Samassa pisti vieras neiti kätensä Nyyrikin kainaloon, herttaisesti,
avomielisesti, niinkuin ainakin se, jolla on epäämätön oikeus siihen —
ja veti hänet mukanaan eteenpäin.
Silloin musteni kaikki uudelleen Maijun silmissä ja kiireesti
tarttui hän lähimmän puun oksaan, ettei kaatuisi, kiljasten kovasti,
tietämättään, tahtomattaan, sisäistä ääntään noudattaen:
"Petturi!"
Neiti kääntyi hämmästyneenä ympäri ja katseittensa kulkiessa Maijusta
Nyyrikkiin, Nyyrikistä Maijuun, kävi hänenkin hymyilevä muotonsa
synkäksi, mansikkainen poskensa värittömäksi.
"Mitä sanoitkaan, tyttö!" huudahti hän tulisesti vihaa kuohuen, vaikka
näkikin Nyyrikin muodon todistavan Maijun syytteen oikeaksi.
"Te kait kuulitte mitä minä sanoin."
"Mutta mitä tarkoitat sillä?"
"Tarkoitan sitä mitä sanoin, että tuo mies on pettänyt vilpittömän
rakkauteni, rajattoman luottamukseni — ja on nähtävästi pettänyt
teidätkin."
Maiju oli voittanut lumouksensa ja seisoi tyynenä, kylmänä syyttäjänä,
pidellen vielä puun oksasta kiinni.
"Pettänyt minutkin!" huudahti ylioppilasneiti. "Niin — pettänyt
minutkin..."
Hän näytti kauhistuksesta sortuvan maahan ja hengitti tuskaista,
lyhyttä hengitystä. Nuori mies, joka seisoi kuin kuumilla kivillä,
tahtoi tukea häntä, mutta hän työnsi tylysti hänen kätensä syrjään,
kysyen:
"Kuinka selität tämän?"
Kun vastaus viipyi, virkkoi Maiju katkerasti:
"Varmaankin siten, että minut tehdään valehtelijaksi — sillä minähän
olen vain köyhä, mitätön palvelustyttö ja te, te olette kumpaisetkin
'parempia ihmisiä' — ja voitte siis minusta huolimatta nauttia
onnestanne..."
Hän tunsi ennentuntemattoman ilkeän koston vimman syöksyvän sydämeensä
ja nauroi tylysti, katkerasti. —
"Herrasväki välttää vasta syrjäisiä karjapolkuja ja kulkee yksinomaan
vallanmaanteillä, niin välttyy ehkä ikävyyksistä..." sanoi hän.
"En olisi koskaan uskonut että sinä olet noin ilkeämielinen, Maiju..."
sanoi viimeinkin Nyyrikki. "Tiedätkö mitä nyt olet tehnyt?" —
"Josko en tietäisi... Velvollisuuteni! — Silläkö, että sanoin totuuden
ja rikoin ehken onnesi, olisin tehnyt mitään pahaa, — en! — Mutta
_sinä_ — muista aina että kansalapsellakin on kuolematon sielu!
_Minulle_ elä mitään enään sano!"
Maijun posket hehkuivat jälleen ja hän päästi viimeinkin oksan
kädestään lähtien kiireisin askelin eteenpäin polkuansa, kadoten pian
puitten taakse näkymättömiin. — Mutta siellä vaipui hän uudelleen
surun valtaan ja painui maahan, suuren riippuoksaisen kuusen juurelle
istumaan...
Sen kuusen juurella oli hän ennenkin istunut, ei pettyneenä,
murtuneena kuten nyt, vaan rinta täynnä onnea hehkuvia kipinöitä ja
vierellään hän, joka tuolla nyt toiselle teki tiliä kevytmielisestä
rakkaudestansa. — Rakkaudestako? kysyi Maijun vapiseva sydän. —
Sellaistako se on rakkaus — se armas, ihana tunne, jonka hän oli
niin suureksi arvioinut, joka oli tehnyt hänet niin rikkaaksi,
onnelliseksi...!
Viimein nousi Maiju ylös, kuultuansa lehmänkellon äänen yhä lähempää ja
lähempää.
En minä muille ilmoittele sydän surujani —
Synkkä metsä ja kirkas taivas tuntevat huoliani...
Laulu lauhdutti hänen katkeraa mieltänsä ja kuumat, viljavat kyyneleet
helpoittivat polttavan poven pakotusta.
"Saat luvan tyytyä kohtaloosi, — ajatteli hän, — sillä kelle valitat,
kehen vetoat..."
"Kätke kaikkien katseilta se, joka kirveltää, moni muu ennen sinua on
tehnyt niin..."
Oi, Jumala, kuinka yksinäiseksi hän tunsi itsensä! Ja kuinka kolkolta,
tylyltä tuntui metsäkin, tämä hänen nuoren lempensä ihana, avara
temppeli. Sen pyhyys oli häväisty...
