Aika kului. Sekä Niemimäkelän että Lukulan lapset kasvoivat yhä
isommiksi, kumminkin toki eri tavalla. Kun Niemimäkelän lapset tulivat
niin isoiksi, että he voivat oppia lukemaan, otettiin heille kotiin
erityinen opettaja, mutta koreasti kiellettiin häntä luettamasta
lapsille "lorukirjoja", joita isäntä luuli opettajalla havainneensa,
sillä hän tahtoi lapsistansa saada "jumalisia ihmisiä", niinkuin hänen
sanansa kuuluivat. Opettaja oli tunnollinen ja ennen pitkää olivat siis
lapset "kirjalla". Mutta sitä sydämellistä opetusta ja hengen ja
ymmärryksen hellää kehitystä, jota ainoastaan isä ja äiti voivat antaa
lapsillensa, eivät Niemimäkelän lapset saaneetkaan lukemisensa ohessa;
sillä heillä oli vieras opettaja, joka palkan edestä, vaan ei
velvollisuudesta, opetti heille noiden äänten merkkien kokoonpanoa,
vaan ei niiden sydämeen vastaavaa tuntoa, jonkatähden lasten luku
jäikin paljaaksi ulkonaiseksi pakko-läksyksi, jolla sitten hädin-tuskin
voitaisiin rippikoulussa läpi päästä.
Lukulan Iikan opettajina taas olivat oma isänsä ja äitinsä, jotka eivät
ainoastaan sitä tahtoneet, että heidän poikansa oppisi vaan aakkoset ja
niitä kokoonpanemaan; vaan he rupesivat hellän isän ja äidin sydämellä
selittämään pienelle oppilaisellensa niitä totuuksia, joita luettu
sisälsi, olivatpa ne sitten hengellisiä taikka maallisia asioita.
Vaikutus senkaltaisesta opettamisesta oli silmiin pistävä: Iikka luki,
ei lukeakseen, vaan -- ymmärtääkseen. Ja heti kun Iikka oppi selvästi
sisältä lukemaan, oli hänellä isänsä kirjasto, lähinnä vanhempiaan,
rakkain maailmassa. Kun hän luki jotakin kappaletta, ja kun hänen pikku
ymmärryksensä ei jaksanut käsittää jotakin kohtaa, juoksi hän aina
isänsä ja äitinsä luo kysymään neuvoa, jota he aina vointinsa mukaan
hänelle ilomielellä antoivat.
Jo aikaisin teroittivat he hänelle totuuksia, joita Jumalan sana
sisältää, nimittäin niitä velvollisuuksia, joita ihmisellä on Jumalaa,
lähimmäistänsä ja itseänsä kohtaan, ja taas toisaalta, kuinka suuri
Jumalan rakkaus on langennutta ihmissukukuntaa kohtaan. Mutta he eivät
olleet niin pintapuolisia, että olisivat ahdistaneet pikku oppilaansa
yksistään uskonnollisiin kirjoihin ja niin ikävystyttäneet hänen
lukuhalunsa, ei, vaan he hankkivat hänelle lapsitajuista, hyödyllistä
muutakin lukemista, jonkatähden ei lapsi ikävystynyt enempää toiseen
kuin toiseenkaan; tuolla tavalla edistyi Iikka hämmästyttävästi opissa
ja ymmärryksessä.
Heti kun naapurusten lapset siihen määrään kasvoivat, että he kykenivät
liikkeelle, olivat he usein yksissä, eikä siinä tullut köyhyys tai
rikkaus kysymykseen; molemmat vanhukset luulivat myös lastensa
kasvatuksen toimittaneensa hyvästi, semminki Niemimäkeläiset, kun eivät
antaneet lastensa lukea mitään "lorukirjoja", jotka ovat muka niin
vaarallisia, varsinkin lapsille; ei naapuruksilla siis ollut siinäkään
suhteessa mitään pelkäämistä, ja niin saivat lapset seurustella
toistensa kanssa. Lapset olivatki vuoroon Niemimäkelässä, vuoroon
Lukulassa, ja olivatpa he kummassa hyvänsä: heille annettiin ruokaa ja
juomaa ja muita tarpeita. Lasten leikkikalut olivat toki kummassakin
erinkaltaiset. Niemimäkelän lasten leikkikaluina oli rattailla kulkevia
hevosia, nelirattaisia pieniä vaunuja, haukkuvia koiria, laulavia
lintuja, vedessä uipia kaloja, tanssivia vauvoja j.n.e. Niitä vallitsi
Kasperi kumminkin mielivaltaisesti; hän se ne järjesti ja isännöitsi,
ja Anni ja Lukulan Iikka saivat niitä katsoa, vaan ei koskea. Jos Anni
joskus muistutti, että hänen on niistä toinen puoli, tiuskasi Kasperi:
"Mitä sitte, vaan minun ne ovat." Kasperi ei osannut vielä "jonkun
oikeuden varjolla" puolustaa väärää toisen omaisuuden anastamistaan,
joka jo pienenä annettiin häneen juurtua; sillä Kasperin isä ja äiti
kuulivat ja näkivät kyllä usein poikansa väärän tavaran anastamisen,
jolloin he vaan tavallisesti naurusuin sanoivat: "Tuo Kasperi häntä on
viisas; siitä tulee kerran mies, joka omansa pitää!" Niin, he näkivät
poikansa nuoren paheen vaan hyvänä enteenä, jonka nojalla voitiin
Kasperille tulevaisuudessa hyvää ennustaa -- väärä ennustus!
Kumminkaan ei lapsille tullut koskaan isoja riitoja, sillä Iikka ja
Anni tyytyivät siihen, että saivat katsella leikkikaluja.
