaneet, olemme sen työllä taikka rahalla rehellisesti
maksaneet", sanoi Matti.
"Teidän pitää pois tästä mökistä! minä en kärsi semmoista kerjäläisiä
peltoni aidan vieressä", sanoi Niemimäkelän isäntä ja tömisti jalkaansa
lattiaan.
"Ohoh, naapuri! Jo nyt alkaa tulla liiaksi! Pitäisi teidän toki se
tietää, että tää torppa on meidän, josta ei teillä ole voimaa meitä
pois ajaa."
"Sepähän nähdään, kuinka kauvan torppa on teidän", vastasi Niemimäkelän
isäntä ja lähti pois.
Koko jyräkän aikana ei Iikka puhunut yhtäkään sanaa; sillä tavallinen
ujous ja hämmästys siitä, kun heidän uusi ja salassa pidettävä
liittonsa oli noin äkkiarvaamatta tiedoksi tullut, pidätti häntä. Iikan
äiti pelkäsi, että nyt heidän pitää lähteä pois rakkaasta torpastaan
tuon mahtipontisen rikkaan naapurin suuttumisen tähden, ja se ajatus
häntä niin kauhistutti, että hän oikein vapisi; mutta, kun miehensä
hänelle vakuutti, ett'ei naapurilla ole voimaa heitä ajaa torpasta
pois, rauhoittui hän kohta.
Niemimäkelän isäntä ei ollut käynyt Jäykkälässä kertaakaan sen erän
perästä, kun hän oli siinä yötä silloin, kun kävi maankaupan teossa;
sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän isäntien mielipiteet olivat niin
erinkaltaisia, ett'ei heistä voinut ystävyksiä tulla. Mutta nyt nähtiin
se kumma, että Niemimäkelän isäntä asteli Jäykkälään!
Harvinainen vieras otettiin talossa hyvästi vastaan ja vietiin oikein
"vieraskamariin", johon talon isäntäkin kohta tuli.
"Ettekö myö minulle Lukulan torppaa?" kysyi Niemimäkelän isäntä heti,
kun talon isäntä tuli.
"En. Mitenkä minä sen möisin, kun se on Lukulan Matin?"
"Teidän maallahan torppa kumminkin on."
"Niin onkin ja siltipä minä tiedän, kuka torpan oikea omistaja on."
"Kun torppa on kerran teidän maallanne, niin teillä on suuri valta
torppaan; myökää se minulle, minä maksan siitä teille hyvän hinnan!"
"En myö, enkä rupea mihinkään vehkeilemisiin; kauppain täytyy pysyä
pyhinä."
"Mitä hyötyä teille tuosta on? Minä maksan siitä kaksi tuhatta; eikö
sovi?"
"Vaikka tarjoaisitte Lukulasta koko Niemimäkelän ja vielä kaikki
rahanne päälliseksi, en sittenkään rupeaisi rikkomaan puhtaan
omantuntoni rauhaa ja tekemään vääryyttä lähimmäisilleni; mutta kysyn
sentähden teiltä: miksi te niin haluatte omaksenne Lukulan torppaa?"
"Lukulan poika on tullut niin hävyttömäksi, että on rohjennut ruveta
viekoittelemaan minun tytärtäni peräänsä! Sentähden minä tahtoisin
saada torpan omakseni, sillä minä tahdon karkoittaa pois mailta
halmeiltani niin rohkeat kerjäläiset."
"Se on tosi, että teidän tyttärenne on paraita tyttäriä paikkakunnassa
sekä näkönsä että siveytensä ja ymmärryksensä puolesta; mutta
uljaampaa, ymmärtäväisempää nuorukaista en tiedä, kuin Lukulan Iikka
on; sentähden ei olisi yhtään mielestäni kumma, jos heistä tulisi
aviopari, semminkin kun Iikalla on isompi osa tyttärenne henkisessä
kasvatuksessa kuin teillä. Todistukseksi, ett'en ole yksin noiden
edellisten mielipiteitteni kannattaja, mainitsen sen, että Koiviston
isäntäkin olisi kernaasti antanut ainoan tyttärensä Iikalle; mutta nyt
ymmärrän syyn, miksi ei hän ottanut vastaan oivallista tarjousta.
Katsoen näihin asianhaaroihin, ei teillä olisi yhtään syytä kadehtia
tyttärenne onnea. Ja ilman näitä, ei Iikka eikä hänen vanhempansa ole
mitään kerjäläisiä, joiksika te heitä kutsutte, vaan hyvästi toimeen
tulevia rehellisiä kansalaisia, jotka vielä ovat ahkeruudellaan ja
säästäväisyydellään koonneet melkoiset varatkin", sanoi Jäykkälän
isäntä ujostelematta.