Kun hän vähäistä myöhemmin kulki karjalaumansa kanssa kotiinpäin
ja saapui sen paikan kohdalle missä hänen onnensa onttous äsken
paljastettiin, näki hän ihmeekseen ylioppilasneidin istuvan vieläkin
siellä, kumarassa, kädet silmillä, pienen, matalan maakiven päällä.
Mutta petturia ei enää näkynyt. —
Karjan kulkiessa monine kilisevine kelloineen hänen ohitseen, nousi hän
verkkaan ylös ja väistyi syrjemmälle, seuraten perässä tulevaa Maijua
oudosti silmillään.
Hänen kasvonsa näyttivät etempää elottomilta, vaan lähemmäksi tultuaan
näki Maiju kuinka nuo äsken iloiset silmät tulessa paloivat.
Ojennetuin käsin tuli hän Maijun luokse.
"Anna anteeksi minulle äskeinen vihani", pyysi hän avomielisesti. "Tein
äärettömän väärin suuttuessani sinuun."
Maiju tunsi oudon lämmön virtaavan sielussaan, se huuhteli nopeasti
pois sen katkeran vihan, jota hän näinä muutamina hetkinä oli tuntenut
tuota vierasta naista kohtaan. Niin, mitä syytä hänellä oli vihata
häntä, — syyttömiä he olivat kumpainenkin toistensa onnettomuuteen.
"Saman vääryyden olen minäkin tehnyt teille", vastasi Maiju
kyynelsilmin.
"Ymmärrän sen niin hyvin!" huudahti vieras kiihkeästi. "Olisinhan äsken
ollut valmis syöksemään sinut tuonne lampeen, — olit mielestäni julma,
sydämetön, ilkeä... Mutta kun jäin yksin, koetin asettua sijallesi — ja
silloin ymmärsin sieluni tuskan —"
Yhteisen surun yhdistäminä kulkivat he vierekkäin kylää kohden, pitkin
kaitaista karjapolkua, joka sukelteli vanhojen, harmaitten honkien
lomitse. — —
Sydänmaan rakkautta.
Iloisesti räiskyi tuli avoliedellä ja lepattavien linnunsiipien lailla
väikkyi sen loimu tuvan hirsiseinillä. Lähellä liettä, puolittain sen
mustuneen pielen pimennossa, istui Hilja — Kaapro Kalposen, Amerikkaan
menneen miehen "leski" — ja tuuditteli pientä, muutaman viikon vanhaa
lasta sylissänsä. Rukki oli siirretty ovensuun nurkkaan ja kehto
vedetty keskelle lattiata — kuin kunniapaikalle — upeillakseen siinä
punakukkaisella karttuunitäkillä peitettynä. — Hiljaa hyräillen,
surumielinen, väsynyt ilme kasvoilla kiikutteli nuori äiti poikaa
polvillansa.
Poikaa, omaa pientä hymyilevää lastansa!
Tunne oli niin uusi ja viehättäväisyydessään suuri, että se
kaikkivoipana valtasi hänen koko olemuksensa... ja työssä kovettuneilla
käsillään oli hänen vaikea niin hellävaroen liikutella lasta, kun olisi
tahtonut!
Mutta tämä uusikaan tunne, vaikka sen sisäisin sävy olikin
hedelmällistä riemua, ei kuitenkaan voinut poistaa eikä kauvemmaksi
haihduttaa sitä masentavaa surun pilveä, minkä hyljätty yksinäisyys
oli hänen sieluunsa nostattanut, eikä hälventää niitä kiusallisia
aavistuksia, mitä nykyiset olosuhteet kiihottaen kasvattivat. —
Sillä pojan isästä, joka puoli vuotta sitten Amerikkaan läksi, ei
ollut kuulunut mitään, ei niin mitään. — Lähtiessään oli hän kyllä
vaimolleen luvannut, viimeistään vuoden kuluttua matkarahat lähettää,
vaan nyt ensimäisen vuosipuoliskon kuluessa ei mies ollut sanallakaan
itsestään tietoa antanut. — Näytti siltä, kuin olisi hän kokonaan
kadonnut, olemattomiin uponnut, ikipäiviksi vaipunut maailman suureen,
pohjattomaan nieluun... Ja vaikka Hilja kuinka tyynesti koetti
odottaa, kaikkein valoisimmilla tulevaisuuskuvilla mieltään virkistää,
nosti paha aavistus sittenkin päätänsä ja vaikenematon ääni sielussa
sanoi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, vaan jotakin kamalaa
oli tapahtunut... Eikä todellisuudessa mikään kyennyt tuota ääntä
kumoamaan...