Lukulan Iikan leikkikalut olivat toista laatua. Siinä kokoelmassa oli
myös paljon kuvioita eläinmaailmasta, vaan ne olivat kiinni paperissa,
kaunisten kansien sisällä, toisien paperien välissä, johon ne olivat
kauniilla värikuvilla maalatut, ja niiden alla oli kauniita ja hupaisia
kertomuksia. Kun lapset tulivat Lukulaan, juoksi Iikka aina
kirjakaapillensa, otti sieltä kirjan kerrallansa, toi sen vierastensa
eteen, avasi sieltä kuvan, näytti sen vieraillensa ja luki sen alla
olevan luvun, ja sitte selityksiin käsiksi: miksi hyödyksi sen ja sen
on Jumala ihmisille luonut. Aina kun tuohon tutkintoon ruvettiin,
kyllästyi Kasperi siihen ja kyntti kotiansa; mutta Anni perehtyi niin
noihin pikku tieteilemisiin ja unohtui usein niiden tähden niin
kauvaksi, että Iikan isän täytyi viedä Anni illalla kotiinsa.
Niemimäkelän isäntä ei osannut aavistaakaan, että hänen tyttärensä
päähän Lukulassa rupeaa "lorukirjat" tunkeumaan, eikä Kasperikaan
osannut tuota kannella; sillä ei hän älynnyt Iikan kirjoja pitää hyvänä
eikä pahana.
Nyt olemme kertomuksessamme menneet vähän edelle. Kuu Iikka ja Anni
olivat kuudennella, olivat he niinkuin Kasperikin lukukinkereillä;
Iikka luetettiin ensin. Iikka luki sekä tavasi sisältä selkeästi ja
heleästi. Kirkkoherra oli niitä uskollisia sielunpaimenia, jotka
kaikella tavalla kokevat edistää pitäjäläistensä kristillisyyttä. Kun
hän oli jonkun luettanut, kysyi hän kaikilta luetetuilta, niin nuorilta
kuin vanhoiltakin, jonkun kysymyksen, niin käsittääksensä heidän
ymmärrystänsä kristin-opin kappaleissa. Kun kirkkoherra oli Iikan
sisältä luettanut, luetti hän hänellä ulkoa katekismuksesta ensimmäisen
käskyn. Iikka luki selkeästi. Tunteaksensa pojan ymmärrystä, kysyi
kirkkoherra häneltä:
"Sanopas lapseni, missä Jumala asuu?"
"Jumala asuu joka paikassa", vastasi Iikka ja seisoi tuossa
kirkkoherran edessä uljaana, katsoen häntä luottavasti silmiin.
"Kas niin!" sanoi kirkkoherra, "sinusta tulee kelpo mies", ja antoi
Iikalle kuvakantisen kirjan lahjaksi. Siinä seisoi Iikka nyt suorana ja
voitokkaan näköisenä, lapsellisessa viattomuudessaan.
Sitte tuli Kasperin vuoro. Hänkin luki sisältä ja ulkoa välttävästi,
vaan ei niin hyvästi kuin Iikka. Kirkkoherra luetti ulkoa Kasperilla
toisen käskyn, ja kysyi sen luettua:
"Kenen nimeä tässä käskyssä kielletään turhaan lausumasta?"
Kasperi seisoi siinä sanaa sanomatta, katseli pitkin nenäänsä ja
nypisteli ehtimiseen takkinsa ja liivinsä nappeja.
Kun kirkkoherra viimein sanoi: "Etkö sinä sitä voi sanoa?" sanoi
Kasperi:
"Mistä minä hänen tiedän," ja venytti samassa naamansa pitkääkin
pitemmäksi.
"Eivätkö isä ja äiti ole sinulle sitä kotona sanoneet?" kysyi
kirkkoherra; mutta Kasperi ei vastannut siihen mitään, katsoi vaan
pitkin nenäänsä ja nypisteli nappejansa.
Sitten tuli Annin vuoro; Anni luki sisältä selkeästi ja ulkoa sai hän
lukea kolmannen käskyn. Kun Anni oli sen lukenut, kysyi kirkkoherra:
"Kuka on meidän käskenyt pyhittämään lepopäivän?" ja katsoi samassa
lempeästi Annia silmiin.
Anni joutui kauheaan hätään: hänen kasvonsa leimahtivat tulipunaisiksi,
hän kääntyi Iikan puoleen ja katsoi häntä suurilla mustilla silmillänsä
niin rukoilevan ja luottavan näköisesti ja sanoi sitte ujosti: "Sano
sinä Iikka, joka tiedät, minulle ei ole kotona siitä puhuttu mitään!"
Ennenkuin kirkkoherra kerkesi sanoa mitään, sanoi Iikka: "Jumala käskee
pyhittämään lepopäivän", ja Anni huokasi niinkuin ainakin edusmiehen
kautta pulasta päässyt.
"Vai niin! kylläpä sinä olet nopea rupeamaan edus mieheksi, etkä ole
siihen kelpaamatonkaan, mutta koska olet kerran toisen edusmieheksi
ruvennut, niin sanopas vielä: mikä on lepopäivä, jonka Jumala käskee
meidän pyhittää?" sanoi taas kirkkoherra Iikalle.
"Lepopäivä on pyhä", vastasi Iikka, vähääkään ujostelematta.
"Sinä olet hyvästi toimittanut sinulle uskotun edustajan viran, sinusta
tulee kelpo mies; vie nyt isällesi ja äidillesi minulta kiitoksia
siitä, kun he ovat sinua opettaneet, ja pyydä heitä, että he
eteenpäinkin sinua opettaisivat", sanoi kirkkoherra Iikalle.
"Kyllä", sanoi Iikka ja yritteli lähtemään.
"Äläpäs vielä mene! Sinä et ole saanut vielä mitään palkkaa edustaja
toimestasi; tässä saat toisen, toisenlaisen kirjan vielä, joka olisi
tullut sinulle, jos hän olisi itse tehnyt sen, jonka hänen edusmiehensä
teki", sanoi kirkkoherra ja samassa antoi hän Iikalle toisen kirjan.
"Saanko minä tämän antaa Annille? Anni on niin hyvä. Annilla ei ole
kotonaan muita kirjoja kuin aapinen ja katekismus, mutta minulla on
kotona monta kirjaa", pyysi Iikka ja katsoi kirkkoherraa
rukoilevaisesti silmiin.
"Sinulla on vielä jalo sydänkin, anna vaan toinen kirjasi Annille",
sanoi kirkkoherra. Iikka antoi heti toisen saadun kirjansa Annille ja
niin sai hänkin kirjan. Mutta kirkkoherra ja koko kinkeriväki ihmetteli
niin nuoren lapsen vastauksia ja selvää käsitystä.
