"Anna Jumalan tähden minulle anteeksi..."
"Jos sinä anteeksiannolla tarkoitat sitä että me, Pikku-Hilman kunnian
ja oikeuden päällitse tallaten, astuisimme vihille, niin — niin tiedä
toki, etten minä milloinkaan voi sellaista askelta ottaa."
"Sekö on sinun viimeinen sanasi?"
"Ei aivan, — tahdon vielä lisätä sen, että sinun tulee kohdella hyvin
Pikku-Hilmaa, kaiken elinaikanne — elä unhoita sitä!" — Sitten kääntyy
hän menemään. Kylmänä, repivänä virtana kulkee tuuli autioitten
peltojen ylitse. Se pistää ahnaan kielensä jokaiseen pienimpäänkin
soppeen, — ikäänkuin peläten menneen kesän onnistuneen piiloittamaan
niihin muistojansa...
Kun Anna tulee kotiin on isä yksin tuvassa.
"Isä —" sanoo hän silloin hiljaa ja painaa päänsä ukon syliin. —
"Mikä sinun nyt on lapseni —?"
"Niin isä, minä sanon vaan sinulle, ettei Iso-Marttilassa tule olemaan
isäntää, niinkauvan kun minä olen täällä emäntänä..." —
"Mitä sinä sanoitkaan, Anna!"
Mutta Anna ei sano enään mitään, painaa päänsä vaan lujemmin isän
polvea vastaan, vuolaan kyynelvirran päästessä valloilleen — — —
Hiljaa, hyvin hiljaa, hivelee isä hänen tukkaansa...
* * * * *
Niinä päivinä saapuu kirje Paavo Martikaiselta Amerikasta. Sen jokainen
sana henkii heilimöivää elämän iloa ja kertoo miehen täydelleen
vapautuneen siitä kalvavasta tunteesta ja "tympäisevästä liasta" joka
hänet lähtönsä edellä oli masentanut — —
"Muutama viikko sitten kirjoitin Aliinalle ja pyysin häntä, — jos hän
voipi kaikki entiset unhoittaa, — tulemaan tänne luokseni.
"_Ja hän tulee!_
"Pyysin hänen tuomaan Tauno pojankin tullessaan, jos et sinä välttämättä
tahdo pitää häntä vielä luonasi", kirjoitti Paavo.
Anna huutaa hetipaikalla Taunon pihalta sisään, istuttaa pojan
polvelleen ja sanoo:
"Isä kutsuu Tauno-poikaansa luoksensa, sinne kauvas, vieraaseen maahan,
— tahdotko lähteä?"
"Lähteekös tätikin?" —
"En. Minä olen aina täällä kotimaassa, — täällä Iso-Marttilassa." —
"Sitten olen minäkin täällä", päättää varmasti pikkuinen mies.
Anna painaa lämpimän suutelon pojan poskelle, eikä henno laskea häntä
sylistään pitkään aikaan — — _Hänelläkin_ täytyy olla joku, jota
rakastaa! —
"Ja kuulehan isä! — Iso-Marttila ei sittenkään, nimellisestikään, luisu
pois Martikaisen suvusta, kun Tauno, minun jälkeeni, ottaa isännyyden
täällä", sanoo hän voitonriemuisalla äänellä.
"Sen sinä toki ostit kovin kalliilla hinnalla..." hymähtää ukko
hellivästi.
Uusi oluttehdas.
Se seistä törötti kuin mikäkin herraskartano, kauniilla
kuusikkokummulla, maalattuna ja kaksikerroksisena, kohottaen kaitaisen,
rautalankojen tukeman torvensa yli puitten latvojen ikäänkuin
huomauttaakseen yliherruudestansa paikkakunnalla.
Tehdasrakennuksen pohjoispuolella, rehevimmän kuusikon sylissä,
piilottelihe suuri, tiilinen kellari, jonka raudotettu ovi oli yhtä
vahva ja vankka kuin lääninvankilan portti. Mutta talletettaviaan ei
se yhtä itsepintaisesti sulkenut holveihinsa, päinvastoin avautui se
suurella riemun rytinällä joka kerta, kun suuret olutkärrit ajettiin
sen eteen kuormitettavaksi, taikka tuli yksityisiä paikkakuntalaisia,
jotka kantamalla veivät olutkorinsa, joko koteihinsa taikka läheisen
metsän siimekseen nautittavakseen.
Se, — uuden oluttehtaan kellarin ovi, ei milloinkaan tylynä
sulkeutunut, kun vaan joku tuli vaatimaan sen talletettavien
vapauttamista. Sen ei tarvinnut, niinkuin vankilan portin, odottaa
mitään erikoista määrähetkeä avautuakseen, sillä se, vastoin tuhansien
vakaumusta, oli varma siitä että ne annokset mitkä sen kynnyksen
yli kulkivat, eivät olleetkaan mitään yhteiskunnalle vaarallista
ainetta... Mutta useat paikkakuntalaiset, varsinkin työmiesten
vaimot, olivat asiasta aivan päinvastaista mieltä. Sillä juuri heidän
kodeissaan näyttäytyivät seuraukset surullisimmilta. —
Jo silloin, kun uuden paljonpuhutun oluttehtaan perustöitä alotettiin,
lepäsi Aholanrannan Marin otsalla alituinen huolen pilvi ja se, mitä
hän jo silloin ennusteli, toteutui, sittemmin ajan kuluessa täydelleen.
Hän oli kohta kymmenen vuotta elellyt Aholanrannan pikkutorpan emäntänä
ja ollut aina tyytyväinen päiviinsä, joskaan ne, suuren lapsijoukon
keskellä, eivät liian loistavia olleet. — Mutta mies oli ahkera,
hyväluontoinen ja säännöllinen ja ne ovat aina arvaamattomia etuja
avioliiton kivilouhimolla. — Tosin hänkään ei ollut täysin raitis —
sellaista oli tuskin yhtään paikkakunnalla — vaan siitä huolimatta
oli perhe-elämä täysin onnellista, sillä Mari saattoi antaa anteeksi
ne harvalukuiset "pöhnät", jotka Tuomas itselleen hankki vuoden
vieriessä. — Lähin kaupunki oli muuten moniaan penikulman päässä,
joten viinan hankinta sieltä saattoi tapahtua vain aniharvoin,
suuremmiksi juhliksi. — Silloin tapahtui sen osto "yhtiössä", siihen
ottivat osaa niin isäntämiehet kuin torpparit ja rengitkin... Se
oli osuustoimintaliikettä, täysin perehtynyttä siinä muodossa,
vaikkei muilla aloilla vielä ottanut orastuaksensakaan. — Tapahtui
tavallisesti että joku isännistä lähetti torpparinsa "päivätyöstä"
tälle kaupunkimatkalle, joka tavallisella ajalla ja kelillä kesti kello
neljästä aamulla seitsemään tai kahdeksaan illalla, mutta lähetettävä
ymmärsi asian aina luottamustoimeksi ja siinä se sitten tuli koko
kylänkin tarve tuoduksi... Eikä nämä harvalukuiset kerrat kyenneet
järisyttämään rauhallisen paikkakunnan siveellistä eikä aineellista
pohjaa. —