Kaikkitietävät kyläläiset kertoilivatkin, ettei se Kaapro sitävarten
meren taakse mennytkään, että se sinne vaimonsa perässään veisi, —
menipähän vaan, hurjapää, kun sattui olemaan senverran rahoja taskussa
ja taisi avioliiton sidekin moisesta liian tiukalle tuntua. — Tiesivät
ne kylällä vielä senkin että ilman vaan hulluuttaan se talonpoika
piikatytön otti — otti jättääksensä — ja sieppasi kuin uhitellen renki
Jaakon nenän edestä, — joka samaan aikaan oli Hiljaa kosiskellut...
Mutta näistä seikoista ei Hiljalla ollut aavistustakaan ja kylän
kerkeät kieletkin olivat siksi hienotunteisia, että jättivät ne hänelle
itselleen kertomatta...
Ja hän odotti... odotti iloisia, lohduttavia uutisia reippaalta
Kaaproltansa, — ja hän uskoi... uskoi miehensä rakkauteen, sen
kuviteltuun uskollisuuteen, vakavuuteen — vaikka sydäntä kirveli..-—
Se oli kyllä huimapää se Kaapro, iloinen ja levoton. Mitä lie ollutkaan
mustalaisverta koko pojan suonissa, — liikkuvaan, alati levottomaan
elämään se vaan vaati... Ja niin se sitten läksi Amerikkaankin,
yht'äkkiä, varmasti, eikä siinä auttanut Hiljan rukoukset eikä
kyyneleet, ei vähääkään! — Hänellä ei ollut muuta keinoa, kuin alistua
välttämättömyyteen ja jäädä uskollisesti odottamaan sen lupauksen
toteutumista, joka siitä päivin oli hänen elämänsä ainoana ilona.
Kyllä ne kyläläiset silloinkin naureskelivat ja sanoivat että nyt se
ukkosi sinut jätti... mutta Hilja käänsi heille selkänsä, kummeksien
kun ei ihmisten mieliin erehdyksessäkään osunut muita kuin pahoja
ajatuksia lähimmäisistänsä... Hänen Kaapronsa ei nyt vaan sellainen
heittiö ollut! — Siitäkö ne muka saivat aiheen ilkeyksiään ladella, kun
mies oli tulinen ja eloisa, ehkä hiukan huimapääkin — mutta sehän se
juuri oli Hiljan mielikuva miehestä!
Milloin Hiljan mieleen juolahti jörö, tyyniluontoinen Jaakko, se
entinen palvelustoveri, — täytyi hänen aina naurahtaa... Voi, voi se
poika parka oli toki kuin korven kanto! — Eikä hänessä mitään muuta
mieltäkiinnittävääkään ollut kuin silmien tumma, syvä katse, millä hän
iltapuhteina työnsä äärestä oli Hiljan liikkeitä seuraillut. Vakavasti
oli Jaakko häntä varoittanut heidän hääpäivänsä aamunakin, arvellen
ettei siitä Kaaprosta ikipäivinä vaimonsa vaalijaksi ollut... mutta
ivaten ja ylimielisesti oli hän vaan viskannut mustasukkaisuuden
syytteen varoittajan silmille — — —
Kun Kaapro Kaapronpoika, terve, pyöreäposkinen ihmisen alku, ennätti
kahden vuoden ikään, oli äidin mielityönä kertoella hänelle kauniita
asioita poissa olevasta isästä. Hänestä oli välttämätöntä herättää ja
ylläpitää lapsenrakkautta tuntematonta isää kohtaan ja milläpä muilla
välineillä se olisi ollut mahdollista, jos ei juuri lämpöä uhkuvilla,
kauneilla kuvauksilla. — Ja niin hän monasti poika polvellaan,
kertoili hyvästä, herttaisesta isästä, joka etäällä vieraalla maalla
tekee ahkeraan ja uupumattomasti työtä, kootakseen rahoja, joilla voi
kustantaa heille, äidille ja pojalle matkan sinne suureen ihmeelliseen
maahan, joka oli niin kaukanakin, ettei sitä saattanut kuvitellakaan...
Sellaisissa toiveissa kuluivat pikku Kaapron aikaisimmat lapsuusajat.
* * * * *
Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin surmansanoma. — Ei
se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse lähettänyt... Muuan naapuri,
Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan kaukaisesta lännestä, missä oli
oleksinut jokseenkin yhtä kauvan kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että
mies oli lapioinut taskunsa täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla
maalla, missä oli hankkinut itselleen uuden eukonkin...
Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. —
Kiljahtaen katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä,
yksinäisinä aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi
koossa pitäjäksi hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. —
Armotta katkesi sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue,
ikipäiviksi olemattomiin upoten!
"Mitä tuosta nyt noin suret... vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi
elättänyt... Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat
kyläläiset.
Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin,
tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä
elättämistä — ei ainakaan nyt...