"Siis te ette myö Lukulan torppaa minulle?" kysyi Niemimäkelän isäntä,
huuliansa pureskellen ja nähtävästi tyytymätönnä Jäykkälän isännän
puheesen.
"En mistään hinnasta; se, mikä on kerta sanottu, on sanottu ja se pitää
uskoa", sanoi Jäykkälän isäntä.
"Kyllähän minä sen tiesinkin, ettei minulla ole teiltä mitään hyvää
odotettavana. Te olette aina vaan tielläni poikinpuolin, mutta ehkä
kerran tulette huomaamaan, että olisi ollut tarpeesen olla ystävyydessä
minun kanssani, mutta silloin se mahtanee olla myöhäistä", uhkasi
Niemimäkelän isäntä.
"Minä en rupea väärällä tavalla itselleni ystäviä hankkimaan; joka ei
tahdo olla oikealla ystävä, se olkoon vihamies, sama se", arveli
Jäykkälän isäntä, ja vieras lähti hammasta purren pois.
Kun pari viikkoa oli kulunut, tuli taas Niemimäkelän isäntä Jäykkälään
vieraiksi; mutta hän ei tullut nyt yksin, vaan hänellä oli kumppaneina
nimismies ja rättäri! Kun Jäykkälän isäntä havaitsi, että vieraita
tulee taloon, meni hän heitä vastaan ja vei heidät vieraskamariin.
Isäntä kehoitti vieraitansa istumaan ja toimitti heille piippuja ja
tupakkaa; mutta Niemimäkelän isännän silmät loistivat ilosta. Nimismies
otti matkalaukustaan paperivihkon, tuli sen kanssa Jäykkälän isännän
eteen ja sanoi: "Tässä on teille tuhannen markan velkomus Niemimäkelän
isännältä. Hän on sen hakenut kuvernööristä ja saanut heti takavarikon
siihen, jonkatähden, jos maksoa ei tapahdu, minun pitää kirjoittaa
takavarikkoon kalua tuhannen markan arvosta."
"Eihän minulla ole velkaa Niemimäkelän isännälle yhtäkään penniä",
sanoi Jäykkälän isäntä.
"Teillä on ollut velkaa eräälle toiselle isännälle, Niemimäkelän isäntä
on lunastanut teidän velkakirjanne ja saamamies on sen siirtänyt
hänelle, siis hänellä on ollut täysi oikeus hakea se teiltä", selitti
nimismies.
"Niinkö asiat ovat? silloin on asia aivan oikea. Ei tässä niin kiirettä
ole: istukaa nyt niin kauvan, kun emäntä tuo kahvia! Sen jälkeen
tuumitellaan asiasta", sanoi Jäykkälän isäntä hätäilemättä.
Koko nimismiehen puheen ajan tarkasteli Niemimäkelän isäntä talon
isäntää hymyssä suin, sillä ei mikään olisi hänelle ollut mieluisempi
katsoa, kuin aina hänen tiellänsä olevan ja häntä vastustavan
naapurinsa hätä ja tuska, ja yhä kirkkaammasti loistivat kostoa
pyytävän, rikkaan ja kunnianahneen Niemimäkelän isännän silmät!
"Joko nyt soisit, että olisit myönyt minulle Lukulan torpan?" kysyi hän
voittoriemulla Jäykkälän isännältä.
"Niinkö te olette hajamielinen, että luulitte tuolla kepposella
saavanne ilkeät tarkoituksenne perille ajetuksi ja puhtaan omantuntoni
saastutetuksi? Sanon suoraan, ett'en antaisi Lukulan torppaa teidän
haltuunne, vaikka menettäisin sentähden maani ja mantuni, kun kerran
olen saanut tietää teidän tarkoituksenne", sanoi Jäykkälän isäntä
tuimasti.
Nyt nousi Niemimäkelän isännän viha korkeimmalleen ja samassa
tuokiossa katosi hänen kasvoistansa tuo äsken niin loistava ja
voitokkaan-näköinen ilme. Hän kavahti istualtaan seisoalleen, hyppäsi
talon isännän eteen ja sanoi: "Jumaliste! Sinä et ole vielä nöyrtynyt!