Kun ne temput oli läpikäyty, sanoi kirkkoherra Kasperille ja Annille:
"Viekää isällenne ja äidillenne terveisiä minulta, että he eteenpäin
puhuisivat teille enemmän Jumalasta, kuin tähän asti!"
Kasperi oli luullut, että hänkin saisi kirjan, niinkuin toisetkin; kun
hän näki, ett'ei hän kirjaa saanutkaan, purskahti hän kauheaan itkuun,
mutta hänen isänsä tuli ja otti Kasperin syliinsä ja vei hänet väen
taakse nurkkaan, jossa hän koki poikaansa lohduttaa, luvaten hänelle
makeisia ja rahaa, kun kotia tullaan, josta poika kohta tyyntyi.
Kinkeriväki kuuli silloin Niemimäkelän isännän sanovan väkijoukon
takana: "Kaikkia tuo pappi lapsilta kyselee! mistä ne semmoisia
tietävät", ja niin hän sysäsi lastensa taitamattomuuden kirkkoherran
syyksi, kun hän oli muka liiaksi utelias, eikä huomannut ollenkaan,
että vika lastensa taitamattomuuteen oli hänessä itsessänsä, kun ei
ollut koskaan lapsillensa puhunut Jumalasta, sitä vähemmin muuten
kehittänyt heidän ymmärrystänsä. -- Siihen se ensimäinen kinkerimeno
loppui.
Ei tuokaan Niemimäkelän lasten huonosti onnistunut kinkerimatka
muuttanut heidän vanhempiensa mieltä Lukulaisia kohtaan, sillä ainakin
oli heillä se mielipide, ett'ei heillä ole muuta velvollisuutta
lapsiansa kohtaan, kuin laittaa heidät "kirjalle", kyllä muka heille
sitte mieltä ja ymmärrystä tulee, kun tulevat isommiksi, jonka tähden
he eivät yhtään kadehtineet Lukulan Iikan onnistunutta kinkerimatkaa;
he pitivät Iikkaa paremmin turmeluksen tien suulla olevana, kun muka
hänelle jo niin nuorena "turhuuksia syötetään kaikenlaisista
lorukirjoista". "Kyllä maailman ranta neuvoo", sanoi Niemimäkelän
isäntä usein, kun vaan tuli puhe lasten kasvatuksesta, väärin käyttäen
tuota sananlaskua; ja neuvookinhan se, mutta se on kovin surkea koulu
ihmislapselle, tuo "maailman ranta".
Näistä syistä jäi Niemimäkeläisten ja Lukulaisten väli entiselleen
senki tapauksen jälkeen, sillä Niemimäkeläiset eivät pitäneet noista
vähävaraisista torpan asukkaista pahaa, jos eivät aivan hyvääkään.
Kerran, kun taas kaikki lapset olivat Niemimäkelässä, rupesi Anni
tahtomaan, että hänkin olisi saanut hallita leikkikaluja ja pitää
puolet niistä ominansa, mutta Kasperi ei mitenkään siihen suostunut,
sanoi ja intti vaan ne kaikki omiksensa. Se loukkasi kovin Iikan
oikeuden tuntoa ja hän sanoi Kasperille; "Niinköhän luulet, ett'ei
noita sinulta väkisin saataisi?"
"Koetappa näpistää", sanoi Kasperi ja oikasi nyrkkinsä.
Iikka ryntäsi käsiksi paletten avulla haukkuvaan koiraan ja Kasperi
koki Iikkaa lyödä mukiloida, kynsiä, purra, ynnä muuta, mutta ei mikään
auttanut: Iikka vei koiran. Kun Kasperi näki, ett'ei se keino auttanut,
vartoi hän sen ajan, että hänkin pääsi hyökkäämään koiraan käsiksi; nyt
vedettiin koiraa kahtaalle päin ja koira särkyi. Kasperi puhalsi heti
itkuun ja meni vanhemmillensa kantelemaan! Kasperin isä tuli ja otti
pelosta punehtuneen Iikan jotenki säälimättä käsipuolesta kiinni ja vei
hänet aika kyytiä ulos sanoen: "Koska sinä meidän lasten leikkikaluja
särjet, niin et saa käydä vasta meillä."
Nyt tapasi Iikankin valtava itku ja hän itki niin, ett'ei ollut kyetä
kotiansa kävelemään. Hän tunsi vaan sen, että Kasperi oli Annille paha,
ja että hänellä oli oikeus Annia puolustaa, jonkatähden hänen
mielestään Kasperi olisi ollut rangaistava eikä hän. Kun hän tuli
kotiansa, itki hän niin kovin, ett'ei hän kyennyt isoon aikaan
vanhemmillensa selittämään asian menoa. Kun hän viimeinki kykeni tuon
tekemään, kuuli Iikka kummia: isä ja äiti eivät hyväksyneetkään hänen
tekoaan, vaan sen sijaan, että olisivat häntä mairailleet ja Kasperia
ja hänen isäänsä moittineet, torua mäkyytti isä Iikkaa kelpolailla. Kun
Iikka oli itkustaan vähän tyyntynyt, sanoi hän änkkäämällä: "Kasperihan
tekee väärin, kun ei anna Annille puolia leikkikaluista."
"Mitä sitten? Sinä et saa puolustaa väärää tekoasi puolellakaan
sanalla. Jos kohtakin Kasperi oli väärässä, ei sinulla kumminkaan ollut
oikeutta mennä sitä omin käsin oikaisemaan", sanoi Iikan isä pojalleen;
mutta ei koskaan ole kukaan lapsi ahkerammasti ja hartaammasti istunut
kirjansa ääressä, kuin Iikka sen päivän istui.
Lasten viha ei ole pitkällinen, sillä se ei ole vielä muuttunut
kostonpyynnöksi. Jo samana iltana tuon tapauksen jälleen pyysivät
Niemimäkelän lapset hartaasti isäänsä, eikö Lukulan Iikka saisi käydä
heillä niinkuin ennenkin, sillä heille oli tullut Iikkaa ikävä, ja
siihen lastensa pyyntöön suostuikin isä, sillä ehdolla, ett'eivät he
enään särkisi leikki-kalujansa.