_Sellaiset_ huolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean iskun
rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko
ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta
jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä kukaan
ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille ensimäinen ja kaikki
kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä enemmän yksinäiseksi
ja avuton yksinäisyys pani sydämen huutamaan hätää, kaikkinielevää,
toivotonta hätää! — — —
Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt katkaisemaan. — Hän
kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja näki äidin itkevän,
näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja synkkenevän, mutta ne varmat
lämpimät toiveet, uupumattomat uskot, jotka kertomuksien siltaa
myöten olivat äidin sielusta lapsen sieluun vierineet, olivat liian
voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä iskulla katketakseen...
Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi
hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin
tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin
kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni... pieni, pieni poikaraukkani..."
Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan
lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta
pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine
salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin
leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla
he yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan
isän luokse... Isän luokse! —
Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin, sinne
missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni jöröluontoinen
mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja koko sen illan
istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan painuneena, muistamatta
edes tulta takkaansa virittää...
Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa
hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan
juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet otukset
pensaikossa. —
Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänessä
halu tavata Hiljaa.
Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt...
Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa,
rohkaista... sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän
muisti kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli
ollut sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta
katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja
kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan
syvimpiin sokkeloihinkin... Jos Hilja hänelle _nytkin_ nauraisi, tunsi
hän voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli:
Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.
Kun Hilja seuraavana iltana viritteli tulta tupaansa, astui Jaakko
epäröiden, pohjia myöten hämillään, ovesta sisään. — Kohdatessaan
Hiljan ihmettelevän katseen, löysi hän äkkiä itsensä kuin pahanteossa,
ja olisi kernaasti kääntynyt takaisin kynnykseltä, jos olisi ilennyt. —
Mutta se ei enään käynyt päinsä ja hän istuutui uunin viereen pienelle
penkille, jonka toiseenpäähän Kaapro oli lelujansa ladellut ja selitti
pistäytyneensä lämmittelemään, kun siellä ulkona oli niin julman kylmä
tuuli ja täältä tuvasta loisti, tuli niin lämpimästi...
"Pitkä matka sinulla vielä kotiisi onkin..." sanoi Hilja.
"Pitkähän sinne... vaikka onhan tässä iltaa vielä..."
"No ei kait sinne _niin_ pitkä matka ole, kun Amerikkaan", sanoa tokasi
pikku Kaapro asettaen molemmat kätensä vieraan polvelle. — Jaakko
hytkähti ja vilkasi syrjästä Hiljaan, joka sinä hetkenä näytti niin
avuttoman levottomalta. —
"No ei sinne niin pitkä matka ole", vastasi hän sitten lapselle,
yhtäkkiä rohkaistuen ja ottaen tämän syliinsä.
"Kuinka pitkä sitten?"
"Hyvin vielä ehtii tänä iltana, kun kiireesti kulkee."
"Mutta nythän on jo pimeä... etkö sinä pelkää?"
"Mitäs minä... eihän siellä metsässä ole kun oravia ja jäniksiä ja
nehän ovat vanhoja tuttavia."
"Onkos siellä marjoja — siellä sinun kotonasi?"
"Olihan niitä kesällä. Nyt ei ole enään kun pakkasen puremia
puolukoita." — Lapsi taputteli iloisesti käsiänsä ja sanoi pitävänsä
paljon puolukoista, ne kun olivat niin hyviä että kasvoivat näin
myöhään syksylläkin, vaikka on jo kylmä ja pimeä.
"Voi sinua pikku hupakko, mitä hupiset... Tule jo pois vieraan sylistä,
ettet väsytä."
"Anna toki pojan istua... Tämähän on niin hyvä poika tämä pikku Kaapro."
Hilja tuli levottomaksi kun kuuli Jaakon panevan syvän painon
pikku-sanalle. Arvatenkin siitä tulee nyt puhe toisestakin Kaaprosta,
arveli hän. — Ja vaikka hän kyllä oli tottunut ihmisiltä kuulemaan
paljonkin hänestä, oli kuitenkin niin outoa ja arkaa puhua Jaakon
kanssa siitä... Jaakko sanoikin: "Se Kaaprohan on kuulema, ruvennut
ihan heittiöksi." — Hiljan kalpeille poskille levisi tumma puna ja
hänen oli vaikea hengittää. —
"Ei ollut senvertainen mies sinun arvoisesi..."
"Elä hyvä ihminen puhu siitä miehestä — olen jo kyllikseni hänestä
kuullut!" Hiljan äänessä oli rukouksen sävy sitä sanoessaan ja
lämpimästi ikäänkuin anteeksi pyytäen katseli Jaakko häntä.
"Enhän minä... Enkä minä mitenkään tahdo loukata sinua." Ja sitten
olivat he kaikki vaiti.
Jaakko olisi vielä tahtonut sanoa jotakin ystävällistä ja
rohkaisevaa, mutta kuinka hän siinä miettikin, lapsen tuuheata tukkaa
silitellessään, ei hän vaan mitään kelpaavata keksinyt. Ja silloin
tuli hänelle yht'äkkiä kiire pois. — Hän tunsi jälleen olevansa kun
pahanteossa ja rinta alkoi jyskyttää niinkuin visainen varsta riihen
lattiata.
