"Tuhatjärvisen maan", Suomen, ihanimmassa paikkakunnassa, järveen
pistävällä korkealla niemellä oli talonpojan talo. Se oli vaan
tavallinen talo, jossa työtä tehden, vaivaa nähden ja säästäen elää
kitkuteltiin tavallista talonpojan niukkaa elämää, eikä se siis
semmoisenaan voinut vetää paikkakunnan huomiota puoleensa. Talon
tilukset olivat maalaatunsa ja asemansa puolesta oivalliset ja näköala
talosta oli mitä ihanin: tuolla maan puolella avara tasanko tiheine
taloineen ja ihanine viljavainioineen; toisella puolen taloa järven
lahdelmat, jotka tuuheain havu- ja lehevien lehtipuiden raoista
pilkistelivät esiin. Lahdelmien toisella puolen kohosivat järven äyräät
jyrkkinä penkereinä, joista tuuhea metsä suorana ja uljaana yleni
pilvenhattaroita kohden, jotka kilvalla liitelivät taivaan laella.
Sopipa jonakuna tyynenä, kauniina kesä-iltana luoda talosta silmänsä
ympäristöön, jolloin länteen laskeuva auringon loimo kultasi puiden
latvat järven äyräillä ja mäkien nyppylöillä, jolloin sorsaparvet
poikueinensa uiskentelivat tyynissä ja peilikirkkaissa, poimuttelevissa
ja sinne tänne hajauneissa järven lahdelmissa, jolloin kyntörastas
lauleli vainioilla olevissa puissa satasävelisiä laulujaan, jolloin
kalaparvet iloissaan pyrähtelivät ja loiskahtelivat järven sinikalvossa
Wellamon utuliepehissä, venheessä istuvan onkimiehen ympärillä, joka
heistä yhden ja toisen petoksella ketjautti venheensä pohjalle
päristelemään, ja jolloin rehoittavat vilja-kasvit hymyilivät kylän
viljavainioilla. -- Oi, kuinka paljon Luoja näkyi jakaneen hyvyyttänsä
tuolle tienoolle! Missä muualla maailmassa olisi kauniimpaa, missä
jalompaa?
Tämän noin hyvillä tiluksilla ja kauniilla näköalalla lahjoitetun talon
nimi on Niemimäkelä, joka löytyy erään pitäjään Peltolan kylässä.
Luulisi kai asukasten puheena olevassa talossa olevan varakkaita, mutta
niin ei kumminkaan ollut, niinkuin jo osaksi edellisestä tiedämme.
Kokemus on kaikkina aikoina todistanut sen tosiasian, että
tuotteliaalla tilalla ovat asukkaat useinkin köyhtyneet ja hävinneet,
sillä maan hyvät tulot ovat polvi polvelta veltostuttaneet asukkaat ja
vierauttaneet heidät pois maanviljelijöille niin tarpeellisesta ja
välttämättömästä työn teosta. Ja usein on myöskin käynyt niin, että
ihmiset karuilla maatiloilla ovat hyötyneet, sillä ne eivät ole
asukastensa sallineet pitkään ristissä-käsin loikoa, jos mieli siinä
elää ja toimeen tulla, ja niin on uutteruus pysynyt voimassa polvi
polvelta.
Niemimäkelän väki oli juuri tuota hyvän tilan veltostuttamaa väkeä,
jonka ohessa heidän toimeliaisuutensakin oli veltostunut; sentähden
vaipuivat he vaipumistaan velkakuormansa raskaan painon alle. Kauvan he
kokivat kippuroida ja ponnistella yhä paisuvaa velkaantumistaan
vastaan, että edes olisivat pysyneet isäinsä maalla; sillä ei toki
mikään ole talonpojalle raskaampaa eikä katkerampaa kuin luopuminen
pois rakkaalta maatilaltansa, jossa isän isät ovat niin monta polvea
asuneet, jossa joka salo ja niemi on niin tuttu, jossa joka puu, joka
kivi ja kanto niin elävästi muistuttaa lapsuuden leikeistä, nuoruuden
iloista, miehuuden vaivoista, ponnistuksista ja kärsimisistä, myötä- ja
vastoinkäymisistä. -- Oi, kuinka monen kansalaisemme on kumminkin
täytynyt tuo karvas pala niellä ja jättää ne penkereet, jotka
maailmassa olivat hänelle rakkaimmat!
Mikäpä siinä oli Niemimäkeläisilläkään neuvona, sillä he olivat jo
kauvan kokeneet lainoilla velkojansa maksaa; mutta se keino ei
lyhentänyt heidän velkojansa, vaan päin vastoin enensi niitä ja viimein
tuli pää vetävälle. Tosin he koettivat pahaa poistaa raatamalla joskus
satunnaisia isoja uudisviljelyksiä, mutta ne yritykset menivät päin
mäntyyn, sillä työ ei tullut koskaan toimella tehdyksi, ja lisäksi tuli
vielä se seikka, että silloin kun uudisviljelyksiä oli enin kylvössä,
tuli aina halla ja korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, ja summittaisin
tehdyt isot ennakkolaskut tuloista siten aina menivät -- poroon. Siis
nekin yritykset paremmin edistivät kuin estivät häviötä.
Jospa he olisivat työnsä tehneet alusta alkaen, joka paikassa ja joka
aika, kunnollisesti, jospa he eivät olisi summittaisin ryhtyneet
satunnaisiin, isoihin, yli varainsa meneviin uusiin viljelyksiin; jospa
he olisivat tehneet työtä vakavasti, perusteellisesti, katsomatta
aikoihin ja säihin ja toivomatta ihmeitä tekevää onnea taivaasta, niin
kenties ei heidän olisi tarvinnut luopua Niemimäkelän maalta -- niin,
niin jospa ja kenties -- siinäpä se on asia! Mutta maailman meno on
niinkuin se on!
No niin! Vaikka meidän kyllä käypi sääliksemme Niemimäkelän asukkaat,
emme heitä kumminkaan saata enään auttaa, sillä asia on niinkuin se on:
isien maa tuli vieraalle myötäväksi!