Niin rakentui taas entinen ystävyys lasten välillä, ja jo huomenna
tulivat Niemimäkelän lapset Lukulaan, jossa heitä otti hyvästi vastaan
sekä Iikka että hänen vanhempansa. Yhdestä suusta kokivat Niemimäkelän
lapset selittää, ett'ei heidän isänsä eikä äitinsä olleet enää Iikalle
vihaiset, ja että he olivat luvanneet Iikan käydä heillä niinkuin
ennenkin. Lukulassa pidettiin Niemimäkelän lapsia hyvänä: annettiin
ruokaa ja juomaa ja saatettiin illalla, kun tuli jo hämärä, heidät
kotiansa; ja jo huomenna oli Lukulan Iikka Niemimäkelässä yhtä hyvänä
vieraana kuin ennenkin.
Kerran taas olivat kaikki lapset Niemimäkelässä, jossa he leikkivät ja
talostelivat, mutta Kasperi vallitsi leikkikalut nyt niinkuin ennenkin.
Anni koetti vedota vanhempiensa oikeuden tuntoon; hän meni siis heidän
luokseen ja valitti, että Kasperi vallitsee kaikki hänenkin
leikkikalunsa, mutta isänsä ja äitinsä vaan sanoivat: "Anna Kasperin ne
pitää, koska hänen näkyy niitä niin mielensä tekevän; onhan niissä
sinun toinen puoli, jos kohtaki Kasperi niitä vallitsee", ja Iikan ja
Annin oli taas, kuten ennenkin, tyytyminen paljaasen leikkikalujen
katselemiseen.
Kun asiat olivat tuolla mälläkällään jonkun ajan olleet, tulivat taas
Niemimäkelän lapset eräänä päivänä Lukulaan. Iikka ja Anni ryhtyivät
kirjoja lukemaan, mutta Kasperille kävi semmoinen ajankulu ikäväksi,
sentähden rupesi hän Annia tahtomaan kotiansa. Mutta Anni oli juuri
vasta päässyt mieluiseksi tulleesen pikku tieteilemiseensä, sentakia
ei hänen haluttanutkaan vielä lähteä pois. Kostoksi sisarensa
tottelemattomuudesta uhkasi Kasperi repiä heidän, eli oikeammin Iikan
kirjan.
"Sitä et saa tehdä", sanoi Iikka, ja varusti itseänsä puolustavaan
asemaan; mutta Kasperi häristeli kumminkin kirjaa repimään. Jo sai
Kasperi tilan, että pääsi hyökkäämään kirjaan käsiksi ja siinä
kahakassa repesi kirjasta pari lehteä irti. Nyt tuli Kasperille
muutakin työtä, ei vaan kirjan repiminen; sillä Iikan kävi tuo
väkivaltainen työ niin vihaksi, että hän töytäsi heti Kasperin päälle,
ja vaikka oli koko joukkoa nuorempi, väänsi hän kumminkin Kasperin
allensa jommoisenkin taistelon perästä, ja löylytti häntä kelpo lailla;
sotaonni kääntyi Iikalle edullisemmaksi sentähden, kun hän oli
vahvempikasvuinen Kasperia, jos kohtakin nuorempi häntä.
Juuri kun Iikka oli Kasperia paraaltansa muksimassa, tuli Iikan isä
huoneesen ja sanoi hyvin tiukasti; "Mitä Jumalan tähden te nyt teette?"
Pojat, kun näkivät Iikan isän, heittivät heti taistelunsa siihen ja
molemmat puhalsivat itkuun.
"Tuo Iikka," änkytti Kasperi.
"Kasperi repi minun kauniin kirjani", änkkäsi Iikka itkunsa välistä.
"Vika on sinussaki! Miksi sinä menit Kasperin päälle?" sanoi Iikan isä
ja otti samassa poikaansa kädestä kiinni ja vei aikanujakkaa hänet
kamariin.
"Miksikä Kasperi sitte repi minun kirjani?" sanoi Iikka
puolustukseksensa itkussa suin.
"Sinä et saa puhua yhtäkään sanaa puolustukseksi; Kasperi teki siinä
kovin väärin, kun hän repi kirjasi, mutta sinä teit myös väärin, kun
menit Kasperin päälle; siitä torat sinulle. Kasperi saa pahasta
työstään semmoisen rangaistuksen, ett'ei hänen täällä ollessaan saa
enään koskaan ottaa kirjoja käsille", sanoi Iikan isä.
Niemimäkelän lapset lähtivät kotiansa heti, kun olivat tyyntyneet, ja
siellä Kasperi kertoi vanhemmilleen kaikki; mutta eivät he tuosta
olleet juuri millänsäkään, sillä he pitivät sitä hyvänä, kun Lukulan
Matti torui omaa poikaansa, eikä toki koskenut Kasperiin. Mutta eivät
he toruneet eivätkä moittineet sanallakaan Kasperin käytöstä, vaikka
Anni selitti heille, että Kasperi repi ensin Iikan kirjan!
Kun tuli huominen päivä, tuli Iikka isänsä luo, katsoi häntä
rukoilevasti silmiin ja sanoi: "Älkää, isäkulta minua enään toruko,
minä kysyisin teiltä jotakin."
"Puhu vaan, lapseni! En minä sinua muulloin toru kuin ainoastaan
silloin, kun pahaa teet."
"Toruittepahan silloinkin minua, vaikka Kasperi pahan teki."
"Sinä teit myös pahasti, kun Kasperia nujuutit."
"Minähän kostin vaan vääryyden."
"Sitäpä juuri ei saa tehdäkään."
"Eikö vääryyttä sitten saakaan rangaista?"
"Ei."
"Miks'ei?"
"Siks'ei kun Jumala sanoo: 'Älkäät kostako, minä tahdon kostaa, sanoo
Herra', ja taas toisessa paikassa sanoo Jumala: 'Älkäät pahaa pahalla
kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'."
"Kostaako Jumala sitten pahantyön, jos ei se itse kosta jolle se on
tehty?"
"Vissimmästi, sillä Jumala ei valhettele."
