"Jos ette pahastu, niin sanon..."
"Voi sanokaa!"
"Olitte mielestäni sellainen hemmoteltu lapsi, jolle on annettu kaikki,
eikä vaadittu mitään — ja siten tukahutettu sydämen kauneimmat äänet —
niinkuin ruukkukasvi, joka asetetaan salin suotuisammalle paikalle ja
jota väsymättä seinien sisällä hoivaillaan, mutta jonka —"
"Jonka ahtaaseen ruukkuun sullotut juuret eivät koskaan ole kostuneet
luonnon voimakkaasta maaperästä ja joka ei koskaan, koskaan ole
tuntenut auringon välitöntä suuteloa lehdillään! — Voi hyvä Jumala,
kuinkahan paljon meitä sellaisia lieneekään..."
"Olkaamme iloisia kun niitä on nyt yksi vähemmän."
"On — on! Ja uuden elämäni aloitan viemällä Viijalle puhtaita lakanoita
ja ravitsevaa ruokaa." —
"Kiitän teitä!"
"Voi, — se on vielä aivan liian aikaista!" Kotiportilla ojensi Helvi
kätensä lääkärille, joka sulki sen pitkäksi hetkeksi omaansa, sanoen:
"Valititte usein ennen elämän tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä, — onko
nytkin niin?"
"Ei enään! Nyt tuntuu kuin olisin saanut kiinni kultaisen langan
päästä, jota seuraamalla aavistan löytäväni sen suuren, kaivatun...
sen, jota sanotaan elämäntehtäväksi. —"
"Niin eikös se olekin kummallista: kuinka usein vaan odotetaan
milloinka se tehtävä tulee... istutaan kädet ristissä eikä tunneta,
tiedetä, ei edes aavistetakaan, että se jota pilvien ja merien takaa
odotellaan onkin aivan lähellä, toisinaan omaan sydämeen kätkettynä...
Niinkuin teillekin."
Helvi tunsi kyyneleitten kohoavan silmiinsä.
"Tyhjä minun sydämeni on tähän asti ollut..."
"Ei olekaan! — Minä olen jo kauan sitten nähnyt uuden aamun sarastuksen
tuossa tyhjyyden tunteessa ja sen tuottamassa tyytymättömyydessä. —
Jos olevat olot olisivat olleet teille kylliksi, jos henkenne niistä
olisi saanut tarpeeksi ravintoa, ette olisi muuta kaivannut, — mutta
tyytymättömyytenne niihin antoi varmuuden sen siemenen olemassa
olosta sielussanne, josta kerran kasvaa uusi elämä... Tänään ovat sen
sirkkalehdet puhjenneet, — tänään olette saaneet sen sysäyksen, joka
oli välttämätön ja siis kerran tuleva."
"Uskotteko siis aina kaiken sen tulevan joka todellakin on
välttämättömän tarpeellinen?" —
"Uskon. — Ja jos joku väittää jääneensä sitä vaille, niin syyttäköön
itseänsä, kun on antanut sen huomaamatta luisua ohitsensa, — tai ollut
liian heikko seurataksensa viittausta."
"Jospa minäkin kerran voisin omistaa tuollaisen vuoria siirtävän uskon!
— Pelkään vaan olevani liian heikko siihen..."
"Ehkäpä se teillä jo onkin!"
"Kaikesta siitä mitä minulla on, kiitän teitä, — kiitän teitä vaan!"
virkkoi Helvi lämpimästi ja salataksensa mielenliikutustaan kääntyi hän
nopeasti taloon vievälle puistotielle.
Hymyillen katseli nuori mies hänen reipasta astuntaansa ja kääntyi
menemään vasta sitten kun neitonen oli kadonnut tienkäänteen taakse.
Sitä seuraavat päivät olivat Helville ihanaa, kevät-auvoista aikaa.
Mieli oli hänellä sellainen, kun muuttolinnulla, joka pitkän,
väsyttävän matkan jälkeen viimeinkin on osunut syntymäseudullensa
ja kiitollisuus rinnassa livertelee syviä säveliä tutun räystään
reunalla...