Kun tuli tiedoksi, että Niemimäkelä tulee myötäväksi, ilmestyi
vieraasta paikkakunnasta ostaja. Hän tuli eräänä pyhäiltana Peltolan
kylään ja ajoi Jäykkälän taloon, joka oli Niemimäkelän likimäinen
naapuri. Vieraalla oli niin uljas hevonen ja niin loistavat hevoskalut
ja muut ajo neuvot, ettei mointa kylässä oltu ennen nähty. Heti vieraan
kartanolle tultua keräysi hänen ympärillensä uteliasta kansaa,
joka ihmetteli vieraan kaunista hevosta, sen kiiltävää karvaa,
kattilan-sangan muotoista kaulaa, tulisia, säihkyviä silmiä, korkeaa
kokoa ja pyöreää kaunista ruumista. He ihmettelivät vieraan
hevoskaluja, niiden kauniita tupsuja ja hopean värisiä heloja jo
nastoja, ja vielä vieraan kaunista kiiltävää rekeä kauniine tupsuinensa
ja nahkapeitteinensä. Eikä se kumma ollutkaan, jos he niitä
ihmettelivätkin; sillä Peltolan kylä oli tiheästi asuttu ja he elivät
yksistään maanviljelyksellä, jonkatähden kylän viljelykset olivat
laajenneet niin avaroiksi, että metsien oli ollut pakeneminen
loitommaksi, ja heidän hevosensa saivat kesät olla auran, karhin ja
kärryjen edessä ja talvet vetämässä kuormia kotia; sentähden eivät
Peltolan kyläläisten hevoset joutaneet korskumaan. Tuommoisia hopean
kirkkaita hevos-kaluja eivät he myöskään tarvinneet, vaan lujia,
valkeita rahkeita. Kirkkorekinä heillä oli vaan öljymaalilla maalatut
reet, eivätkä ne siis niin ankarasti kiiltäneet kuin vieraan reki, eikä
niissä ollut nahkapeitettä eikä kauniita tupsuja; kummako se sitten
oli, jos kyläläiset ihmettelivät vieraan hevosta ja kaikkia ajoneuvoja.
Vieras oli itsekin hyvässä asussa: hänellä oli iso, kallis turkki
päällä, joka oli pitkällä ja paksulla, kirjavalla vyöllä köytetty
kiinni; kaulassa oli hänellä isohko messinkilukkoinen matkalaukku;
kaikkien noiden tähden luulivat kyläläiset vierasta joksikin herraksi.
Kun vieras oli saanut hevosensa riisutuksi ja seinään kiinni lujasti
sidotuksi, kääntyi hän ihmisiin päin ja kysyi: "Onko tässä tämän talon
isäntä saapuvilla?"
"On", kuului vastaus.
"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä itselleni kortteeriä, hevoselleni
ruokaa ja suojaa?" kysäsi hän.
"Miksei. Mistä herra on kotoisin?"
"En minä ole mikään herra", sanoi vieras.
"Mikäs sitten?"
"Olenpahan talonpoika V:n pitäjäästä; pääasia on vaan, että saan maksun
edestä mitä olen pyytänyt?"
"Johan olen sanonut, että saatte, mutta mitä teidän hevosellenne pitää
antaa ruoaksi?"
"Kaksi kappaa kauroja tällä kerralla."
"Niitä ei ole meillä; halla pani kaurat tänä vuonna, ja vanhoja ei
ole."
"Ohria teillä on?"
"On."
"No antakaa niitä sitten pari kappaa!"
Isäntä lähti toimimaan ohria vieraan hevoselle ja kehoitti häntä
itseään menemään huoneesen; vieras meni.
Kun isäntä tuli takaisin, kysyi vieras häneltä: "Tiedättekö, isäntä,
möisikö tässä teidän kylässä kukaan maatansa?"
"Olen kuullut, että Niemimäkelä myötäisiin", sanoi isäntä.
"Näkyykö myötävä talo tähän teille, voisitteko osoittaa sen minulle?"
"Se näkyy tähän periakkunaan, tulkaa ja katsokaa!" sanoi isäntä,
kävellen akkunaa kohden. Kun vieras oli myös tullut akkunan luo,
osoitti isäntä sormellansa ja sanoi: "myötävä talo on tuo, joka on
tuolla järveen pistävällä korkealla niemellä."
"Olen kuullut siitä; asema on kaunis! Minun täytyy saada talo omakseni
ja vielä huomenna, mutta älkää kumminkaan puhuko tätä kenellekään ennen
huomis-iltaa!" sanoi vieras ja hymyili viekkaasti.
"Mitäpä minä hänestä puhuisin", sanoi Jäykkälän isäntä; mutta hänen
korvissaan soi niin kummalliselta tuo kieltäminen, ettei hän saisi
sanoa kenellekään vieraan haluavan ostaa Niemimäkelää, että vasten
tahtoansakin juolahti hänen mieleensä ajatus: "ei tuo ole ikänä oikein
kelpo mies."
Emme huoli sen enempää kertoa vieraan olosta Jäykkälässä sinä yön
seutuna; mainitsemme vaan sivumennen, että vieraan hevonen sai ohria ja
muuta ruokaa, niin paljon kuin halusi, ja että kun vieraalle laitettiin
ruoka, tarjosi isäntä hänelle ennen syömään rupeamista ruokaryyppyä,
mutta vieras ei huolinut siitä, eikä sanonut koskaan vielä viinaa
ryypänneensä. Sen kuultuaan rupesi isäntä katumaan ajatustansa vieraan
kelpomiehisyydestä. Mutta kun oli syöty ja tovi tupakoitu, nouti
vieras reestään otetuista eväsvaroistansa pullon, jota hän kutsui
"konjakkipotelliksi!" Sillä hän laittoi totia "illan kululle", niinkuin
hän sanoi, ja tarjosi totia isännälle ja muillekin talon miehille,
Lisäksi tuolle "illan kululle" noudatti vieras maakauppiaalta "tusinan
olutta", jota hän joi niinkuin rannan vettä ja tarjoeli talon
isännällekin.
"Minä en juo enää mitään", sanoi Jäykkälän isäntä, kun vieras pakoitti
häntä olutta juomaan.
"Mitä? Eihän tässä vielä ole liikoja juotu", sanoi vieras.
"Kaikki on liikaa, mitä yli ruumiin tarpeen nautitaan, olipa se sitte
vaikka vaan puhdasta vettä", sanoi Jäykkälän isäntä.
"Kaikkia! Juohan tuota olutta niin paljon kuin tahtoo", sanoi vieras.
"Niin, mutta minä en ole koskaan kilvoitellut sitä, kuinka paljon minä
jaksaisin juoda, vaan olen aina tarkoittanut, kuinka vähimmällä aikaan
tulisin", sanoi Jäykkälän isäntä ja siihen se puhe loppui.