"Entäs sitten, jos sekin itse kostaisi, jolle vääryys on tehty?"
"Semmoinen itse-kostaja joutuisi itsekin Jumalan koston alaiseksi,
sillä hän on kostanut vastoin Jumalan kieltoa."
"Kas niin! Johan äsken kuulin sen, ett'ei Jumala lupaa ihmisen itsensä
kostaa; mutta miksikähän Jumala niin tahtoo?"
"Siksi että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa
armonsa. Etkö sinä muista, kun Jumala huoneentaulussakin sanoo:
'Nöyryyttäkäät teitänne Jumalan väkevän käden alla, että hän teitä
ajallansa korottais?'"
"Korottaako Jumala nöyrät?"
"Vissimmästi hän nöyrät korottaa ja pahat rankaisee."
"No, sitten en minä enään koskaan kosta Kasperille, vaikka hän tekisi
kuinka paljon pahaa minulle ja Annille -- voi, voi kun ei se repisi
minun kirjojani!" huudahti hän sitten ikäänkuin ajatellen vieläkin,
että silloin ainakaan ei saattaisi olla kostamatta.
"Kuulithan jo, ett'ei Kasperi saa sinun kirjojasi enään nähdäkään, sitä
vähemmän repiä, siitä selvästä syystä, kun Kasperin täällä ollessa ei
oteta kirjoja käsille ollenkaan."
"Eikö Annikaan saa minun kanssani kirjoja lukea?"
"Kun Kasperi ei ole vaan täällä, niin saatte Annin kanssa lukea kirjoja
vaikka kuinka paljon."
"Sitten on hyvä, enkä minä ole enään Kasperille vihainen, enkä tahdo
kostaa hänelle, vaikka kohtaki tekisi pahaa minulle", huudahti Iikka,
kun ymmärryksensä oli selvennyt tuossa koston asiassa.
"Nyt sinä, lapseni, puhut oikein", sanoi Iikan isä ja sulki poikansa
syliinsä.
Kasperia ei haluttanut enään paljon oleskella Lukulassa tuon tapauksen
perästä, kun ei siellä ollut muuta hupia kuin ikäviä kirjoja, jotka
eivät häntä paljon huvittaneet, semminkin kun sekin ainoa hupi oli nyt
poistettu, joka hänellä niistä oli, nimittäin niiden repiminen. Mutta
sitä ahkerammin kävi Anni Lukulassa, sillä hän alkoi kaikissa puoltaa
Iikkaan ja pitää häntä parempana kuin veljeänsä Kasperia; ja minkä
Iikka varttui ymmärryksessä, sen varttui Annikin.
Itsestäänhän on selvä asia, että noissa ihmiselämän aamun seikkailuissa
lapset tulivat aina ijäkkäämmiksi ja samalla kasvoivat isommiksi, jota
jälkeä heidän ymmärryksensäkin vahvistui.
Kun Iikka oli kymmenennellä ikävuodellansa, luki hän eräänä päivänä
sanomalehtiä. Kun hän oli laannut lukemasta, tuli hän isänsä luo ja
sanoi:
"Noissa sanomalehdissä on semmoisia sanoja ja lauseita, joita en minä
ymmärrä: mitä merkitsee kansallisuus."
"Mikä kansa on se, joka tässä Suomessa asuu?"
"Tietysti Suomen kansa."
"Mikä kansallisuus on siis tällä Suomen kansalla?"
"Nyt ymmärrän: tietysti tällä kansalla on Suomen kansan kansallisuus."
"Et sinä vielä oikein ymmärrä sanaa: kansallisuus, vaikka luulet sen
ymmärtäväsi. Otetaanpa vielä joku esimerkki: mikä kansa Ruotsissa
asuu?"
"Ruotsin kansa."
"Mikä on siis Ruotsin kansallisuus?"
"Ruotsalainen kansallisuus."
"Sanopas nyt, mikä on kansallisuus?"
"Kun Suomessa on Suomen kansa, niin se on Suomen kansallisuus, ja kun
Ruotsissa on Ruotsin kansa, niin on Ruotsin kansallisuus."
"Enkö minä sitä jo sanonut, ett'et vielä käsitä, mitä kansallisuus on.
Ei kansallisuus vielä siinä ole, jos Suomessa on Suomen ja Ruotsissa on
Ruotsin kansa. Ei valtakuntien ja maakuntien rajat yksistään tee
kansallisuutta. Kansallisuudella on paljon hienompi, tunteellisempi ja
suurempi merkitys kuin pelkät rajat", selitti isä.
"Mikäs sitten kansallisuus on?"
"Kansallisuus ilmenee itsekunkin kansan kielessä, luonteessa,
elämäntavoissa, vaateparressa, työjärjestyksissä ja monessa muussa
seikassa, ja nämät eroavaisuudet ovat niin suuret, että eri
kansallisuudet voi aivan helposti toisistansa eroittaa", tuumaili isä.
"No mutta eivätkö nuo eri kansallisuudet voi sulaantua yhdeksi ainoaksi
kokonaiseksi kansallisuudeksi?" uteli poika.
"Eivät, sillä eroavaisuus on liian suuri. Suomen kansakaan ei ole
menettänyt kansallisuuttaan, vaikka monta vuosisataa on asunut niin
mahtavain kansain kuin ruotsalaisten ja venäläisten keskellä", koki isä
selitellä.
"Mikä sitten pieniäkin kansoja pystyssä pitää, kun eivät ne sulaudu
toisiin isompiin kansoihin?" uteli poika yhä.
"Se on kansallishenki, joka heitä tukee ja pystyssä pitää", sanoi isä.
"Mikä on kansallishenki?"
"Kansallishenki taas ilmenee siinä, että jonkun kansan jokainen jäsen
tuntee koko kansansa veljikseen ja sisarikseen ja taistelee kansansa
oikeuksien puolesta; ainoastaan semmoinen tunto ja henki voipi kansoja
eleillä pitää, niin ett'eivät ne sorru toisten kansain painon alle ja
niin joudu orjuuteen; semmoista henkeä ja käsitystä kutsutaan
kansallishengeksi, jota paitsi ei yksikään kansa voi kansana pysyä.
