Pettymyksiä.
Kaarlo heitti pallon huimaavan korkealle ilmaan.
Suuren lapsijoukon käsivarret kohosivat kuin jännitetyt jouset, ne
tempoilivat ja värähtelivät malttamattomuudesta sillä itsekukin oli
mielestään juuri se, jonka käsiin pallon oli määrä pudota... Ja huudot:
minä, minä, minä, raikuivat kilvan puutarhan nurmikolla!
Pojat, jotka luonto on varustanut vahvemmilla käsivarsilla, rynnistivät
etualalle, työntäen kilpailussa heikommat tytöt syrjään. Mutta yksi
niistä — pienin ehkä — vilkas ja vikkelä kuin orava, pujottausi
vikkelästi joukon läpi, ennätti edelle ja ojensi itsepäisesti pienet,
valkoisen pitsin verhoamat käsivartensa ylös, kohti putoavaa palloa,
joka kiisi kuin nuoli suoraan ja empimättä pieniin, pehmoisiin tytön
käsiin.
"Minä!" kajahti riemuhuuto lapsen suusta ja ylpeänä voitostaan keikautti
hän valkohiuksista päätänsä.
Pojat katselivat vähän nyrpeissään sivu suun mennyttä voittoa ja sieltä
täältä kuului ääniä, jotka sanoivat:
"Eihän se Elli olisi voittanut, jos —"
"Eikähän se Elli oikeastaan olisi saanut —" mutta lauseitten loppuosat
haipuivat jostakin syystä niin hiljaisiksi että ainoastaan vierustoveri
saattoi kuulla ne.
Vaan kun Ellin suurien silmien voitonriemu kävi aivan sietämättömäksi,
sanoi suurin pojista kuuluvammalla äänellä: "Eikä tämä peli oikeastaan
tytöille ollutkaan!"
Kun pallopeli alkoi ikävystyttää, heittäytyivät tytöt piiritanssiin
pihamaalle ja pojat lähtivät kiipeilemään leveitä tikapuita ylös
rakennuksen katolle.
"Hei vaan, kuinka kauvas täällä näkee!" huusi kehoittavasti se, joka
ensinnä perille ehti ja sen kuultuaan nekin jotka vielä tikapuitten
juurella seisoivat kapusivat kilvassa ylös. "Ai ihmettä!" kuului
reippaasti ylhäältä.
"Kuinka kaunista!" — "Kuinka hauskaa!" — "Melkein päätä pyörryttää!"
Pääskysparven lailla viserteli poikalauma räystäällä ja uteliaina,
ihaillen korottivat tytöt kaulojansa, silmääräpäyttämättä seuraten
toverien liikkeitä.
"Kiivetkäämme mekin sinne! Yks', kaks', _kolme_!" huudahti Elli ja
silmänräpäyksessä oli hän jo puolitiessä portailla.
"Ei, ei Elli!" huusivat silloin isä, äiti ja kaikki muut aikaihmiset
verannalta, kauhistunein liikkein vaatien yltiöpäätä heti laskeutumaan
alas. Mutta yritteliä vitkasteli... Siitäkin — puolitiestä — näki hän
jo laajenneen, loistavan maiseman, joka tältä korkeammalta asteelta
katsottuna näytti tuhat kertaa ihmeellisemmältä, viehättävämmältä, kun
esimerkiksi verannan kaidepuun takaa, taikkapa kellarin katoltakin, —
mihinkä joskus luvallakin oli saanut kiivetä.
"Tule alas! Kuuletko, hetipaikalla alas, sinä pahankurinen lapsi!" Ja
pahankurinen lapsi totteli, tullen alas vaikka verkkaan ja nyrpeän
näköisenä.
"Miks'en minä saa mennä sinne, yhtähyvin kun pojatkin?" nurkui hän.
"Siksi että se ei sovi tytöille — muista se!" —
Elli painui verannan alimmalle rappuselle istumaan. Äsken niin iloinen,
toiminnanhaluinen lapsensielu oli sumennettu ja sulkeutuneena mietti se
arvoitusta: miksi en minä yhtähyvin kun pojatkin...
* * * * *
"Se on siis päätetty", sanoi isä tyytyväisesti. "Ja minä toivon
kaikesta sydämestäni, että menestyt lääkäriurallasi Kaarloseni! —
Mutta entäs Esko? On jo aika sinunkin vakiintua siitä, miksi aijot
maailmassa."
"Siitä olen jo kauvan ollut selvillä, isä. Kun poikasena kerran tein
huvihuoneen piirustukset, sanoit sinä että näyttää siltä kun Eskolla
olisi tulevaisuutta tällä alalla ja sitä minulla varmasti onkin! Saat
uskoa, isä, että minä kerran vien arkkitehtuuriamme loistavan askeleen
eteenpäin."
Isä hymyili. "Hyvä, olen siis selvillä ja tyytyväinen lasteni
tulevaisuudesta."
"Mutta minuthan sinä aivan syrjäytät, isä", muistutti Elli "vai eikö
sinua ollenkaan huvita tietää miksi _minä_ aijon?