Talven hämärä paleltavine, hedelmättömine tunteineen oli väistynyt
sydämestä, sen kinos sulanut ja vihertävä nurmi kattanut hangenalaisen
haalean jälen. Ja mielialan ulapoilla läikkyivät tunteen avartuneet
aallot, kuohuen nuoren, elinvoimaisen sydämen uhmailevaa lämpöä!
Oudoksuen katsoi hän taakseen, entisyyteen, joka oli täynnänsä joutavaa
mitättömyyttä, velttoa, harrastuksetonta hämärää...
Suurin osa siitä opista, jota hän koulun penkillä oli päähänsä puinut,
näytti niin tuiki tarpeettomalta, tyhjältä. — — Sen sijaan että
sielläkin olisi opastettu kaikkeen siihen, elävään välttämättömyyteen,
innostutettu suuriin aatteisiin, hyviin töihin ja käytännöllisyyteen,
pantiin pääpaino kuolleisiin, homehtuneisiin numeroihin ja ijänikuisten
tapausten häirähtämättömään muistamiseen, joista henki ei kohonnut,
eikä järki avartunut.
Koko se järjestelmä tuntui suurelta osaltaan hänestä nyt aivankuin
tiukkaan ruumiin ympärille käärityltä vaipalta, joka kyllä
asiantuntemattomien silmissä saattoi näyttää kauniiltakin, mutta
joka useammassa tapauksessa vaikeutti kantajansa liikkeitä, esti sen
luonnollisen, terveen kulun.
Hengen avartaminen, hedelmöittäminen, vapauttaminen jäi sellaisessa
opin jaossa lapsipuolen asemaan, — joka siitä pikemmin uupui kuin
elpyi, — ja ontoksi jätettynä imi helposti kaikenlaista vastaantulevaa
epäkelpoa ravinnoksensa...
Kaikkea sitä ajatellessa kapinoi Helvin sydän, — kapinoi kotiakin
kohtaan.
Miksei ollut kotikaan antanut hänelle niitä aatteita, joita hän oli
tietämättään janonnut?
Olisiko sekin ollut niin köyhä, niin välinpitämätön, niin lyhytnäköinen
—? Vai eikö siinä itsessäänkään niitä löytynyt? — Jos ei, — tahtoi
Helvi ne nyt sinne istuttaa, levittää vaikka väkipakolla joka
soppeen, isän kamarista, keittiöön, väentupaan asti, — juurruttaa,
kotiuttaa, vakiinnuttaa ne niin pysyväisesti, että jälkeentulevaiset,
_sivukulkevaisetkin_ löytäisivät ne sieltä etsimättä, hapuilematta,
tarvitsematta vuosikausia nälkäisinä kulkea — — —
Totuuden-, hyvän-, veljesrakkauden-auringon tahtoi hän loihtia
kotitanhuvien ylitse paistamaan ja missä se kerran paistoi,
siellä heijastuivat sen säteinä hyväntekeväisyys, armeliaisuus,
uhraantuvaisuus. Ja jotain muuta sitovampaa kuin kontrahdit ja
päivätyöt oli vasta saatava isäntäväen ja alustalaisten välille, jotain
luonteeltaan rikkomatonta, joka kykeni yhdistämään, yhdessä pitämään
ja synnyttämään molemminpuolista arvonantoa ja luottamusta. Se ei
kaiketikaan ollut päivässä, vuodessakaan luotu, — sen Helvi kyllä
oivalsi. — Mutta joskin niiden lankojen kehräämiseen ja yhdistämiseen
kuluisi vaikka kokonainen ihmisikä, enemmänkin, tahtoi hän uupumatta
sen asian eteen työskennellä, asettaa sen yhdeksi pyrkimystensä
viittovaksi päämääräksi. Ja hänen jälkeensä täydentäisivät sitä
työtä uudet ihmiset, joidenka sydämeen jo kätkyessä kylvettäisiin
elämänymmärtämyksen pyhä siemen.
"Vellamonneidon paasi."
Ja päätti Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa
Ja veden pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa
— — — — — — — — — — — —
(Koskenlaskijan morsiamet).