Siis se on: kansassa asuva isänmaallinen kansallishenki."
"Sodillako nuot kansallistaistelut ovat aina taisteltavat?"
"Monen kansan on täytynyt hirmuisilla sodilla taistella
kansallisuutensa puolesta, mutta pienet kansat eivät kykene isojen
kansojen kanssa rinnustelemaan; sentähden heidän taistelunsa käypi
aivan toisenlaiseksi kuin isojen kansojen, nimittäin henkiseksi
taisteluksi. Siis pienten kansojen kansallisuus riippuu siitä, mihinkä
määrään he tuntevat kansallisuutensa, mihinkä määrään kansa rakastaa
isänmaatansa ja toinen toistansa, mihinkä määrään kukin tekee työtä
kansansa ja isänmaansa hyväksi, mihinkä määrään kukin aineellisilla
varoillansa edistää kansallisia pyrinnöitä; siihen määrään voipi
pienten kansojen kansallisuuskin pysyä pystyssä. Siis pienen kansan
kansallisuus on sitä myöten turvattu, kuinka itse kansa on sivistynyt
ja kansallishengen elähdyttämä, sillä taitamaton ihminen ei voi
oikeuksiaan puolustaa."
"Onko meidän Suomessamme mitään kansallishenkeä?"
"Onpa semmoista rakkaassa isänmaassamme olemassa, -- Jumalan kiitos! --
vaikka se kyllä oli jo aivan nukkumaisillansa."
"Onko pitänyt taistella sen kansallisuuden edestä, joka meidän maassa
nykyään on?"
"Paljon on taisteltu meidänkin maassa sen kansallisuuden eteen, joka
meillä nykyään on. Vieraan vallan rinnalla ja sen kunnian puolesta
taistelivat esi-isämme kunnialla veristä taistelua ja kostuttivat
sydänverellänsä vieraita kenttiä ja tätä maata. Ja vaikka ei se
taistelu ollut mikään varsinainen kansallinen taistelu, niin esi-isämme
havaittiin niin urhokkaiksi, että, leikin loputtua, Europan suurin
hallitsija lausui voitetuille vastustajilleen: 'Suomen kansa on
korotettava kansojen joukkoon.' Esi-isämme taistelun hedelmänä on siis
meillä nyt se valtiollinen asema mikä meillä on. -- Paljo on myös
taisteltu, viimeisinä vuosikymmeninä, kansallisuutemme eteen
henkiselläkin alalla, joka todellakin on ollut varsinaista
kansallistaistelua."
"Ketä vastaan meidän on pitänyt sillä alalla taistella, sillä selvän
selvä asiahan on, että olemme Suomalaisia?"
"Sinä et ole lukenut historiaa, etkä siis vielä käsitä niitä asioita.
Monta vuosisataa oli maamme yhdistettynä Ruotsiin. Koko sen ajan oli
maassamme ruotsalaiset virkamiehet ja virkakunnat, ruotsalaiset
oikeustot ja koulut; kansan kielellä ei ollut mitään oikeutta, eikä
kansa niinmuodoin saanut nauttia niitä etuja, joita maamme ruotsalaiset
saivat. Siis kansalla ei ollut kielensä suhteen oikeutta päästä valtion
virkoihin eikä omiin kustantamiinsa koululaitoksiin, saamaan niissä
korkeampaa sivistystä. Niin ne ovat asiat enimmäksi osaksi nytkin, vaan
paljon on kumminkin henkisellä taistelulla saatu asioita paranemaan
kansallisuutemme hyväksi, mutta paljon -- sanomattoman paljon on vielä
taisteltava, ennenkuin kansallisuuden asiat maassamme ovat
tasapainossa. Nehän ne ovat meidän suomalaisen kansallisuutemme
vastustajia, nuot oman maamme Ruotsalaiset, jotka kokevat lujasti
kiinni pitää Ruotsin kielen oikeuksistaan tässä maassa, että he yksin
saisivat edespäinkin hallussaan pitää vaan virat ja nauttia niistä
tulevat palkkaedut, ja että he yksin saisivat nauttia sen korkeamman
opetuksen, jota vaan koululaitokset voivat tarjota, ja sen he tekevät
sentähden, että suomalaiset pysyisivät vaan työjuhtina ja heille
nöyrinä palvelijoina! Mutta yhä enemmän heltii heidän pestinsä, josta
he kokevat kynsin hampain kiinni pitää; yhä liukkaammaksi tulee heidän
jalansijansa, sillä heidän perustuksensa alkaa huljua, ja yhä enemmän
alkaa suomalainen kansallisuus voittaa alaa, mutta se on
kansallishengen taistelun voittoa. En minä saa sitä sinulle
selitetyksi, niinkuin usea kansalainen sen tuntee. Mutta sinä alat olla
jo siinä ijässä, että voit ruveta asioita ymmärtämään. Lue historiaa,
että jo nuorena oppisit tuntemaan asiain menon; semminkin kehoitan
sinua tarkoin lukemaan: 'Nuijasota, sen syyt ja tapaukset', 'Oppikirja
Suomen historiaan', 'Kuvaelmia 1808-1809 vuoden sodasta', ja sangen
valasevia ovat myös 'Vänrikki Stoolin tarinat'. Näin puheli Lukulan
Matti utelevalle pojallensa.
"Nyt minä ymmärrän täydelleen nuo sanomalehtienkin kiistat
'svekomaanein' ja 'fennomaanein' välillä! Minä tahdon taistella
suomalaisen kansallisuuden puolesta, niin paljon kuin Jumala minulle
voimia antaa!" huudahti Iikka innostuksissaan, saatuansa jonkunlaisen
käsityksen tuosta hänelle hämärästä kansallisuudesta.
"Kyllähän sinä nyt luulet hyvinkin käsittäväsi niitä asioita; mutta kun
sinä enemmän tulet käsittämään, huomaat, ett'et ole käsittänyt asioita
tosioloissa juuri paljon ollenkaan", sanoi isänsä naurahtaen.
Tämän keskustelun perästä painui Iikka syvemmälle isänsä kirjastoon. Ja
jota enemmän hän luki ja tutki kirjoja, sitä selvemmäksi kävi hänelle
isänsä lausuma totuus, ett'ei hän ymmärrä vielä juuri paljon mitään.