"Ah sinä! Noo — sinusta kaiketi tulee kunnianarvoisa pikku rouva,
kunhan ennättää — ellet juuri vanhaksi piiaksi aijo", nauroi isä.
Ellin raikkaat kasvot peittyivät synkkiin pilviin ja silmissään
loukattu ihmisarvo salamoi...
"Niin, tuomari Arvolahan on sinuun pahoin pikeytynyt. Ja, luullakseni,
on hänen kainalossaan tulevaisuutesi turvattu", täydensi Kaarlo.
"Oi, kuinka te olette ilkeitä!" huudahti Elli. "Sekö se siis on
tyttöjen päämäärä ja siihenkö heillä vaan on lupa pyrkiä? 'Tulevaisuus
turvattu'... on se sekin yks' rääsyinen sana! Ikäänkuin meillä ei
olisi oikeutta, niinhyvin kuin velvollisuuttakin, itse, omintakeisesti
turvata tulevaisuuttamme!"
"Sillä tavallahan se asia kuitenkin tavallisesti tässä Jumalan luomassa
maailmassa menee —"
"Tässä miesten muokkaamassa maailmassa — niin olemme epäilemättä
lähempänä totuutta. Vai luuletteko, uskallatteko luulla Jumalasta
jotain niin alhaista, äärimmäisen ilkeämielistä, että _hän_ olisi
sysännyt naisen siihen alennustilaan, missä tämä vuosituhansia on
saanut värjötellä?"
"Elli, Elli — elä pidä noin suurta suuta. Ehkäpä ne vuosituhannet juuri
kumoavat väitteesi —"
"Mahdollisesti, jos naisasia olisi vieläkin siinä pisteessä, missä se
Aabrahamin aikoina oli — mutta Jumalan kiitos, ne samaiset vuostuhannet
ovat kuitenkin olleet kehityksen, vapautuksen aikoja ja kieltämättä me
olemme matkalla oikeutta, täydellistä tasa-arvoa kohden, olkoonpa tämä
matkamme viimeinen virstapylväs vielä kuinka kaukana tahansa."
"Sinä olet oikea naisasian agitaattori, Elli!" pisti Kaarlo väliin,
hymyillen ainaista ylimielistä hymyänsä.
"Minulla on kunnia olla! Mutta elä sinä yhtään tuolla tavalla
hymyile... Kuuleppas, se aika on onneksi mennyt, jolloin naisasialle
_voitiin vaan hymyillä_ ja etäällä, etäällä — vaikka tulevassa — on
sekin, jolloin sille enään _vaan tarvitaan hymyillä_. Nyt on toiminnan,
työn ja taistelun aika!"
"Kiitä Luojaa, lapseni, että elät ajassa, joka sallii sinun nauttia
työsi hedelmiä", lausui äiti. "Minun nuoruudessani saimme tyytyä
— ah emmehän kaikkea uskaltaneet uneksiakaan — mitä te nyt saatte
todellisuudessa omistaa ja nauttia..."
"Ja kuitenkaan, äiti, ei vielä meilläkään ole läheskään kaikkea, mitä
pitäisi olla! — No niin, isä, minä olen päättänyt lukea lääkäriksi
kuten Kaarlokin." —
"Vai _päättänyt_? Sehän kuuluu erittäin juhlalliselta... Mutta minulta
ei totisesti riitä rahoja siihen, — saan luvan ilmoittaa."
"Vai niin, isä rukka! Olet siis ikuisessa kiitollisuuden velassa
kohtalolle, joka salli kolmannen lapsesi syntyä tytöksi, säästääkseen
kukkaroasi ja estääkseen sen julmuuden tapahtumasta, mikä olisi ollut
välttämätön, jos se kolmaskin olisi ollut poika!"
Isä näytti harmistuneelta, eikä löytänyt pitkään aikaan sanoja
vastineeksi.
"Et sinä toki henno särkeä Ellin tulevaisuutta", sanoi viimein äiti
pyytävän hellästi niinkuin ainakin.
"Te naiset olette niin hiton itsepäisiä toisinaan..."
"Ei isä, kyllä sinulta pitää riittää rahoja Ellillekin, Kaarlon ja
minun on elettävä sitä myöten. Muuten minäkin olen aivan onneton",
lämpeni Esko. "Sehän olisi muuten samaa, kuin jos riistettäisiin
Elliltä vaatteet meille pojille — ja hän työnnettäisiin alastomana
pakkaseen! Se ei saa tapahtua, isä!" —
"Voi tuota Eskoa, sehän on itse olennoitu oikeus ja hyvyys!"
riemuitsi Elli. — "Enkös olekin aina sanonut, että Esko se on, joka
meidän kotimme piirissä edustaa tulevaisuuden herttaista, ylevää,
täydellistynyttä miestä. Tuollaisesta veljestä kannattaa ylpeilläkin!"
Mutta isä vääntelihe nyrpeänä tuolissaan. Hän muistutti suurta
mehiläistä, joka on lentänyt kärpäspaperille ja koettaa turhaan
irroittautua siitä...