Näin iltaa viettäen tuli vieras kauhean puheliaaksi ja jo samana iltana
tiedettiin Jäykkälässä, että vieras oli mahdottoman rikas mies. Hän oli
kotipitäjässään myönyt kaikki tilansa pölkkymetsät pölkkyherroille ja
viimein koko tilansa; näin tavoin oli hän saanut useampia kymmeniä
tuhansia markkoja kukkaroonsa.
Kaikki nuot huomattuaan, rupesi Jäykkälän isäntä katumaan peruutustaan
vieraan kelpomiehisyydestä, sillä hän piti pahana enteenä tuon
"koljakin" ja oluen kelpaamisen, vaikkei hänelle ollut kelvannut
viinaryyppy ruuan alle!
Kun aamu tuli, pyysi vieras Jäykkälän isännän kumppanikseen
Niemimäkelään maankaupan tekoon, johon ehdotukseen isäntä suostuikin.
Vieras oli jo ennen kylään tuloaan urkkinut tiedot Niemimäkelän
talosta, tiluksista ja sen asukasten hädästä, jonkatähden hänellä oli
toivo saada kaupat mielensä mukaan sujumaan.
Kun maan-ostajat tulivat Niemimäkelään, kysyi vieras heti isännältä:
"Myöttekö te maanne?"
"Kun vaan hinnoissa sovitaan, niin myödään tämä talo", oli vastaus.
"Paljonko vaaditte maallanne?"
"Kahdeksantuhatta markkaa, yhdessä maksupostissa."
"Se on liian paljo näin alasmenneestä maasta; ottakaa neljätuhatta
paikalla kouraanne!"
"Ei niin halpaan hintaan käy maatansa myöminen."
"Minun täytyy sitte lähteä muualta maan-ostoon; kyllä minä maita saan",
sanoi vieras; samassa löi hän kädellään rinnallansa riippuvaan
matkalaukkuunsa ja sanoi: "Täällä on millä möllätään."
Kun Niemimäkelän isäntä luuli rahamiehen menevän pois tyköään ja kaupan
aikaan-saaminen heille kumminkin oli ainoa pelastuksen ehto, laski hän
maansa hinnan kuuteentuhanteen, mutta sitä innokkaammin tarjosi ostaja
neljäätuhatta! Jäykkälän isännän kävi kovin sääliksi uupuneen
naapurinsa perinpohjainen häviö, sillä jos he olisivat maansa myöneet
tarjottuun hintaan, ei heille itsellensä olisi jäänyt mitään, vaan ne
neljätuhatta markkan olisivat kaikki menneet entisiin velkoihin;
varsinkin harmitti häntä se seikka, kun naapurinsa oli joutunut
tunnottoman seikkailijan kelkkaan, jonkalaiseksi hän nyt jo vieraansa
tunsi. Hän koetti sopivassa tilaisuudessa saada tiedoksi Niemimäkelän
isännälle, ettei hän möisi maatansa niin helppoon; mutta tämä ei
käsittänyt oliko ne kieltämisen vai kehoituksen merkkiä. Jäykkälän
isäntä koki kaikin tavoin Niemimäkelän isännälle saada tietoa tuosta;
mutta se oli mahdoton, sillä ostaja piti hänet niin tarkoin silmällä
kaikkine liikkeineen, että eri mielipiteitä ei voinut ilmituoda.
Kun ostaja yhä vaan pysyi tarjouksessaan, sanoi Niemimäkelän isäntä
viimein alakuloisesti: "En tiedä! pitänee käydä toisilta miehiltä
kysymässä, mitä he siihen sanovat", ja niin lähti hän huoneesta ulos.
"Nyt meidän kauppamme käypi hyvästi", sanoi vieras, talon isännän pois
mentyä.
"Niin se käypi."
"Maa lienee ainakin kahdeksantuhannen arvoinen?"
"Kahdenkin-toista tuhannen."
"Se on kaunis voitto!"
"Saisitte te siitä maksan sen hinnan, jonka he vaativatkin; kyllä
sittekin voittoa jäisi."
"Mikä pakko maksaa paljoa, kun vähemmälläkin saa? Ja ilman sitä,
olisihan teillä itsellänne ollut kyllin aikaa maksaa maasta isot
hinnat."
"Minä en tarvitse sen enempää maata, kuin mitä minulla on", sanoi
Jäykkälän isäntä ja teetteli lähteäkseen ulos.
"Mihin, sen nimessä, te menette? Pysykää huoneessa siksi kuin kaupat on
tehty ja kirjallisesti vahvistettu", hätäili ostaja, kun näki Jäykkälän
isännän ulos pyrkivän; luultavasti pelkäsi hän, että luottamaton
kumppani kenties kuihkisi jotakin myöjälle ja niin pilaisi hänen
etuisan kauppansa.
"Minä käyn vaan ulkona", sanoi Jäykkälän isäntä ja meni ulos,
huolimatta rikkaan kiellosta, sillä hän oli omistansa toimeen tuleva
kansalainen, joka ei ollut joutunut kenenkään mammonan orjuuteen.
Kun Jäykkälän isäntä tuli ulos, tapasi hän kartanolla talon isännän
pienen poikasen jonka hän käski isäänsä käskemään talliin hänen
puheillensa, johon hän itse varalta meni. Kun talon isäntä tuli, sanoi
Jäykkälän isäntä: "Älkää, Jumalan tähden, myökö maatanne neljään eikä
vielä kuuteenkaan tuhanteen; antaa hän siitä kahdeksankin tuhatta, minä
panen pääni pantiksi siitä; jos lähtee pois, niin antaa vaan mennä,
kyllä vielä palaakin. Ei ole aikaa enempää puhua, mutta muistakaa, mitä
olen sanonut. Hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan, jonkatähden hän,
rahojensa turvissa, kokee teidät saada perinpohjin lankeamaan -- minä
menen edeltä kamariin, tulkaa te vähän jälestä!"
Kun Jäykkälän isäntä tuli kamariin, kysyi maan-ostaja häneltä:
"Tapasitteko talon isännän ulkona käydessänne?"
"Noo -- en", vastasi toinen vähän häpeillen. Samassa tuli talon isäntä
huoneesen.
"Mitäs toiset miehet sanoivat, aikovatko talon myödä neljään
tuhanteen?" kysyi ostaja.
"Mietimme siellä, ettemme myö maatamme alle kahdeksan tuhannen", sanoi
isäntä.
"Kyllä minä nyt jo ymmärrän, mistä tuulee ja mistä tämä kaikki on
kotoisin; olkoon kauppa sitte sinään, kyllä minä maita saan", sanoi
ostaja ja lähti paikalla pois.