Historia tuli nyt Iikalle rakkaimmaksi ajattelemisen esineeksi; sitä
luki ja tutki hän ja siitä rupesi pojalle koittamaan uusi valo. Siitä
näki hän kansojen taistelut, niiden voitot ja tappiot; näki ja ymmärsi
kansojen muodostumiset kansoiksi, niiden ruumiilliset, henkiset ja
aineelliset ponnistukset vapautensa, kansallisuutensa ja oikeuksiensa
puolustamiseksi; siitä näki hän kansansa taistelut ja kärsimiset, näki
sen sorron, jota kansa oli vuosisatoja saanut kantaa, ja siitä hetkestä
tuli kärsivä Suomen kansa Iikalle rakkaaksi. Jumaloimisen tapaisella
kunnioittamisella kunnioitti hän suuria kansalaisiaan, jotka työllä ja
väellä olivat auttaneet ja vieläkin auttoivat oikeuksiinsa sorrettua ja
kärsivää kansaansa; heidän nimensä painuivat syvälle pojan mieleen, ja
niin alkoi hänelle koittaa uusi aika.
Iikka oli jo siinä ijässä, että hän teki keveämpiä töitä ja muita
pikkuasioita, mutta kun hänellä oli vaan pikkusenkaan loma-aikaa,
käytti hän sen aina lukemiseen; varsinkin pyhinä jälkeen puolenpäivän
istui hän kirjain ääressä. Jos hänelle sattui jolloinkin eteen tulemaan
semmoinen kohta lukiessaan, jota ei käsittänyt, meni hän vielä nytkin
isältänsä neuvoa kysymään, jolloin isä koki voimiensa mukaan hänelle
selityksiä antaa, niinkuin ennenkin.
Tämä aika se oli, jolloin Iikka alkoi opetella kirjoittamaan. Sen
parempaa opettajaa ei hänellä siihen ollut kuin kumminsa, Jäykkälän
isäntä; sillä mitään koululaitosta ei kylässä vielä ollut. Jäykkälän
isäntä olikin virkaansa kyllä kelvollinen, sillä hänellä oli kaunis
käsiala ja hän kykeni opettamaan oikokirjoituksenkin mukaan puhtaasti
kirjoittamaan. Opetus kävi siten, että Iikka laittoi kirjoitusvihkot,
joiden kanssa hän kävi Jäykkälässä, kummillansa niihin kirjoituttamassa
mallikirjaimia ja -kirjoituksia ja sittemmin oikasuttamassa itseltänsä
niihin tulleita kieli- ja kirjoitusvirheitä. Niin tuli Iikasta ennen
vuoden kuluttua välttävä kirjoitusmies.
Niinkuin ennestään jo tiedämme, oli Niemimäkelän isännällä toisenlainen
järjestelmä lastensa kasvutuksessa; mutta tuostakin mielestänsä niin
oivallisesta kaavastaan piti hän niin vähän lukua, ett'ei ottanut edes
siitäkään selvää, luetaanko Lukulassa vai ei noita hänen luullaksensa
niin turhia lorukirjoja Annin siellä ollessa; sentähden sai Anni
vapaasti edelleenkin käydä Lukulassa, ja ennenkuin Annin vanhemmat
osasivat aavistaakaan, oli hänkin välttävä kirjoittaja; mutta jos
Niemimäkelän vanhemmat olisivat täydessä valossa käsittäneet,
minkätähden Anni niin usein kävi Lukulassa, olisi kaiketi hänen siellä
käyntinsä pysähtynyt.
Kaikki, mitä Iikka edistyi opissa ja ymmärryksessä, omi Annikin
itsellensä; sillä Iikka oli laillaan hänen opettajansa. Lasten
kuvakirjat, leikkikalut ja muut lapsuuden askareet eivät enään
tyydyttäneet Iikkaa ja Annia, sillä ne olivat tehneet heissä jo
tehtävänsä; nyt oli heissä ymmärrys karttunut; tarvittiin siis
väkevämpää hengen ravintoa, jota ei heiltä toki puuttunutkaan, sillä
Lukulan kirjastossa ja sanomalehdissä oli kyllä, mitä he ensi aluksi
tarvitsivat. Sekä yleistä että isänmaan historiaa luettiin ja
tutkittiin ja heille molemmille rupesi kangastamaan isänmaa ja sen
kansa sortoa kärsivänä, mutta rakkaana. Vänrikki Stoolin tarinat
vahvistivat paljon heidän isänmaan-rakkauttansa, sillä niiden avulla
tulivat he tuntemaan ja näkemään kansan,
-- "mi kunnian
Edestä kaikki koitti,
Nälissään, palellessahan
Kuitenki vielä voitti."
Anni ihastui noihin Vänrikki Stoolin tarinoihin niin, että hän aivan
pian oppi ulkoa selvästi ja tunnokkaasti laulamaan "Pilven veikon",
"Torpan tytön" ja "Kuolevan soturin", jotka häntä parahiten
miellyttivät, luultavasti sentähden että niissä puhuttiin tytöistäkin.
Kerran, kun Iikka luki Annin kanssa, pyrskähti Iikka yht'äkkiä niin
hartaasti nauramaan, että vedet tulivat silmiin. Kun isänsä ja Anni sen
kuulivat, rupesivat he tiedustelemaan syytä äkkinäiseen nauruun, sillä
he kovin käsittivät, että jotakin erinomaista oli Iikka mielestänsä
taas löytänyt. Hänelle oli sattunut eteen Arvidsonin lause:
"Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis
Suomalaisia." Se lause oli pojan mielestä selvän selvä ja niin
totuuteen perustuva, että se sai hänet nauramaan!
"Selvähän se asia on, eipä siinä luulisi olevan kenelläkään mitään
sanomista, vaikka sitä he kyllä tekevät, mutta sen sanon, että heidän
vastaan-sanomisensa on väärällä perustuksella; sen täytyy oieta!" niin
huudahti Iikka innoissaan viimein.