Mitä mahtoi Hiljakin arvella hänestä...
Varovasti laski Jaakko pojan polveltaan lattialle, varovasti ja
hitaasti niinkuin olisi hänen vaikea luopua siitä ja lähteä pimeään
yöhön lämpimältä sijaltansa uunin vierestä.
"Niin, pitää sitä lähteä kotiinkin päin astelemaan, ettei yö tavoita.
Hyvästi nyt, pikku Kaapro poika!"
"Hyvästi! Ja jos tulet toisen kerran, niin tuo puolukoita tullessasi."
"Kyllä minä tuon!"
Hän ojensi kätensä Hiljalle:
"Kiitoksia vaan lämpimästä!" —
"Eihän siitä kannata kiittää."
Tuskin oli Jaakko päässyt ovesta ulos, kun kalvava kaiho täytti hänen
rintansa ja hän olisi tahtonut jälleen lämpimään, armaaseen tupaan
katselemaan Hiljaa ja pitelemään poikaa polvillansa...
Vastenmielisin, hitain askelin läksi hän kulkemaan pimeätä metsäpolkua,
suurten kuusten humistessa vinhassa syksytuulessa. Kaukainen kotinsa ei
ollut koskaan tuntunut niin kolkolta ja yksinäiseltä kuin tänä iltana.
— — —
* * * * *
Siitä lähtien vieri aika yhä hitaammin Hiljankin mökissä. Katkeria
hetkiä siinä oli kyllä ennenkin eletty, mutta toivo tulevasta oli
ylläpitänyt, kulkenut kuin kaikki kannattava teräslanka päivästä
päivään. — Vaan sitä ei ollut enään. — Eikä ollut niitä herttaisia
hetkiä — kosteikkoja erämaassa, — jolloin äiti, poika sylissänsä,
tuuditteli itsensä ja lapsensa valkoisilla tulevaisuuskuvilla
onnelliseen uneen, niin pitkään ja sitkeään, että se kesti vuosikausia
eikä loppunut ennenkuin pettymyksen katkera kalkki oli tyhjennetty
pohjia myöten...
Sitten alkoi siellä ja täällä kuulua lisäksi ääniä, että isäntä aikoo
ottaa häneltä mökin pois, kun saapi sen annetuksi toiselle paremmilla
ehdoilla.
Se oli sydämmetöntä Hiljan mielestä, varsinkin, kun hän oli niin
kiinnikasvanut tähän tupapahaseen ettei voinut muualla elämäänsä
mahdolliseksi uneksiakaan... Tämä oli ollut hänen kotinsa siitä
pitäen, kun ne yksinäiset ja kuitenkin vaiherikkaat ajat alkoivat.
Pitikö hänen nyt todellakin luopua tästä? — Kun ei isäntää itseä
kuulunut häätökäskyä tuomaan, tyyntyi Hilja vähitellen. Ehkäpä ne
olivatkin taas niitä kyläläisten päättömiä puheita! — Ja voihan isäntä
hänellekin vuokraa korottaa, veropäiviä lisätä, kyllä hän tekee,
tekee kernaastikin, ennenkuin tietymättömälle taipaleelle lähtee. —
Muutamana kesäisenä päivänä, kun vasta; vapautuneet aallot rantakiviä
huuhtelivat, kiipesi Kaapro iloisesti äitinsä syliin sanoen:
"Lähdetäänpäs nyt suurella valkoisella laivalla isän luokse, kun
järvessä ei ole jäätäkään enää!" —
"Voi sinua, pieni raukka... eihän meillä enää isää olekkaan..."
"Mutta — olihan meillä ennen... Oikein hyvä, oma isä?"
Hiljan silmät täyttyivät kyynelillä.
"Vieras se olikin, — vaikka me sitä omaksemme luulimme." — Hänen
sieluansa kirveli, mutta hänen täytyi viimeinkin sanoa ne sanat.
"Voiko sitä olla vieras, vaikka on oma —-?" kysyi lapsi ja hänen
silmiinsä tuli miettivä, lohduton ilme.
"Kyllä sitä näkyy voivan..."
Siitä ajasta lähtien kun kohtalon käänne lopetti Hiljan unelmien
mahdollisuuden, alkoi Jaakon vakainen, järkkymätön mieli niitä
rakennella. — Useimmin kun ennen, piti hänen pistäytyä kylälle, sen
ainoan mahdollisuuden houkuttelemana, että sattumalta tapaisi Hiljan.
Sillä ei hän ilennyt hänen mökillensäkään mennä, kun ei mitään asiata
ollut, eikä sitä osannut aivan tikkusistakaan tehdä...