Kun hän tuli kartanolle, seisoi hän siinä miettimässä tovin aikaa. Hän
palasi takaisin huoneesen ja sanoi: "Koska olette niin tinkisä, niin
minä nostan kaksituhatta, siis siihen määrään, johon olette suostuneet
maanne myömään."
"Ei alle kahdeksan tuhannen; alle se menee sittenkin oikeasta
hinnastansa", sanoi isäntä.
"Ei; niin paljoa en maksa ikänä maastanne; liiaksikin olen siitä jo
tarjonnut."
"Teidän täytyy sitten olla maksamatta", sanoi talon isäntä, vähän
ylvästellen, kun oli jo saanut rohkeutta.
"Te olette kummallisia ihmisiä! Te ette osaa antaa mitään arvoa
rahalle, ettekä omille sanoillennekaan!"
"Minkäpä minä sitte teen, kun asia kerran niin on miehissä päätetty."
"Minä en maksa kahdeksaa tuhatta."
"Ja minä en myö alle,"
"Kauppa siis jääpi tekemättä!"
"Kuinka itse vaan tahdotte."
"Minä tahdon niin, se on sanottu", sanoi ostaja, ja lähti taas pois.
Mutta kartanolle päästyänsä, palasi hän taasenkin takaisin ja sanoi:
"Tämän kauniin aseman tähden maksan minä vaatimanne kahdeksan tuhatta
markkaa, mutta en suinkaan maasta, sillä maakin lienee yhtä huonossa
reilasta kuin kartanokin, johon ei kelpo mies raskisi eläimiänsäkään
panna asumaan." Sitten kääntyi hän Jäykkälän isännän puoleen ja sanoi:
"Te tiedätte, kuka kylässä on kunnollinen kirjoitusmies; olkaa hyvä ja
noutakaa semmoinen tänne, että tehdään heti kirjallinen kauppa!"
"Ei sitä tarvitse kaukaa hakea; kyllä minä kirjoitan kauppakirjat",
sanoi vaadittu.
"Te kirjoitatte kauppakirjat!?"
"Sen kyllä kykenen tekemään."
"Mutta kirjoitus-aineet kumminkin puuttuvat."
"Tästä ei olisi pitkä matka kotoakaan kirjoitusainetta noutaa, mutta
kyllä niitä löytyy tässäkin talossa."
"Tässäkin talossa!?"
"Juuri niin."
"Joka talossako täällä sitten onkin kirjoitusmiehiä?"
"Useassa."
"Jopa oli kumma! Olkaa sitten hyvä ja ryhtykää työhön! minä maksan
vaivanne."
Talon isäntä nouti kirjoitus-aineita ja Jäykkälän isäntä rupesi
kirjoittamaan. Pian oli Niemimäkelän maankauppa kirjallisesti hyvässä
järjestyksessä kirjoitettu. -- No, mitäpä siinä muuta oli: kun
kauppakirjat olivat valmiiksi kirjoitetut, kirjoitti Niemimäkelän
isäntä alle, ostaja ja vierasmiehet panivat puumerkkinsä, rahat
maksettiin ja niin oli Niemimäkelä nyt tuon rikkaan vieraan ostajan
oma.
Katkera oli Niemimäkeläisille tuo pala, kun heidän täytyi luopua
isäinsä maasta, mutta lukijoille lohdutukseksi mainitsemme sivumennen,
ettei se heiltä ollut niinkään hullusti tehty; sillä he saivat velkansa
maksetuksi ja lopulla ostivat metsätalon, jossa sitte rupesivat elämään
ja vaurastumaan.
Nyt lähti Jäykkälän isäntä vieraansa kanssa Niemimäkelästä pois. --
Tiellä mennessään sanoi vieras Jäykkälän isännälle: "Kumma, kun täällä
on niin paljo kirjoitusmiehiä, vaikka he ovat niin köyhiä!"
"Kuinka köyhiä?"
"Eihän noiden asunnot näytä miltään loistavilta, eivätkä jaksaneet
ostaa tuota maatakaan, ja tuskinpa 'koljakkipotelia' löytyisi koko
kylästä jos niin tarve tulisi."
"Täällä pidetään jotakin huolta henkisistäkin tarpeista, sentähden on
paikkakunnassa kosolta kirjoitusmiehiä; sanomalehtiä ja muuta
kirjallisuutta luetaan. Mitä maan-ostoon tulee, niin niitä kyllä olisi
paljonkin, jotka sen olisivat kyenneet tekemään; mutta itsekullakin on
maata niin paljon, kuin he tarvitsevatkin, jonkatähden he eivät lisää
halua, sillä he katsovat paremmin maan tunnolliseen viljelemiseen kuin
sen laveuteen. Sentähden on varallisuus jakautunut kylässä melkein
tasaisesti, jonka vuoksi köyhiä ei ole laisinkaan, joita te luulette
meidän kaikkien olevan. Enkä minä sitä ymmärrä, että konjakkipullon
löytyminen talossa olisi mikään arvon ja varallisuuden merkki."
"Mitäs sitten tarjoaisi vieraalle?"
"Ryypyn paloviinaa ruuan alle, ja jolla on niin hieno suu, ett'ei sitä
kärsi, se olkoon ilman."
"Kylläpä se on raakaa!"
"Talonpoika ei tarvitse sen kypsempää."
"Mutta minusta tuntuu, että kyläläisenne tuhlaavat varallisuutensa
aivan turhaan."
"Kuinka turhaan?"
"Aviisuihin ja muihin joutaviin lorukirjoihin."
"Minun ajatukseni ei ole semmoinen. Minä olen käsittänyt, että henkinen
rikkaus on kukkaro-rikkautta parempi."
Nyt juuri tultiin Jäykkälän taloon, jossa ei ollut sillä kerralla muuta
tekemistä, kuin että vieras maksoi, mitä hän oli hevosineen talosta
yönseutuna kuluttanut, ja niin lähti hän kotipuoleensa.
Kun vieras jätteli Jäykkälän isäntää hyvästi, sanoi hän: "Minä kyllä
ymmärsin, että juuri teidän tähtenne sain maksaa maastani neljätuhatta
markkaa liikaa, vaikk'en viitsinyt siellä mitään siitä sanoa: me
tulemme edespäin naapuruksina asumaan -- minä pyydän: älkää vasta sitä
tehkö! Sen puheen päälle jääkää hyvästi!" ja samassa hän lähti.
