Alussa sen vaikutus näytti tosin viattomalta ja vähäpätöiseltä, niin
että ainoastaan ajattelevimmat ja kaukonäköisemmät saattoivat huolehtia
siitä, mutta mitä pitemmälle aika kului ja olutkorien kanto tiheni,
sitä suuremmaksi kasvoi tyytymättömien luku, sitä katkerammaksi
vaimojen valitus. — —
Aholanrannan Mari ei milloinkaan sättinyt miestään, vaikka tämäkin
yhä useammin alkoi istua tovereittensa seurassa olutkorin ääressä.
Sopivissa tilaisuuksissa koetti hän vaan saada Tuomaalle selväksi
mihinkä tämä tällainen elämä lopulta vie ja mihin se jo on vienytkin.
"Luuletko että tuo on hyväksi esimerkiksi lapsille?" kysyi hän. "Mitä
ne oppivat arvelemaan isästä, joka jo lyöpi laimiin työpäiviäkin,
kätkeytyäksensä metsään tai saunan nurkkaan juopotteluhommissa."
"Eihän ne lapset ole sitä näkemässä — sen varan olen kuitenkin pitänyt."
"Niinkuin ne eivät tietäisi missä olet ja mitä teet... Vai luuletko
että minä jaksan koko ikäni pestä sinun isänkunniaasi lastemme edessä?"
"Olenkos sitä vaatinut sitten..."
"Puuttuu vielä se, että sinä sitä vaatisit."
Tuomas suuttui tavallisesti tällaisista keskusteluista näennäisesti
— sentähden vaan, että hän katsoi miesarvonsa vaativan sitä — mutta
sisässään hän myönsi Marin moitteet täysin oikeutetuiksi. — Hänen
omatuntonsa oli aina ollut täydellisessä sopusoinnussa vaimonsa
mielipiteitten kanssa.
* * * * *
Kun uusi oluttehdas oli kaksi vuotta "vaikuttanut" paikkakunnalla,
tunsi tehtailija itsensä ja kukkaronsa täysin tyytyväiseksi. Liike
alkoi luistaa paljoa paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan ja se
sai hänet sekä hänen perheensä, onnellisten unelmien valtaan...
Salli-neiti, joka jo useita vuosia sitten oli saanut isältänsä luvan
päästä Pariisiin, niinpian kuin varat vaan sen sallivat, näki nyt
ihanimman toiveensa olevan täyttymässä. — Hän siunasi sydämessään
isän viisasta ajatusta perustaa oluttehdas Kuusimäelle, sillä tämä
toimenpide oli kasannut nekin setelit isän kassakaappiin, jotka
antoivat hänelle mahdollisuuden päästä toivottuun, ihanaan maailmaan!
Hän oli vielä niin lapsellisen herttainen, tuo tehtailijan Salli-neiti,
että melkein ilosta hyppeli, mitään muuta tekemättä, kun lähtöpäivä
läheni.
"Ja nyt minä lähden kävelylle, sanomaan jäähyväiseni ihanalle
kotiseudulle!" riemuitsi hän solmien hatun sinistä harsoa leukansa
alle. Ja meni.
"Pistäynpäs tuolla mökissäkin!" päätti hän tultuaan lähelle
Aholanrantaa.
Tuvan ovi oli auki ja ilta aurinko paistoi vienosti vasta pestylle
lattialle.
"Hyve päive!" tervehti tulija ovelta.
"Jumala antakoon!" vastasi Tuomas ovensuun penkiltä, ottaen lakin
päästänsä ja työntäen sen taakseen piiloon. —
"Aj, teelkö sine asukin, sine Eljas poika, joka toi meille se punase
mansika... niin söötti, niin make..." rätysti neiti iloisesti.
"Täällähän minun kotini on."
"Ryökkynä on hyvä ja istuu."
"Kiitosta paljo! No mine istu vehen... Ja tuo sine Eljas viel huomen
aamun mansikat minulle. Ilta junalla mine lähde Parisiin, Franskan
maalle. — Tietekö Eljas sen?"
"Tiedän."
"Vai niin kauvas ryökkinä matkustaa? Huvittelemaan kait?"
"Jaa, ei mine yksi huvittelemaan... _Te_ ei sen ymmärdä, mut korkeampi
sivistys vaatii, att pite osa se fiini franskan kieli. Ja mine lähe
oppimaan sen."
Mari, joka hämmenteli liedellä vellipataa, sai äkkiä veret poskilleen
ja halveksien katsahti hän puhujaan. — Hän halusi sanoa jotakin, mutta
vaikeni kuitenkin edelleen.