Pitkä korpitie, jota välistä ennen oli väsymykseen asti astellut,
muuttui nyt puolta lyhemmäksi, mieluisaksi kävelymatkaksi. — Ja ne
korpitien tuliset toiveet, herttaiset, hymysuuhaaveilut, ne nostivat
latvojansa tiepuolessa kasvavien honkienkin ylitse, kohti suurta
valoisaa taivasta — aavistuksien herkillä siivillä. —
Kun hän kerran tällaisella retkellään sai kuulla että merten takaa oli
Kaapro Kalposen kuoleman viesti saapunut, — tunsi hän suurta levotonta
iloa sydämessänsä, sellaista ikiääretöntä, joka vain aniharvoin
ihmissieluun hulvahtaa, loistavana, mahtavana, rinnanääriä repien, —
niinkuin tila siellä olisi asunnoksi ahdas ja matala riemun suurelle
majesteetille...!
"Ehkä se voipi... ehkä kuitenkin kerran voipi tapahtua..." jupisi hän
itsekseen takaisin mökilleen kulkiessansa ja tie oli hänestä sillä
kertaa niin uskomattoman lyhyt, lyhempi kuin polku oman tuvan ovelta
pihan ylitse kaivolle. —
* * * * *
Kulkiessaan kerran Hiljan asunnon ohitse löysi Jaakko Hiljan seisomassa
pihaveräjällään masentuneena ja synkeänä. Kysyttyään hänen vointiaan,
sai hän kuulla että isäntä oli täyttänyt aikaisemman uhkauksensa ja
häätänyt Hiljan poikinensa pois mökistä.
Kertunahon Taavetti ottaa mökin puoltasuuremmalla veropäiväluvulla ja
sitäpaitsi on hänellä täysikasvuisia lapsia, joista tarpeenvaatiessa
saapi työvoimaa taloon, niin että mikäpä siinä auttoi... eihän
hänellä ollut kirjoja eikä kontrahteja — ja jos niitä lie alunpitäin
ollutkin, olivat ne ainakin nyt tuntemattomilla teillä, muitten niille
sortuneitten matkassa. —
"Surullista on joutua pois paikasta, jota on oppinut sekä pitämään,
että rakastamaan kotinansa", päätti Hilja, kuivaten huivin nurkalla
esiintunkevan kyyneleen.
Silloin rohkaisi Jaakko mielensä ja otti puheeksi asian, joka kauan
oli hänen sieluansa jännittänyt. — Ja siinä, lahonnutta aitaa vasten
nojaten, esitti hän Hiljalle ehdotuksensa, sanoi, että olisi heille,
niin äidille kun pojallekin tilaa hänen mökissään, siellä yksinäisellä
sydänmaalla.
Hilja loi hämmentyen katseensa alas, seisoen siinä punottavin poskin,
yhtä sulkeutuneena kuin sanatonnakin.
"Tulisit katsomaan edes..." pyyteli Jaakko, jonka sydän löi niinkuin
taistelevan kotkan siipi.
"Eihän sinne kovin pitkä matka ole. Ja jos et luulisi viihtyväsi,
niin..." Jaakolta jäi lause kesken kohdatessaan Hiljan katseen, jossa
väikkyi omituinen, kauvan kateissa ollut hymyilyn hohde.
Ja hän tuli. — Tuli jo seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Jaakko vasta
peseytyneenä ja pyhäpäiväpukimissaan istui tupansa rappusilla päivää
paistattamassa.
Se oli ensimäinen juhlapäivä Jaakon yksinäisessä mökissä. — Sen
hetken iloa laulelivat linnut, tuoksuivat kukat, heinät ja lehdet, —
sitä heijasti tyyni, syväsilmäinen lampi, sitä sirisivät sirkat ja
ihannoivat juhlalliset jymy-hongat!
"Tulithan sinä kuitenkin..." sanoi Jaakko vapisevin äänin, viedessään
vierastaan tupaan.
"Istu, istu peremmälle!" kehoitti hän sitten, pyyhkäisten kämmenellään
honkaista penkkiä, joka ulottui pitkin sivuseinää ovensuusta
peränurkkaan asti.
"Teki mieleni tulla katsomaan mitenkä sinä täällä elelet..."
"Hyvähän täällä on olla... mikäs täällä! Tulisit vaan sinäkin. On mulla
leipää toisellekin ja pojalla olisi kauniit, avarat nurmet tuossa
leikkiäksensä..."
Kuinka kaunis se Hilja sinä hetkenä Jaakon mielestä olikaan — aivankuin
entisaikoina, aikaisempina tyttövuosinaan, silloin kun yhdessä samaa
isäntää palvelivat ja samaa leipää söivät.
"Voi minkätähden sinä et tule!"
"Jospa minä tulisin..." virkkoi Hilja ja hänellä oli sekaisin riemua
sekä kyyneltä katseissansa. —
"Minä nauroin ennen sinulle Jaakko ja heittäysin riemumielin sen
miehen syliin, joka oli kylliksi raaka pettääksensä ja jättääksensä ei
ainoastaan vaimonsa, vaan vielä lapsensakin. — Tein hyvin typerästi
nauraissani sinulle, vaan nyt on elämä opettanut minulle, kenelle pitää
nauraa, kenelle ei... Anna anteeksi Jaakko! Tahtoisin nyt sovittaa
kaiken..."
