Mutta ei hän sieltä sittenkään aivan mielisuosiolla lähtenyt. —

Pettymyksiä.

Kaarlo heitti pallon huimaavan korkealle ilmaan.

Suuren lapsijoukon käsivarret kohosivat kuin jännitetyt jouset, ne

tempoilivat ja värähtelivät malttamattomuudesta sillä itsekukin oli

mielestään juuri se, jonka käsiin pallon oli määrä pudota... Ja huudot:

minä, minä, minä, raikuivat kilvan puutarhan nurmikolla!

Pojat, jotka luonto on varustanut vahvemmilla käsivarsilla, rynnistivät

etualalle, työntäen kilpailussa heikommat tytöt syrjään. Mutta yksi

niistä — pienin ehkä — vilkas ja vikkelä kuin orava, pujottausi

vikkelästi joukon läpi, ennätti edelle ja ojensi itsepäisesti pienet,

valkoisen pitsin verhoamat käsivartensa ylös, kohti putoavaa palloa,

joka kiisi kuin nuoli suoraan ja empimättä pieniin, pehmoisiin tytön

käsiin.

"Minä!" kajahti riemuhuuto lapsen suusta ja ylpeänä voitostaan keikautti

hän valkohiuksista päätänsä.

Pojat katselivat vähän nyrpeissään sivu suun mennyttä voittoa ja sieltä

täältä kuului ääniä, jotka sanoivat:

"Eihän se Elli olisi voittanut, jos —"

"Eikähän se Elli oikeastaan olisi saanut —" mutta lauseitten loppuosat

haipuivat jostakin syystä niin hiljaisiksi että ainoastaan vierustoveri

saattoi kuulla ne.

Vaan kun Ellin suurien silmien voitonriemu kävi aivan sietämättömäksi,

sanoi suurin pojista kuuluvammalla äänellä: "Eikä tämä peli oikeastaan

tytöille ollutkaan!"

Kun pallopeli alkoi ikävystyttää, heittäytyivät tytöt piiritanssiin

pihamaalle ja pojat lähtivät kiipeilemään leveitä tikapuita ylös

rakennuksen katolle.

"Hei vaan, kuinka kauvas täällä näkee!" huusi kehoittavasti se, joka

ensinnä perille ehti ja sen kuultuaan nekin jotka vielä tikapuitten

juurella seisoivat kapusivat kilvassa ylös. "Ai ihmettä!" kuului

reippaasti ylhäältä.

"Kuinka kaunista!" — "Kuinka hauskaa!" — "Melkein päätä pyörryttää!"

Pääskysparven lailla viserteli poikalauma räystäällä ja uteliaina,

ihaillen korottivat tytöt kaulojansa, silmääräpäyttämättä seuraten

toverien liikkeitä.

"Kiivetkäämme mekin sinne! Yks', kaks', _kolme_!" huudahti Elli ja

silmänräpäyksessä oli hän jo puolitiessä portailla.

"Ei, ei Elli!" huusivat silloin isä, äiti ja kaikki muut aikaihmiset

verannalta, kauhistunein liikkein vaatien yltiöpäätä heti laskeutumaan

alas. Mutta yritteliä vitkasteli... Siitäkin — puolitiestä — näki hän

jo laajenneen, loistavan maiseman, joka tältä korkeammalta asteelta

katsottuna näytti tuhat kertaa ihmeellisemmältä, viehättävämmältä, kun

esimerkiksi verannan kaidepuun takaa, taikkapa kellarin katoltakin, —

mihinkä joskus luvallakin oli saanut kiivetä.

"Tule alas! Kuuletko, hetipaikalla alas, sinä pahankurinen lapsi!" Ja

pahankurinen lapsi totteli, tullen alas vaikka verkkaan ja nyrpeän

näköisenä.

"Miks'en minä saa mennä sinne, yhtähyvin kun pojatkin?" nurkui hän.

"Siksi että se ei sovi tytöille — muista se!" —

Elli painui verannan alimmalle rappuselle istumaan. Äsken niin iloinen,

toiminnanhaluinen lapsensielu oli sumennettu ja sulkeutuneena mietti se

arvoitusta: miksi en minä yhtähyvin kun pojatkin...

* * * * *

"Se on siis päätetty", sanoi isä tyytyväisesti. "Ja minä toivon

kaikesta sydämestäni, että menestyt lääkäriurallasi Kaarloseni! —

Mutta entäs Esko? On jo aika sinunkin vakiintua siitä, miksi aijot

maailmassa."

"Siitä olen jo kauvan ollut selvillä, isä. Kun poikasena kerran tein

huvihuoneen piirustukset, sanoit sinä että näyttää siltä kun Eskolla

olisi tulevaisuutta tällä alalla ja sitä minulla varmasti onkin! Saat

uskoa, isä, että minä kerran vien arkkitehtuuriamme loistavan askeleen

eteenpäin."

Isä hymyili. "Hyvä, olen siis selvillä ja tyytyväinen lasteni

tulevaisuudesta."

"Mutta minuthan sinä aivan syrjäytät, isä", muistutti Elli "vai eikö

sinua ollenkaan huvita tietää miksi _minä_ aijon?