Sammalpartaisten honkien varjoissa, karsimattomien, maahan asti
riippuvien oksien alitse kulki kivinen, luikerteleva karjapolku. Se
erosi kylän laidassa leveästä, keltahietaisesta valtatiestä ja läksi
kaitaisena, mustapohjaisena uomana kulkemaan kohti kaukaista sydänmaata.
Suurta, salaperäistä sydänmaata.
Siellä, humisevan metsän yksinäisessä helmassa oli kaikki niin
uskomattoman ihanaa — siellä, aivan varmaan, oli elämän todellisuuskin
niinkuin unelmaa, armasta, kirkasta, sädehtivää unelmaa ja kuitenkin
yhtä epäämättömän toden peräistä, kuin konsanaan tyly jokapäiväisyys
harmaataloisten kylien tanhuvilla.
Niin ainakin tuntui Maijusta, joka alenevan ilta-auringon valossa kulki
karjapolkua, vuoroin huudellen lehmiä, joita etsi, vuoroin laulellen
lyhyitä kansanlaulun pätkiä.
Elämä oli hänestä niin kevyttä ja huoletonta — oli enemmänkin:
ihanaa! — siksi, kun hän oli nuori ja kokematon... Tai oikeastaan se
elämän ihanuus ei ollut niin valtoinaan hänen omanansa, muulloinkuin
iltasin, samotessaan pitkin siimeikästä karjapolkua — niinkuin nytkin
— sillä siellä ja silloin tiesi hän kohtaavansa hänet, joka aina niin
ketterästi, kuin sadunkin Nyyrikki, puikahti esiin puiden seasta,
säteilevä hymy huulilla ja valkoinen ylioppilaslakki reippaasti
taaksepäin työnnettynä.
Kukaan ei tiennyt, ei edes aavistanutkaan heidän lemmensuhdettansa —
eikä kellään ollut oikeutta tietää, ei aavistaakaan sen olemassaoloa —
sillä se oli pieni, etäisen karjapolun varrella kasvava metsäkukkanen,
suurten sammalpartaisten honkien suojatti...
Se oli syntynyt ja kasvanut salaperäisen metsän sylissä — kukaties oli
se siellä kuolevakin...
Kaksi niin kaunista koivua kasvoi
Vihreän kummun päällä,
Niitä mä silloin katselen
Kun kultani ei ole täällä...
— — — ei ole täällä, kertasi kaiku Maijun sanat. — Samassa
vilahti valkoinen lakki puiden välissä ja se sai tytön sydämen
rajusti sykkimään. Hän ei ollut vielä odottanutkaan häntä, sillä
heidän tavallinen yhtymäkohtansa oli paljon etempänä, syvemmällä
salon sylissä. — Riemulla kiirehti Maiju askeleitansa: — tuolla,
tienkäänteessä kohtaavat he! — Tai jos hän piiloutuisi tuon suuren,
ryhmyisen männyn taakse ja viskaisi sieltä kävyllä, niinkuin orava, —
mutta sitäkään ei hän malttanut tehdä...
Ehdittyään tien käänteeseen seisahtui hän äkkiä kuin salaman iskemänä,
valahti kalpeaksi ja vapisi. Niin, sieltä se tuli hänen Nyyrikkinsä,
mutta ei yksin kuten ennen, vaan nuoren, hymyilevän tytön seurassa,
joka sekin kantoi päässään valkeata ylioppilaslakkia. — — —
Kun myrsky kaataa vankan, vahvajuurisen hongan, kuuluu kova,
tuskanomainen ryske korvessa. — Sellaista ryskettä tunsi Maijukin
sielussaan, nähdessänsä vieraan naisen kulkevan siinä, missä hän itse
oli kulkeva, hymyilevän sille, jolle hän yksin tahtoi hymyillä — ja
hänen lempensä honka, jonka juuret olivat niin syvällä, syvällä, kaatui
siinä silmänräpäyksessä harmaalle havuneulavuoteelle.
Sillä oliko muuta mahdollisuutta olemassa kuin pettymys...