"Minkähän toki teetkään", sanoi Jäykkälän isäntä vieraansa mentyä. --
Niinkuin lukija huomaa, oli silloin talvi, kun rikas mies osti
Niemimäkelän. Hän ei siis saanut eikä tahtonutkaan saada mitään selkoa
maan tilusten hyvyydestä; sillä kun hän oli mielestänsä mahdottoman
rikas, ei hän aikonut pitää mitään lukua vaivaloisesta ja vähän
tuottavasta maanviljelyksestä. Hän luokkaantui pois kotipuolestansa
sentähden, kun siellä oli melkein jokainen maan-omistaja myönyt
metsänsä pölkkyherroille, jonkatähden siellä oli paljo rahoja
liikkeellä; sentähden oli raha siellä arvotonta ja eläminen kallista.
Tuon kaiken tähden valitsi hän Peltolan kylän asuinpaikaksensa, jossa
elettiin ainoastaan maanviljelyksellä ja siis oli rahoja vähemmin ja ne
isommassa arvossa. Siellä luuli hän rahoilla voittavansa mahdottoman
paljon ja sen turvissa voivansa elää työtöntä laiskuri-elämää.
Edellisestä selkeää, minkätähden ei Niemimäkelän ostaja ollenkaan
pitänyt lukua tiluksen maista, vaan ainoastaan talon kauniista ja
korkeasta asemasta, josta hän saattoi silmällä pitää koko paikkakunnan
menon; siellä hän saattoi katsoa ja tarkastaa, rupeaisiko joku
kyläläisistä sortumaan raskaan taakkansa alle, jolloin hän heti
saattaisi lähettää nuot "lentävät lehdet", nuot kaikki-voivat rahansa,
valloittamaan ja kietomaan hätääntynyttä kansalaistaan pauloihinsa --
ja niin tuomaan ja kiskomaan taloon -- tuolle ylevällä asemalla
olevalle Niemimäkelälle -- takaisin noiden kurjain maanviljelijäin
hikeä ja väkeä moninkertaisesti. Siinä syy rikkaan miehen Peltolan
kylään tuloon ja Niemimäkelän maan ostoon.
Heti kun Niemimäkelän uusi isäntä lienee niin paljon joutunut, nähtiin
Peltolan kylässä kummia: hevosia ja miehiä tuli kosolta, jotka alkoivat
vetää kiviä ja hirsiä ja kaikkia rakennusaineita Niemimäkelään. Vanha
tupa revittiin alas ja uutta, varsin isoa rakennusta, ruvettiin sijalle
uudesta rakentamaan; samoin tehtiin muidenkin huonetten kanssa, ja
ennenkuin oli Juhannus käsissä, olivat kaikki huoneet vesikatossa.
Päärakennus oli rakennettu niin ko'okas ja uljas, korska päätyjen ja
räystästen kanssa, ettei moista oltu paikkakunnassa nähty, vaikka kyllä
oli entisiäkin hyviä huoneita. Kun se työ oli saatu tehdyksi, tuli
kohta toisenlaiset työ-aseet ja toisenlainen työ käsille. Nyt ruvettiin
nikkaroimaan, muuraamaan kaakeli-takkoja, rappaamaan, jauhamaan,
maalaamaan, petsaamaan ja pitsaamaan; siinä häntä nyt liikettä ja
hommaa oli! Ja ennenkuin kekri tuli, oli uusi kartano ihka valmis. --
Kummako se oli? Tiedämmehän jo, että Niemimäkelän uusi isäntä on rikas,
ja "kyllä ruoka syöpiä saa, helisevä hyppääviä" sanoo sananlasku.
Koko rakentamisen ajalla ei isäntä käynyt talossaan kuin yhden ainoan
kerran; sillä ei hän tahtonut tulla uuteen taloonsa asumaan, ennenkuin
se oli joka paikasta uudestaan rakennettu. Silloin kun hän kävi
rakennuksia katsomassa, oli hän niihin hyvin tyytyväinen, ja hän muutti
heti, kartanon valmiiksi tultua, Niemimäkelään perheinensä, jota ei
ollutkaan sen enempää kuin vaimo ja kaksi lasta, toinen poika, Kasperi
nimeltä, viisi vuotta vanha ja toinen tyttö, Anni, joka oli kohta
kolmen vuoden ikäinen.
Kun uudet tulokkaat olivat olleet jonkun ajan kylässä asumassa,
havaittiin pian, ett'ei tuo Niemimäkelän isäntäväki ollutkaan juuri
niin huonoa väkeä. He olivat höylejä kaikille ihmisille, väliä
pitämättä, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. He antoivat mielellänsä
köyhille almua ja kävivät melkein joka pyhä kirkossa, semminki
rukouspäivinä. He antoivat köyhälle väelle työtä ja maksoivat heille
hyvästi palkan, ja Peltolan kyläläiset iloitsivat uudesta, uljaasta
naapuristaan; mutta Jäykkälän isännällä oli heistä omat ajatuksensa,
varsinkin Niemimäkelän uuden isännän viimeisen hyvästijättöpuheen
tähden. Summa vaan oli se, että Niemimäkelän isäntäväki rupesi saamaan
yhä enemmän kunnioitusta ja luottamusta kyläläisiltään, jos kohtakin
Jäykkälän isäntä toisin ajatteli, ja heitä kutsuttiin usein kylässä
pidettäviin pitoihin ja kesteihin.
Tämä Niemimäkelähän se nyt on se talo, josta ja jonka perheestä aion
teille tämän kertomuksen toisena puolena kertoa.
Aivan Niemimäkelän pellon aidan vieressä, ihan talon tiluksien rajalla
oli jo aikoja ennen Niemimäkelän isännän tuloa ollut torppa, joka ei
ollut -- niinkuin jo näkyy -- Niemimäkelän maalla; Jäykkälän maalle oli
se torppa perustettu, sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän tilukset olivat
rajatusten. Jäykkälän isännällä oli ollut monta vuotta palveluksessa
Matti niminen renki, joka oli Jäykkälän isännälle kaikinpuolin
mieluinen; sillä Matti teki työnsä kaikinpuolin tunnollisesti, oli myös
kaikkeen työhön pystyvä sekä ulkona että sisällä. Tämä Matti oli hyvin
lukuhaluinen, jonka tyydyttämiseksi hän sai lukea kaikki
palvelustaloonsa tulevat sanomalehdet ja muut kirjat, ja lisäksi haki
kirjoja lainaksi niin paljon, kuin vaan sai. Ja alkoipa Matti jo
renkinä ollessaan perustaa omaa kirjastoansakin; sillä hän aina vuoden
päästä, kun sai palkkansa, osti joitakuita kirjoja itsellensä. Ei hän
kumminkaan lukemiseensa tuhlannut työaikoja, vaan hän loma- ja
joutoaikoina, semminki pyhä-iltoina, virvoitti lukemisellansa kaipaavaa
henkeänsä. Tuolla tavoin tuli aikaa voittaen Matista mies, joka tarkoin
käsitti yhteiskunnallisen ja kansallisen asemansa. Eräänä vuonna
rakastui Matti samassa Jäykkälän talossa palvelevaan piikatyttöön;
seuraus oli se, että heistä tuli ensi syksynä aviopari, ja heidän
häänsä pidettiin Jäykkälässä. Häiden loputtua antoi Jäykkälän isäntä
heille edullisen torpanmaan, Niemimäkelän tiluksien rajalta,
palkinnoksi Matin uskollisesta palveluksesta; vielä hän lahjoitti
heille kaikennimistä talon kalua, yksin eläimiäkin kaikesta pitäin,
josta nuori parikunta kiitteli kyynelsilmissä.