"Ah sinä! Noo — sinusta kaiketi tulee kunnianarvoisa pikku rouva,

kunhan ennättää — ellet juuri vanhaksi piiaksi aijo", nauroi isä.

Ellin raikkaat kasvot peittyivät synkkiin pilviin ja silmissään

loukattu ihmisarvo salamoi...

"Niin, tuomari Arvolahan on sinuun pahoin pikeytynyt. Ja, luullakseni,

on hänen kainalossaan tulevaisuutesi turvattu", täydensi Kaarlo.

"Oi, kuinka te olette ilkeitä!" huudahti Elli. "Sekö se siis on

tyttöjen päämäärä ja siihenkö heillä vaan on lupa pyrkiä? 'Tulevaisuus

turvattu'... on se sekin yks' rääsyinen sana! Ikäänkuin meillä ei

olisi oikeutta, niinhyvin kuin velvollisuuttakin, itse, omintakeisesti

turvata tulevaisuuttamme!"

"Sillä tavallahan se asia kuitenkin tavallisesti tässä Jumalan luomassa

maailmassa menee —"

"Tässä miesten muokkaamassa maailmassa — niin olemme epäilemättä

lähempänä totuutta. Vai luuletteko, uskallatteko luulla Jumalasta

jotain niin alhaista, äärimmäisen ilkeämielistä, että _hän_ olisi

sysännyt naisen siihen alennustilaan, missä tämä vuosituhansia on

saanut värjötellä?"

"Elli, Elli — elä pidä noin suurta suuta. Ehkäpä ne vuosituhannet juuri

kumoavat väitteesi —"

"Mahdollisesti, jos naisasia olisi vieläkin siinä pisteessä, missä se

Aabrahamin aikoina oli — mutta Jumalan kiitos, ne samaiset vuostuhannet

ovat kuitenkin olleet kehityksen, vapautuksen aikoja ja kieltämättä me

olemme matkalla oikeutta, täydellistä tasa-arvoa kohden, olkoonpa tämä

matkamme viimeinen virstapylväs vielä kuinka kaukana tahansa."

"Sinä olet oikea naisasian agitaattori, Elli!" pisti Kaarlo väliin,

hymyillen ainaista ylimielistä hymyänsä.

"Minulla on kunnia olla! Mutta elä sinä yhtään tuolla tavalla

hymyile... Kuuleppas, se aika on onneksi mennyt, jolloin naisasialle

_voitiin vaan hymyillä_ ja etäällä, etäällä — vaikka tulevassa — on

sekin, jolloin sille enään _vaan tarvitaan hymyillä_. Nyt on toiminnan,

työn ja taistelun aika!"

"Kiitä Luojaa, lapseni, että elät ajassa, joka sallii sinun nauttia

työsi hedelmiä", lausui äiti. "Minun nuoruudessani saimme tyytyä

— ah emmehän kaikkea uskaltaneet uneksiakaan — mitä te nyt saatte

todellisuudessa omistaa ja nauttia..."

"Ja kuitenkaan, äiti, ei vielä meilläkään ole läheskään kaikkea, mitä

pitäisi olla! — No niin, isä, minä olen päättänyt lukea lääkäriksi

kuten Kaarlokin." —

"Vai _päättänyt_? Sehän kuuluu erittäin juhlalliselta... Mutta minulta

ei totisesti riitä rahoja siihen, — saan luvan ilmoittaa."

"Vai niin, isä rukka! Olet siis ikuisessa kiitollisuuden velassa

kohtalolle, joka salli kolmannen lapsesi syntyä tytöksi, säästääkseen

kukkaroasi ja estääkseen sen julmuuden tapahtumasta, mikä olisi ollut

välttämätön, jos se kolmaskin olisi ollut poika!"

Isä näytti harmistuneelta, eikä löytänyt pitkään aikaan sanoja

vastineeksi.

"Et sinä toki henno särkeä Ellin tulevaisuutta", sanoi viimein äiti

pyytävän hellästi niinkuin ainakin.

"Te naiset olette niin hiton itsepäisiä toisinaan..."

"Ei isä, kyllä sinulta pitää riittää rahoja Ellillekin, Kaarlon ja

minun on elettävä sitä myöten. Muuten minäkin olen aivan onneton",

lämpeni Esko. "Sehän olisi muuten samaa, kuin jos riistettäisiin

Elliltä vaatteet meille pojille — ja hän työnnettäisiin alastomana

pakkaseen! Se ei saa tapahtua, isä!" —

"Voi tuota Eskoa, sehän on itse olennoitu oikeus ja hyvyys!"

riemuitsi Elli. — "Enkös olekin aina sanonut, että Esko se on, joka

meidän kotimme piirissä edustaa tulevaisuuden herttaista, ylevää,

täydellistynyttä miestä. Tuollaisesta veljestä kannattaa ylpeilläkin!"

Mutta isä vääntelihe nyrpeänä tuolissaan. Hän muistutti suurta

mehiläistä, joka on lentänyt kärpäspaperille ja koettaa turhaan

irroittautua siitä...

Vastarannalla · 第 51 / 51 题