Minä olisin vielä saattanut antaa anteeksi ja seisauttaa asian siihen,
mutta sinä olet aina ylpeä kuin saakeli. Kirjoittakaa, fallesmanni,
paikalla! minä tahdon näyttää, mitä ylpeys ja suuri suu maksaa."
Samassa toi emäntä kahvia.
Kun kahvi oli juotu, meni talon isäntä kaapillensa ja tarjosi
"kahviryypyn" nimismiehelle ja rättärille, jotka sen ottivatkin; mutta
Niemimäkelän isännälle ei hän tarjonnutkaan, sanoihan vaan: "Tarjoaisin
naapurillenikin, vaan hänellä on niin hieno suu, ett'ei sinne saata
muuta panna kuin olutta ja 'koljakkia'."
Niemimäkelän isäntä puri hampaitaan yhteen. Sitten otti Jäykkälän
isäntä kaapistansa lompakon, otti sieltä rahoja ja luki ummellensa niin
paljon, kuin nimismies sanoi velan nousevan kasvuin ja hakukustannusten
kanssa, jonka tehtyä hän sanoi:
"Jumalan kiitos! Nyt en ole penninkään velassa yhdellekään ihmiselle,
Niemimäkelän isännälle sitäkin vähemmän. Enkä ole velkaa siksi pitänyt,
ett'en olisi sitä kyennyt jo aikaa maksamaan; mutta minulla on ollut
isoja maanviljelyksen parannuksia ja laajennuksia tehtävänä, silti en
ole tahtonut."
"Niin kelpo mies tekee", sanoi nimismies ja antoi rahat Niemimäkelän
isännälle; mutta tämän kasvot olivat jo sillä välin venyneet pitkiksi
kuin tyhjä kukkaro, eikä niissä enään näkynyt jälkeäkään pirullisesta
ilosta, joka niistä Jäykkälään tullessa ja siellä ollessakin loisti.
"Nyt luulen jo teidän, hyvä naapuri, käsittävän, ett'ei tuo koston
pyyntö ensinkään luonnistunut eikä saattanut Lukulan torppaa teidän
käsiinne, saadaksenne siellä vielä ilkeämmästi kostaa aivan viattomille
ja paljoa paremmille ihmisille, kuin itse olettekaan", sanoi Jäykkälän
isäntä naapurillensa.
"Paljoa paremmille ihmisille", toisti Niemimäkelän isäntä ja lähti
vihapäissään pois; nimismies ja rättäri lähtivät myös, sanottuansa
ensin jäähyväiset talon väelle.
Niinkuin jo tiedämme, oli Jäykkälän isäntä pitänyt velkaa eräältä kylän
varakkaalta mieheltä, maanviljelyksensä parannuksen tähden.
Niemimäkelän isäntä oli jo kauvan tietänyt tuon. Kun hänellä oli
mielessä kurittaa tuota kyllä jäykkää naapuriansa, meni hän nyt, kun
hänen kostonhimonsa oli korkeimmallansa, saamamiehen tykö, lunasti
häneltä Jäykkälän isännän velkakirjan, pani sen hakemukseen ja sillä
tavoin luuli nöyryyttävänsä uppiniskaisen naapurinsa, mutta erehtyi
siinä suuresti!
Tiettyhän se oli, ett'ei Niemimäkelän isäntää olisi tarvittu ollenkaan
ulosmittausyrityksessä; mutta kuitenkin hän tahtoi välttämättömästi
silloin olla saapuvilla, sillä hän tahtoi hekumoida tuon hänen
luullaksensa köyhän, suulaan naapurinsa perinpohjaisella
hämmästyksellä, tuskalla ja syvällä lankeemuksella!
Kun Niemimäkelän isännän ja Jäykkälän isännän saamamiehen kepposet
tulivat kylässä tiedoksi, kauhistuivat kyläläiset kovasti molempien
tekoa, mutta erittäinkin tuota mokomaa Jäykkälän isännän velkojaa, kun
hän kyllä halpamielisesti antoi hänen velkakirjansa Niemimäkelän
isännän haltuun, vaikka hän hyvin kyllä tiesi, ett'ei hänen saamisensa
olisi siellä hukassa ollut!
Niin ne asiat päättyivät, eikä Niemimäkelän isäntä saanut Lukulaisia
pois torpastansa, eikä Jäykkälän isännälle hikirupea, vaikka hän olisi
pannut maatakin alemmaksi heidät, jos olisi voinut. Iikka ja Anni
kärsivät ja pitivät liittonsa pyhänä, toivossa, että se kerran vielä
oli toteutuva täydellisemmäksi!