Kun he näin olivat saaneet vaikutus-alaa omalle työllensä, rupesivat he
tekemään työtä yksissä neuvoin ja yhteisillä voimilla ja ennen pitkää
oli heillä omat huoneet ja omat peltotilkut kasvamassa. Suuresti heitä
edisti uuden talon rakennuksessa se, että Matilla oli melkoiset säästöt
vuosipalkoistaan; sillä hän oli tuiki säästäväinen. Siinä sitten
tekivät työtä ja heidän maallinen toimeentulonsakin parani aika ajalta.
Ennenkuin Matti aloitti rakentamaan torppansa huoneita, pyysi hän
kyläläisiä talkoolla häntä auttamaan rakennus-aineiden paikalle
saamisessa, ja sen vähäisen avun tekivät kyläläiset ilolla, sillä he
rakastivat uuden talon tekijöitä heidän rehellisyytensä ja
uutteruutensa tähden. Kun talkooväki tuli kartanoksi aiotulle paikalle,
muksautti eräs kylän isäntä kiven reestään kankaalle ja huudahti
samassa: "Lukula on tämän talon nimi!"
"Sitähän minäkin", äyhkäsi toinen isäntä, ja mätkäytti samassa
hirsikuormansa kumoon; siitä herran hetkestä ruvettiin torppaa
kutsumaan "Lukulaksi".
Siis se oli kylä, joka pani torpalle nimen, ja tuskinpa torpalle olisi
sen sukkelampaa ja sen asukasten sisällistä tilaa kuvaavampaa nimeä
kukaan muu voinut sepittääkään. Kyläläiset olivat jo aikaa huomanneet
Matin lukuhalun ja sentähden sepittivät he torpan nimen, ei sen
ulkoaseman, vaan asukkaan sisällisen tilan mukaan. Eikä kyläläisillä
ollutkaan syytä katua torpalle annetusta nimestään, sillä Lukulan Matti
ei heittänyt lukuhaluaan eikä sanomalehtien tilaamistaan ja uusien
kirjojen hankkimistaan sittenkään, vaikka hänellä oli niin paljo vaivaa
ja kulutusta uutta taloa perustaessaan; mutta yhä edelleen oli hänen
pöydällään useat sanomalehdet, ja kirjasto karttui karttumistaan, ja
muutamien vuosien kuluttua kävi niin, että kyläläiset tulivat aina
Lukulan Matilta kysymään selityksiä, jos he sanomalehdistä tai muista
kirjoista sattuivat tapaamaan semmoisia asioita, joita eivät itse
ymmärtäneet, ja silloin he aina saivat Matilta niin valaisevia
selityksiä, että ymmärsivät vaikeat paikat päivän selkeästi.
Kun Maiti oli vaimonsa kanssa asunut vuoden torpassaan, syntyi heille
kaunis, terve poika, joka kasteessa sai nimekseen Iisak, muistoksi
heidän suurimmalle hyväntekijällensä, Jäykkälän isännälle, jonka
kaimaksi ensimmäinen poika ristittiin; jonkun vuoden kuluttua saivat he
toisenki lapsen, vaan sen korjasi Tuoni ensimmäisellä ikävuodellaan.
Tuota tyttärensä kuoleman -- sillä tyttöhän se oli heidän toinen
lapsensa -- surivat he kauvan, eikä Jumala katsonut hyväksi lahjoittaa
heille enään muita lapsia. Ainoaa poikaansa, "Iikkaa", joksi he häntä
lyhennetyllä nimellä kutsuivat, hoitivat he niinkuin silmäteräänsä,
sillä hän oli heille kaikki kaikissa.
Kun Niemimäkelän asukkaat muuttivat uuteen kotiinsa, oli Iikka juuri
samanikäinen kuin Niemimäkelän Annikin, nimittäin kohta kolme vuotta
vanha -- merkillinen sattumus!
Uutten asukasten tultua, tuli heistä Lukulaisten kanssa kohta hyvät
ystävät, sillä niinkuin ennen on jo mainittu, Niemimäkeläiset olivat
kohteliaita kaikille ihmisille, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. Usein
oli Lukulan Matti työssä Niemimäkelässä ja sekä talon että torpan
muukin väki seurusteli usein toisissaan. Yhtä seikkaa toki ei
Niemimäkelän isäntäväki jaksanut käsittää, nimittäin sitä, kuinka
Lukulaiset ovat niin "hauskoja", kun he kuluttavat varojansa niin
turhanpäiväisiin loruihin, kuin "aviisut" ja muut lorukirjat ovat,
silloinki kun katovuodet ja muut vastukset kohtaavat heidän pieniä
torppansa viljelyksiä, jolloin he ovat pakoitetut muutakin
jokapäiväistä toimeentuloansa työllään palkitsemaan. Sen mielipiteensä
lausui kerran Niemimäkelän isäntä julkisesti Lukulan Matille, johon
Maiti naurahtaen vastasi: "Minä en tule muuten aikaan; lukeminen on
minulle tullut hengen tarpeeksi."
"Hengen tarpeeksi!" kertoi Niemimäkelän isäntä pilkallisesti ja lisäsi:
"eihän luvut vatsaa täytä"; mutta se ei pilannut naapurusten hyvää
väliä.
Kummallakin näistä naapuruksista oli erikoiset ystävänsä, jotka olivat
muodostuneet kummanki mielipiteiden mukaisiksi, sillä vaikka oltiin
kohteliaita kaikilleki ihmisille, veti kumminki kummankin erinkaltainen
sisällinen tila saman mielisiä ihmisiä puoleensa, jotka sitten
perehtyivät varsinaisiksi, niin kutsutuiksi "pöytä-ystäviksi".
