"Onko teillä nyt yhtään sellaista köyhää hoidokasta?" kysyi hän
hätäisesti.
"On. Vajaan kilometrin matkan päässä, täältä, eräässä isänne torpassa."
"Lapsiko?" —
"Lapsi, hänellä on hirveä palohaava kyljessä."
Helvi katsoi hetken nuoren lääkärin tuntehikkaita kasvoja.
"Saanko seurata teitä hänen luokseen?" kysyi hän sitten arasti, melkein
säikähtäen oman kysymyksensä rohkeutta.
"Kernaasti. Olen siitä oikein iloinen."
Matkalla sai Helvi kuulla minkälaisissa olosuhteissa ja miten tuo
onnettomuus oli tapahtunut. Se oli vanha tarina köyhän perheen
vanhimmasta lapsesta, joka — vielä itsekin hoitoa kaivaten, — jätetään
hoitamaan pienempiä siskojaan vanhempien ollessa työmaalla. — Kiehuvan
vesipadan kanssa oli hän suistunut liedelle ja tuntikausia äärettömiä
tuskia kärsinyt, ennenkuin äiti oli ennättänyt kotiin hovista, jossa
oli ollut työssä.
"Hyvä Jumala! — Hänen äitinsä on ollut siis silloin meillä..."
Kun he saapuivat mökille, uskalsi Helvi tuskin astua sisään.
Selittämätön syyllisyyden tunne painoi häntä ja sitäpaitsi pelkäsi hän
köyhän kodin masentavaa tunnelmaa.
Niin paljon kun hänen kotitilallaan torppareita olikin, ei hän koskaan
ollut mitään heistä tietänyt, — ei heidän iloistaan eikä puutteistaan.
Ne ja hän olivat aina olleet niinkuin eri maailman asukkaita, joitten
väliltä mittaamaton äärettömyys kaikki yhdistävät siteet katkaisi. —
Minkä isä joskus perheensä keskuudessa mainitsi alustalaisistaan, koski
se vaan heidän taloon suoritettavia päivätöitänsä, muuten ei heitä
ollut olemassakaan enemmän hänelle, vaimolleen kuin lapsilleenkaan. Ja
Helvistä oli se suhde tähän päivään asti ollut aivan paikallaan. —
Mutta nyt se järkkyi.
Pieni kalpea tyttönen, joka kärsivällisesti, ääntä päästämättä antoi
lääkärin sitoa haavansa, voitti hänet hiljaisella nöyryydellään
niin täydellisesti, että hän olisi kernaasti tahtonut polvistua
tuon vaivaisen sängyn viereen, jossa ei näkynyt jälkeäkään tyynyn
päällisistä eikä lakanoista ja pyytää anteeksi vuosien pituisia
laiminlyöntejään, ellei ujous lääkärin läsnäollessa olisi estänyt häntä
siitä.
"Koskeeko sinuun kovasti?" kysyi hän tyttöseltä, pyyhkien hellästi
syrjään otsalle valuvia hiuksia.
"Ei minuun nyt enään... kun olen hiljaa."
"Mikä sinun nimesi on?"
"Viija."
"Tahdotko vähän makeisia?"
"Kiitoksia." —
Helvi jakoi loput, joista sairas ei huolinut, toisille lapsille, jotka
kaiken aikaa arkoina pysyttelivät nurkassa.
"Eikö äiti nytkään ole kotona?"
"Kyllä se kohta tulee, — läksi vaan viemään Kuitun-Maijan lainaleipiä
pois."
Kun ei äitiä kuitenkaan kuulunut tulevaksi, sanoivat vieraat lapsille
hyvästit ja Helvi lupasi tulla huomenna uudelleen.
"Jää nyt hyvästi siksi, Viija kulta!"
Helvin mieleen oli kokoontunut niin paljon uusia, voimakkaita
vaikutteita, ettei hän voinut olla kotimatkalla puhumatta niistä
lääkärille, joka hymyillen kulki hänen vierellään ja näytti antavan
hyväksymisensä hänen jokaiselle sanallensa.
"Uskotteko, etten ole enään sama tyhjä, itsekäs olento, mikä olin vielä
toissapäivänä, eilen..."
"Näen sen."
"Mitähän lienette tekin minusta ajatelleet?"