Auringon säde, joka leikitteli akkunalaudalla, tuohisessa kasvavan
balsamin lehdillä, ei välähdellyt kirkkaammin kuin Jaakon katseet,
kuultuaan viimeinkin, viimeinkin sen sanan, jota niin monta, pitkää,
lohdutonta vuotta oli turhaan saanut odottaa. — — —
Neljäntenä seuraavista sunnuntaista kulki hän, pikku Kaapro sylissänsä,
kotipolkua kylältä! kotiin päin Hiljan seuraamana. Tänään oli heidän
hääpäivänsä ja tämä oli heidän häämatkansa — näin lyhyt vain — mutta
kylliksi riittävä eristämään heidät kaiken maailman melskeiltä, oman
tyynen onnensa sopukkaan...
"Onko täällä nyt marjoja?" kyseli lapsi. "On, on!"
"Ja onko kukkia, käpyjä, kaloja, hiekkaa — onko venekin?"
"On, on! Kaikkia mitä tarvitaan, pikku Kaaproseni."
"Kaikkia on mitä tarvitaan, kun on koeteltua, luotettavaa sydänmaan
rakkauttakin!" täydensi Hilja hymyillen. —
Miina.
Keijumäen luoteispuolella, vanhan, virattoman sudenkuopan vieressä,
suurten koivujen suojaamana sijaitsi Miinan tupa.
Se oli yhtä pieni, harmaa ja lujatekoinen kuin omistajansakin — ja
saattoi ylpeillä siitä että oli asujansa oma tekemä.
Kuinka suurella ihmetyksellä me lapset katselimmekaan tuvan liettä,
uunia, — sillä nekin olivat Miinan muuraamia, — sanomalehdillä
vuorattuja seiniä ja katon pyöreätä kannatushirttä, kuullessamme että
hän itse oli ne kaikki rakentanut. Se oli meistä aivankuin satua, sillä
todellisuudessa olimme nähneet vain miesten rakennus- ja muuraustöitä
tekevän.
Ja meidän täytyi oikein tarkoin seurata tuon kehräävän käden liikkeitä
tietäessämme, että se kykenee kirvestäkin käyttämään. —
Kehrätä — kutoa kangasta — rakentaa — ja muurata. Se oli jotakin se!
Ja kun siihen vielä lisäksi tuli ne maukkaat "marjalehtikäiset" ja
"mustikkapöppörö", joilla hän meitä kestitsi, niin eihän ollut ihme jos
hän mielestämme oli paikkakunnan merkkihenkilö. —
Hänessä oli vain yksi ominaisuus, joka ei ollut mieleisemme — äkäisyys.
Monta hupaista juttua olikin kiertämässä hänen kuuluisasta
tuittupäisyydestään...
Hänen pieni taloutensa oli aina hyvässä kunnossa. Suuren sängyn alla,
— joka otti ainakin kuudennen osan koko tuvan pinta-alasta ja jonka
päädystä aina puhdas, tupsureunainen lakana riippui, — oli kanojen
asunto. Ne saivat joka päivä munimisaikanaan pieneksi silputtua paperia
— sillä se vahvisti munankuoriainetta ja kun siellä alakerran kovalla
lattialla ei ollut tilaisuutta pesän tekoon, pantiin ne vuorotellen
sängyn jalkopäähän, pärekopan alle munimaan...
Miina oli sitkeä ja työtelijäs ihminen. Aina hänen tuvassaan kangaspuut
helskyivät tai rukki surisi. Vaan jos rukki rupesi juonimaan, eikä
tehnyt kunnolla tehtäväänsä tai katkeilivat kankaanloimet "suotta
aikojaan", saattoi pienessä tuvassa nousta sellainen meteli, että
ohikulkijat luulivat siellä vähintäin kymmenen ihmisen riitelevän. —
Miina pani torumalla rukin tottelemaan, tai jos se ei siitä huolinut,
kävi sille niinkuin pahoille lapsille, — se sai vitsaa ja työnnettiin
nurkkaan häpeämään. —
Ja useimmissa tapauksissa kuului se auttaneen...
Samoin kävi kankaanlointenkin. Kun Miina oli niitä muutaman kerran
oikein perinpohjaisesti liisteröinyt ja ne yhä sittenkin "ilkisivät
katketa", — ei siinä enään auttanut muu kuin se äärimmäinen keino.
"No herkesivätkö ne sillä katkeamasta?" kysyivät muut kankurit.
"Ka herkesivät! — Vaan kun et usko kuitenkaan, niin mitäs sitä tulet
kysymäänkään... Koeta!" —
Mutta kukaan ei arvannut koettaa.