Niin he kasvoivat ijässä, opissa ja ymmärryksessä aina isommiksi,
viljellen ahkerasti, tilaisuutta myöten, kaikkea sekä hengellistä että
maallista kirjallisuutta, jossa löytyvät elämänohjeet he käyttivät
henkisen elämänsä vaurastumiseksi, ja niin alkoivat he tulla lähemmäksi
sitä aikaa, jolloin heidän tuli ruveta ajattelemaan kasteensa liiton
uudistamista ja jolloin kaikkeus täydellä syyllä pakoitti heitä
harvemmin olemaan toistensa parissa.
Vaikka ei se kuuluisi oikeastaan tähän, täytyy kuitenkin mainita,
minkälaiseksi Kasperin elämä tällä aikakaudella muodostui, koska olemme
kertomuksessamme häntä usein muistelleet, vaikka tämän luvun nimi
osoittaa, että tässä olisi pitänyt kertoa vaan "torpan pojasta ja talon
tytöstä."
No niin! Kun Kasperi oli kerran luokkaunut pois sisarensa ja Lukulan
Iikan parista, rupesi hän hakemaan huvitustansa toisilta aloilta ja
niistä löysikin, mitä halusi.
Kasperi rupesi juoksemaan kylissä pyhät ja aret niin uskosti, ett'ei
hän käynyt kotonansa muulloin kuin syömässä, eikä säännöllisesti
silloinkaan, mutta öitä ei hän toki vielä ollut poissa kotoansa.
Vanhempansa eivät kuitenkaan kertaakaan kieltäneet eivätkä nuhdelleet
poikaansa tuosta vallattomasta kylän kulkemisesta; kenties he olivatkin
vaan hyvillänsä, kun Kasperi alotti niin loistavasti niin paljon
opettavammaisen "maailman rannan" koulussa käynnin -- kenties?
Kun Kasperi sai niin esteettömästi täyttää nuoruuden himojansa, tuli
hänestä liian varhain "aikamies"; sillä ennen rippikoulun ikäänsä oli
hänellä jo kallishintainen lakkarikello loistavine perineen lakkarissa,
kiiltävät anturakengät jaloissa, tehtaan hienosta verasta vaatteet
päällä ja hopeahelainen merenvaha-piippu hampaissa, ja kaikki ihmiset
näkivät, että Kasperi on rikkaan miehen poika. Laveassa maailman rannan
koulussa oppi Kasperi jo varhain kaikkea, mitä siellä oli oppimista.
Hän nakkeli usein rikki huoneiden akkunain laseja, viskeli kivillä
kuoliaaksi muiden kanoja ja kukkoja, katkoi lammasten jalkoja j.n.e. --
Kyläläiset eivät useinkaan sanoneet noita Kasperin vallattomuuksia
hänen isällensä, välttääksensä rikkaan ja mahtavan miehen vihoja. Mutta
kun Kasperi eräänä päivänä sattui kivellä nakkaamaan kuoliaaksi
Jäykkälän ison oinaan, meni Jäykkälän isäntä heti Niemimäkelään ja
ilmoitti siellä Kasperin isälle, mitä Kasperi oli tehnyt.
"Se on sattunut tapahtumaan Kasperilta vahingossa; mitä te oinaastanne
vaaditte? minä maksan", sanoi isäntä.
"Jospa se olisikin ollut vahinko eli sattumus, niin se olisi kyllä
anteeksi annettava, mutta minä olen aikoja sitten havainnut, että
Kasperi tekee sitä ehdoin tahdostaan, sillä hän on nakellut paljon
rikki talojen akkunalaseja, tappanut kanoja ja kukkoja, katkonut
lammasten jalkoja j.n.e.; enkä minä ole tullut teille saamaan maksua
tapetusta lampaastani, vaan sanomaan teille, että otatte vaarin
poikanne kasvatuksesta aikanansa, sillä jos hän saa tuota menoansa
pitkittää, hänelle saattaa tulla hyvin huono perintö", sanoi Jäykkälän
isäntä.
"Älä sinä tule koko kylän puolesta kantamaan Kasperin päälle; ota
lampaastasi niin paljon kuin tahdot, minullapa tuota on millä maksaakin
ja sillä hyvä; minä luulen lapsilleni voivani heittää kylläksi
perintöä, katso sinä vaan, mitä sinulla on jättää perillisillesi",
sanoi Niemimäkelän isäntä niin vihastuneena Jäykkälän isännän suorasta
puheesta, että hän unhohutti jo säädyllisyyden rajatkin, kutsuen
Jäykkälän isäntää ehtimiseen sinuksi!
"Aina te luotatte rikkauteenne ja ylpeilette siitä joka tilassa,
silloinkin kun teidän parastanne katsotaan! Mutta rikkaus katoo ja
ainoastaan totuus pysyy", sanoi Jäykkälän isäntä.
"Kyllä minä itse pidän huolen lapsistani, ei sinun tarvitse sekaantua
siihen."
"Aikapa hänen näyttää; minä olen sanonut asian, joka on painanut
tuntoani; nyt on tuntoni puhdas, tehkää kuin tahdotte", sanoi Jäykkälän
isäntä ja lähti pois.
Näin sai Kasperi mielivaltaisesti kasvaa kaikissa vallattomuuksissa,
eikä häntä kotona koskaan varattu siitä! Sentähden rupesi Kasperille
karttumaan muitakin noita "maailman rannan" hyviä opetuksia. Hän alkoi
jo kursailematta juoda olutlasinsa ja oli hyvin riitaisa toisten kylän
poikien kanssa, joten usein syntyi tappelun kahauksia; sillä toisetkaan
eivät aina jaksaneet kärsiä Kasperin ilkivaltaisuuksia eikä hänen
rikkautensa kerskauksia, joka hänellä oli aina suussa kun hänelle vaan
joku vastahakoisuus tuli, silloin oli hänellä tapana sanoa: "mitä te
kerjäläiset puhutte?"
Vähitellen varttui Kasperi "maailman rannan" oppikoulussa niin, että
hänellä, rippikoulun ikään tultuansa, oli lakkarissaan -- kortit ja
että hän oli jo öitäkin poissa kotoansa!
Semmoinen oli Kasperin kasvatus!