Sellaiseksi ystäväksi Niemimäkelään perehtyi Hoitolan Heikki, joka oli
iso hevoskauppias eikä milloinkaan miesseuroissa puhunut paljoa muista
kuin hevosista. Hän oli isännälle mieluinen ja ainainen vieras, sillä
hänkin oli ankara hevoskauppias ja pyysi sitenki rahojansa voitolla
kartuttaa. Toinen varsinaisista Niemimäkelän isännän ystävistä oli
Metsälän Mikko; hän oli ankara metsästäjä ja siitä selvästä syystä oli
hän isännän ylimmäisiä ystäviä, sillä kun hän oli rikas mies, ei hän
viitsinyt tehdä työtä. Lukumies ei hän myöskään ollut, että olisi sillä
aikaansa kulumaan saanut. Sentähden täytyi hankkia jotain muuta
toimistelua, ja siksi oli hän jo aikaa valinnut metsästämisen.
Kerran oli Niemimäkelässä isännän nimipäivä kekrin tienoissa, sillä
isännän nimi oli Topias. Sinne oli kutsuttu monta isäntää ja emäntää
kylästä, joiden joukossa tietysti olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän
Mikkokin; mutta löytyipä kutsuvierasten joukossa myös Jäykkälän ja
Lukulan isännät ja emännätkin. Kun oli syöty ja juotu päivän kunniaksi,
rupesivat vieraat puhelemaan keskenänsä sitä ja tätä.
"Puhutaanpa nyt noista tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, koska
tässä on miehiä koolla", lausui Jäykkälän isäntä kuuluvasti.
"Mitkä ne niin tärkeät asiat olisivat?" kysyi Niemimäkelän isäntä.
"Semmoisina minä pidän kansakoulun-homman ja pitäjään sillan
rakennuksen, jotka nyt ovat päivän tärkeimpinä kysymyksinä", sanoi taas
Jäykkälän isäntä.
"Semmoiset asiat eivät ole mielestäni erin tärkeitä, jolla vievät vaan
kukkarosta, eivätkä tuo sinne mitään takaisin", sanoi siihen
Niemimäkelän isäntä ja lisäsi vielä vähän mietittyään: "Kansakoulu saa
olla hetikin poissa; sillatta ei pääse kulkemaan, se täytyy tehdä."
"Mitä me lastemme kasvatuksen eteen uhraamme varojamme, emme ole ikänä
muulloin niin ison kasvun alle ra -- -- --.
"Mutta meidän varsasta tulee kelpo juoksija, kunhan tässä tulee
talvikeli, että saattaa sitä opettaa", sanoi Hoitolan Heikki,
keskeyttäen Jäykkälän isännän puheen.
"Mitä yrititte sanomaan?" kysyi Niemimäkelän isäntä.
"Yritin sanomaan sitä, että kaikki ne aineelliset varat, joita uhraamme
lastemme henkiseen kehitykseen, kantavat niin isoa korkoa, ett'emme
koskaan ole rahoillamme niin isoa voittoa saaneet."
"Kukkaron kehitteleminen on paljoa edullisempi lapsillekin, kuin
kirjain, sillä edellisestä saavat he ruokaa ja vaatetta, jälkimmäisestä
ei muuta kuin tyhjää pään höyryä, joka ei täytä kumpaakaan tarvetta",
vastasi Niemimäkelän isäntä ylpeästi.
"Kyllä luulen -- -- --"
"Jänis ja orava ovat jo aivan puhtaat; pitäisi tässä joutua metsälle",
sanoi Metsälän Mikko.
"Eihän jänikset ja oravat kuulu tähän asiaan", muistutti Jäykkälän
isäntä, ja Lukulan Matin ja muidenki usean kyläläisen suu vetäysi
nauruun.
"Ja minulla on nyt uusi nalli-tousakin."
"Se sitäkin vähemmän."
"Se on semmoinen, ett'ei tarvitse hypein panna nallia nallipiikkiin;
kun painaa vaan tousan hienommassa päässä olevan reiän nallipiikkiin,
niin sieltä tarttuu nalli heti."
"Puhutaan nyt pääasiasta!"
"Sillä on jousi sisällä, joka ponnistaa toisen noin tousan reiälle."
"Ja tukot korviisi, ett'et kuule mitään muuta kuin nallien napsauksia
ja pyssyn paukauksia", sanoi Lukulan Matti.
"Minulta jäi vastaamatta talon isännän viimeinen pu --."
"Meidän ruuni on pahasti nilkkuna, löivät kengittäessä naulan lihaan;
milloinka hän sitte parannee?" ehätti taas Hoitolan Heikki sanomaan,
katkaisten siten Jäykkälän isännän puheen.
"Tässä ei ole minkään järjellisen puheen sijaa; vakaisia asioita täytyy
puhua ja vastata toisessa paikassa", sanoi Jäykkälän isäntä, otti
hyvästin ja lähti samassa pois, ja muut vieraat lähtivät myöskin paitsi
Hoitolon Heikki ja Metsälän Mikko.
"Vielä se tuo Jäykkäläinenki puhuu, jolla ei ole muuta kuin velkaa",
sanoi Niemimäkelän isäntä, toisten vierasten pois mentyä.
"Entä sitte tuo Lukulan Matti! Luuleeko hän lukemisellaan jäniksiä ja
lintuja saavansa kiinni", sanoi Metsälän Mikko, vähän närkästyksissään
Lukulan Matin korvan avauksesta, sillä Matin terävä lause oli
todellakin avannut sillä kerralla Metsälän Mikon korvat.
"Matti on kumminkin kelpo työmies, hän teki tuon pienen pilansa
houriopäissään paljaasta lukemisestansa", sanoi siihen Niemimäkelän
isäntä.
Kauvan vielä toisten vierasten lähdettyä, istuivat Hoitolan Heikki ja
Metsälän Mikko Niemimäkelässä, ja siellä puhuttiin paljon
hevoskaupoista, hevosista, metsästämisestä ja tietysti myös
Niemimäkelän mahdottomista rikkauksista; ja nyt se kävikin puhe
laatuun, kun ei ollut enään tiellä nuot kiusaavat yhteiskunnalliset
kysymykset, eikä niiden houraavat, köyhät vireillä-pitäjät, ja niin se
ilta kului.