Miinalla oli tapana iltasin, kun tupa oli lämmitetty ja pelti pantu
kiinni, lähteä sukanneuleineen vähäksi aikaa kylään "häkää pakoon."
Kerran häntä tällöin pyydettiin naapurissa sekoittamaan tulella olevaa
vellipataa, johon Miina tietysti mielellään suostui, mutta kun puut
sattuivat olemaan tuoreita, paloivat hitaasti ja iso vellipata ei
pitkään aikaan näyttänyt kiehumisen oireitakaan, suuttui hän ankarasti.
"Ennenhän mie keitän vaikka tervaa, ennenkuin tällaista velliä..."
intosi hän.
"Kotona se on puoleen tuntiin keitetty ja syötykin!" —
Ja suuttuneena, puoliääneen itseksensä puhellen lähti hän kotiin heti
kun joku talon ihmisistä ennätti kapustan varteen tarttua.
Itsellään oli Miinalla aina kuivia puita.
Milloin olivat ne loppumassa, piti hän talkoon ja silloin
kyläläiset toivat kuormansa, kuka halkoja, kuka pitkiä rankoja
hänen tuohikattoisen katoksensa täytteeksi. Ja kun nekin joilla
ei ollut hevosta, eikä metsää, halusivat päästä osallisiksi hänen
talkookestityksestään, niin pistäysivät ne sinne kirves kainalossa ja
pilkkoivat puut.
Sillä talkoomiehiä houkutteli muut paremmat herkut, kuin "lehtikäiset"
ja "mustikkapöppörö."
Niitä varten pani Miina aina oluen, keitti lämpimät ruuat ja kahvin —
ja jos sattui olemaan jouluinen aika, saattoi hänellä toisinaan olla
ryypytkin.
Miinan mökki oli jotenkin etäällä naapureista.
Sentähden, häneltä joskus kysyttiin eikö pitkät syksyiset pimeät
peloittaneet häntä?
Mutta eihän ne peloittaneet.
Miina oli jo vuosikymmeniä asunut yksin, — siitä lähtien kun lapset
lähtivät maailmalle ja Tuomas-vainaa peitettiin kirkon multaan, — eikä
vielä milloinkaan mikään muu kuin myrskynryske ollut häirinnyt hänen
rauhaansa.
Kerran kuitenkin syksyn pimeimmillään ollessa, kuuli Miina eräänä
iltana ryskytystä ja melua ulkoa. Nopeasti työnsi hän silloin rukkinsa
syrjään, sytytti pitkän päreen ja kiirehti porstuan ovelle katsomaan.
Vaan eihän siellä mitään näkynyt.
Nurkan takaa kuului vaan rumaa ääntä ja uikutusta, jonka helposti tunsi
ihmisääneksi.
Ja silloin Miina suuttui.
Pitkä päre loppui paljon ennemmin kuin se tulinen saarna, jonka hän
pimeässä ilkkujille antoi...
"Vaikka teidän nenänne olisi sata syltä pitkä, niin kyllä mie sen
niistän..." huusi hän niin että musta yö raikui.
Ilvehtijät olivat erehtyneet laskuissaan, eikä sen perästä kuultu, että
kukaan olisi käynyt vanhaa Miinaa peloittelemassa.
Mutta Miina itse meni seuraavana aamuna sisarensa pojan luokse, —
joka oli hyvä pyssymies, — ja pyysi häntä tulemaan pyssyineen illaksi
kotiinsa — siltä varalta että rauhanhäiritsijät palaisivat.
"Enhän minä tok' uskalla ihmisiä ampua..." esteli sisaren poika.
Eikä Miina sitä vaatinutkaan.
"Lataa sie, kyl' mie lasken!" sanoi hän kuohuen
"Ettenkö mie niille häijyille näytä —? Näytän!" —
"Häijy" oli hänen voimasanansa, eikä sitä kukaan osannut lausua
sellaisella painolla kuin hän.
Ajan viitake alkoi viimein pystyä Miinaankin, lannistaen vähitellen
sitkeän voiman ja työtarmon. Kangaspuille ei hän silloin enään kyennyt
eikä hienoimpien lankojenkaan tekoon.
Mutta niinkauvan, kun hän jaksoi istua, sai rohdin kuontalokin kulkea
hänen koukistuneitten sormiensa läpi rullalle ja sitä tietä ne menivät
pappilan ruustinnan karvamattolangatkin. —
Pahemmin ei voinut kukaan loukata Miinaa, kun puhumalla hänelle
vaivaishoidon avusta. —
"Häpeäisit!" sanoi hän vihaisesti.
"Ota itse, jos haluat, — mie ennen vaikka kuolen..."
Ja niin kai hän olisi tehnytkin, säästöjensä loputtua, jos ei
tyttärensä olisi saanut häntä houkutelluksi luokseen, nähdessään että
vanhuksen oli mahdoton tulla toimeen yksinäisessä tupasessaan.