"Kyllä minä ymmärrän", tokaisi Eljas poika, "opettaja on siitäkin
joskus puhunut... Mutta eikös neidin ensin pitäisi oppia suomenkieltä,
kun kerran on suomalainen..."
Äkkiä muuttui Marin halveksiva katse ja ihaillen, melkeimpä ylpeyttä
säihkyen kääntyi se poikaan. — Mutta mitään ei hän nytkään sanonut. —
Neiti punastui hieman ja sanoi:
"Mine osa ju suomea hyve paljo... at mine ei tarvitse teme talonpoika
kieli sen enempi — mut franska mine kyl tarvitsen", ja hyvätuulisena
kuten tullessaankin lähti hän tuvasta mielessä tuleva Pariisin matka,
joka oli jo niin lähellä, lähellä!
Mutta se mikä oli kaukana, kauvimpana hänestä — se oli oman
kansallisuutensa tunto, sen kieli ja rakkaus siihen. — Eikähän
hän tarvinnutkaan sitä — talonpoikien kieltä — korkeampi sivistys
velvoitti, vaati osaamaan ranskaa...
Vaikkei kohtaus syvempää vaikutusta tehnytkään tehtailijan neitiin,
kertoi hän sen kuitenkin kotonansa.
"Vai niin! Vai jo tuollaiset töllin poika-riiviöt hyppelehtivät
sivistyneitten ihmisten silmille!" kivahti tehtailija ja siniset suonet
hänen leveällä otsallansa paisuivat pelottavasti. "Kyllä minä opetan
ne!"
Ja muutamana päivänä sen jälkeen, kun hän sattumalta tapasi
Aholanrannan Tuomaan, käski hän häntä muun pahemman uhalla antamaan
hyvän selkäsaunan pojallensa, niin että se vasta oppisi oikealla
tavalla kohtelemaan parempia ihmisiä...
"Eihän se poika mitään pahaa tarkoittanut..."
"Jaa mut mine sano, at sine anta nyt selkä sen! Ja teke sine töö ja
maka sine öö, — mut parempi ihmisi et sine saa söö...!"
"Itse sinä ihmisiä syöt...", ajatteli Tuomas mutta sanoa ei hän sitä
olisi voinut, siksi oli hän liian arka ja hyväluontoinen. Mutta kotiin
tultuansa oli hän niin kiihdyksissä, että tosiaankin vähällä oli panna
täytäntöön tehtailijan määräyksen selkäsaunasta...
"Sinun tähtesi, hiton poika, saapi tässä kaikenlaista mieliharmia",
murisi hän.
"Kun on niin typerä että ottaa sen harmiksi", vastasi Mari. "Anna vaan
pojan olla rauhassa, sillä siinä asiassa hän ei pienintäkään pahaa
tehnyt! Kun sanoo sen mikä on totta ja oikeata, niin ei ole mitään
syytä perästä päin pahoitella."
"Tarvitsiko sen nyt mennä sitä sille ryökkynälle sanomaan."
"Sillehän se juuri oli sanottava. Tee aina niin Eljas, jos tahdot
miehestä käydä — se on äitisi neuvo!"
"Yllytä tuota vielä..."
"En yllytä, — opetan! Sinäkin olet aina valmis takana päin sättimään
herroja ja kapitalisteja, vaan kun sitten joskus sattuu hetki,
jolloinka pitäisi ja olisi tilaisuus sanoa niille totuus vasten naamaa,
niin silloin pistät nyrkit housun taskuun ja pokkuroit vaan että
kyllähän minä... _Sellainenko_ se miestä somistaa?"
* * * * *
Seuraavien vuosien kuluessa laajennettiin oluttehdasta perinpohjin. Uusi
tilavampi kellarikin oli rakennettava entisen sivulle. — Tilauksia
etempää, niinkuin paikkakunnaltakin saapui entistä enemmän — ja entistä
enemmän kantoivat työmiehetkin olutkoreja metsään tehtaan läheisyyteen
tai koteihinsa.
Entisestä rauhallisesta paikkakunnasta oli tullut oikea tappelujen ja
huonon elämän tyyssija. Alaikäiset poikasetkin, jotka ennen oudoksuen
katselivat aikamiesten juhlajuominkeja, toimittivat nyt salavihkaa
itselleen "tehtaan kaljaa", maistellen sitä ensin syleksien ja
irvistellen, mutta sittemmin hyvällä halulla.