Lukulan alinomaisia vieraita taas oli Jäykkälän isäntä ja muut
lukuhaluiset ja kirjallisuutta harrastavat kylän ihmiset, sillä Matin
kirjasto oli kaikille sitä haluaville avoinna, ja hän iloitsi
sydämmessään, kun hän saattoi jollakin tavalla olla kansalaisilleen
hyödyksi, ja kaikki Lukulan ystävät tunsivat itsensä toistensa veljiksi
ja sisariksi, sillä heissä vaikutti yksi ja sama henki, nimittäin
kansallishenki. He tunsivat, että hekin ovat luodut ihmisiksi ja että
he sillä oikeudella ovat luodut vapauteen, eikä toisten sorron alle, ja
vielä he käsittivät, että heilläkin on oikeuksia eikä ainoastaan
velvollisuuksia; tunsivatpa vielä senkin, että, jos kansan on mieli
noita oikeuksiansa saavuttaa, itsekunkin kansalaisen täytyy,
leiviskänsä jälkeen, taistella henkisillä ja aineellisilla varoillansa
niiden puolesta, muistaen sananlaskua: "ei makaavan kissan suuhun hiiri
juokse." Semmoisia olivat Lukulan ystävät, eikä sen isäntä muuta
kaivannutkaan.
Kerran kun Lukulan ystävät tulivat Lukulaan, oli pikku Iikka lavitsalla
rynkämöisillään, sanomalehti levällään edessä, josta hän oli lukea
haveltavanansa aika kyytiä. Iikka ei hämmästellyt eikä ujostellut
yhtään noita niin tuttuja vieraita, pitkitti vaan lukemistaan suurella
innolla. Kun vieraat tulivat huoneesen sisälle, käänsi Iikkaki päätänsä
heihin päin, vaan ei väsäyttänyt yhtään niin mieluista lukemistansa;
sillä olihan hänellä nyt "kirja" edessä, josta isä ja äiti olivat niin
usein lukeneet; miksi ei hän nyt lukisi, miksi hän nyt häpeäisi tuttuja
vieraita? Poika veti henkeään syvään aina silloin, kun oli henkivaransa
tyhjään ammentanut, katsoa vilkuili milloin jotakuta vieraista, milloin
isäänsä ja äitiänsä silmiin, mutta enimmän toki "kirjaansa", ett'ei
muka missään tapauksessa erehtyisi lukiessaan; sitä tehdessään oli
Iikan suu senkin seitsemässä soppelossa, että "kirjassa" olevat sanat
ja lauseet siten oikeiksi tulisivat. Eihän ne Iikan lukemiset olleet
sinnepäinkään, kuin ne "kirjassa" olivat; hän luki vaan sentähden, kun
näki isänsä ja äitinsäkin niin tekevän, ja siinä pääasia, tulipa luku
sitte minkälaista tuli. Hänen lauseensa ja sanansa olivat vaan
semmoisia lapsen viattomia sanoja ja lauseita kuin: "Pikku sisareni
tuli kipeäksi ja kuoli; se vietiin sitte kirkon-roopiin ja pantiin
multaa päälle ja isä ja äiti itkivät paljon; minulle teki suutari uudet
kengät ja äiti ompeli minulle uuden takin -- kissanpoika kynsi käteni
rikki, josta tuli verta; äiti pani tukon siihen ja se heti parani,"
j.n.e.; siis Iikan lukeminen oli vaan niitä havainnoita, joita hän oli
elämänsä aamuna käsittänyt.
Kun Jäykkälän isäntä oli kylläkseen katsellut kummipoikansa lukuhalua,
sanoi hän: "Niin se on; nuorena jo lapset tapailevat tekemään sitä,
jota näkevät vanhempiensakin tekevän; omena ei kauas puusta putoa!
Tuosta pojasta tulee vielä isänmaan kunnia."
"Jospa Jumala sen soisi!" sanoi siihen Lukulan Matti. Silloin, kun
pikku Iikan ensimäinen lukeminen nähtiin ja kuultiin, oli hän kohta
neljä vuotta vanha.
Tämä Lukulan pikku Iikkahan se on se "torpan poika", josta tämä
kertomus on nimensä saanut.
Katkerasti katui Lukulan Matti, kun ei hän ollut nuorena ollessaan
opetellut kirjoittamaan, vaikka hänellä olisi tilaisuutta siihen ollut,
mutta ei hän tuntenut vielä sen tarvetta silloin; vasta, kun hän tuli
Jäykkälään rengiksi, heräsi hänessä sen tarpeen tunto, kun hän sai
Jäykkälän isännän kirjastolla ja sanomalehdistöllä ravita kaipaavaa
henkeänsä. Mutta erehdyksensä aikoi hän korjata siten, että poikansa
tahtoi kaikin mokomin saada kirjoitusmieheksi.
Noinhan sitä elettiin sekä Niemimäkelässä että Lukulassa. Lukulan Matti
levitteli vointinsa mukaan torppansa viljelyksiä ja hyvinä vuosina
elettiin säästäen ja omistansa; mitä sattui puuttumaan pienessä
taloudessa, se hankittiin työllä; lukeminen pysyi myös entisessä
voimassaan.
Niemimäkelässä taas elettiin heidän tavallista elämäänsä. He näkyivät
nauttivan samaa kunnioittamista kyläläisiltään kuin ennenkin, mutta
tuon ennen kerrotun Niemimäkelän isännän nimipäivän perästä oli usea
kyläläinen samaa mieltä Jäykkälän isännän kanssa Niemimäkelän isännän
kelpomielisyydestä; mutta sen he pitivät salassa, sillä eivät he
halunneet juoruta. Tosin havaitsivat kyläläiset, että Niemimäkelän
ennestäänkin huonosti viljellyt tilukset vaan kävivät päivä päivältä,
aika ajalta sitäkin huonommiksi; mutta kun yleensä tiedettiin, että
Niemimäkelän isäntä oli mahdottoman rikas, niin ei huonosta
maanviljelyksestä juuri pidetty paljoa lukua. Tiedettiin myös kylässä,
että Niemimäkelään usein tuotiin olutkuormia ja mitä lienee tuotukin,
vaan kun ei kukaan koskaan nähnyt isännän olevan juovuksissa, niin
raukesivat ne tiedot aina siihen. Usein oli kumminkin semmoisia aikoja,
jolloin kyläläiset eivät päässeet Niemimäkelän isännän puheille!
Näiden näin erinkaltaisten naapurusten, Niemimäkelän ja Lukulan, väli
oli vaan edelleenki yhtä ystävällinen. Tosin oli Lukulan Matti usein
julkisesti saanut Niemimäkelän isännältä kuulla, että hän on köyhä,
mutta Lukulan Matti tiesi itsekin sen aivan hyvin eikä sentähden siitä
tuskautunut.