Mutta sitä myöten aleni varsinkin työkansan varallisuus nopeasti.
Monessa kodissa, jossa leipää oli ennen ollut ainakin riittävästi,
vallitsi nyt surkuteltava köyhyys. Entisistä rivakoista, huolehtivista
perheenisistä oli tullut velttoja, unelijaita nahjuksia, joille
perheensä toimeentulo ja hyvinvointi oli enään vaan toisarvoinen
asia. Äidit olivat käyneet tuskaisiksi ja kiukkuisiksi, sillä niitten
hartioille oli sekä töitten, että surujen kuorma lisääntynyt. Heidän
sydäntensä valtavin ajatus oli musta, uhkaava tunne tehtailijaa ja
hänen tehdastansa kohtaan...
Jo sitä oli alkanut miehetkin sadatella. — "Tulikin tänne tekemään tuon
turmion pesänsä", sanoivat.
"Jos ei olisi — ei kaivattaisi."
Mutta siitä huolimatta kantoivat he korin toisensa perästä tehtaan
kellarista...
Aholanrantakaan, vaikka siellä oli toimelijain emäntä ja vähemmän
ryyppivä isäntä, ei ollut säästynyt sen yleisleiman väriltä, jonka
tehdas oli ympäristöönsä painanut.
Hiljainen kotionnikin oli paennut kuin säikkyvä impi kauvas ja
kadoksiin sieltä, missä musta, inhoittava olutpullo teki itsensä
kaikkivaltiaaksi.
Oli muutama tyyni kesäinen sunnuntai ja Aholanrannan tupaan oli
kertynyt joukko lähiseudun miehiä.
Ne olivat niitä parempia, itsenäisempiä, jotka olivat jaksaneet
säilyttää ainakin yhtäsuuren vallan itsensä yli, kuin minkä olivat
luovuttaneet siitä tehtailijalle hänen tehtaansa tuotteen kautta.
Ja katkeria sanoja he singauttelivat siinä tuosta yhä "pöyhistyvästä
pohatasta."
"Hyvähän niitten herrojen on elää kellotella, — minkä hänenkin, —
köyhän hiellä elää, köyhän pennit kokoaa..."
"Niin on laittanut asuntonsakin, kun keisarin palatsin..."
"Eikö lie paikoin komeampikin."
"Mikäs on laittaissa kun työmies rahat antaa!"
Mari, joka peräikkunan alla kampasi nuorimman lapsensa hiuksia,
kuunteli rypistetyin kulmin miesten puhetta. "Kyllä olette raukkoja"
ajatteli hän, mutta istui äänetönnä kuitenkin. Hänen puheistaanko se
asia olisi parantunut — olihan hän koettanut joskus niille puhuakin...
"Kuuluu sellaisia pitojakin pitävän, että viinit ja samppanjat virtaa."
"Niin kuuluu. — Vaan tullappa kerran sellainen aika ettei olisi sitä
turmion lientä herroilla eikä talonpojilla... Mitähän ne sitten
kesteissään kulauttelisivat?"
"Vai sellainen aika! Kukahan se estäisi herran rakentamasta viina- ja
oluttehtaitaan ja levittämästä myrkkyä maahan?"
"Talonpoika! Työmies!"
Miehet katsoivat ihmeissään, suut auki Maria, joka odottamatta,
tyynellä, varmalla äänellä vastasi kysymykseen.
"Soo—o! Tulenko pistäisit jokaisen tehtaan nurkkaan lopettaaksesi ne?
Uusia tilalle tehtäisiin."
"Niin, omin käsinne niitä rakentaisitte. Tuskin lie herrat koskaan
nurkkahirttä nostaneet... Ei, tulta en yhdenkään nurkan alle pistäisi,
mutta sen sanon, että jos talonpoika ei ikinä väkijuomakaupan ovea
avaisi, eikä pennilläkään herrain myrkkylientä ostaisi, niin ei
ainakaan tässä maassa sitä tavaraa löytyisi. Ei sitä soppaa kannattaisi
herroille yksistään keittää."
"Eipä taitaisi kannattaa..."
"Jaa, tuskinpa vaan."
"No olisi se toki yhtä soma kun mahdoton temppu asian auttamiseksi.
Saatappa nyt sadattuhannet ihmiset mielisuosiossa yksimielisiksi."
"Kun vaan jokainen mies, niihin satoihin tuhansiin kuuluvista,
saattaisi itsensä yksimieliseksi tämän ajatuksen kanssa, niin
silloinhan se olisi tehty."
"Kun olisi niin helppo tehdä, kun on sanoa."
"Hänen himonsa on sinun — mutta hallitse sinä häntä!" —
"Hallitseppa nyt, veikkonen, — onnistutko?"
"Minä vaan arvelin", sanoi Mari, "että kun Luoja kerran sanoi:
hallitse! niin voisi se silloin myöskin olla hallittavissa, — sekin."
Ulkoa alkoi kuulua raakoja kiroussanoja ja samassa hoiperteli nuori
juopunut mies ovesta sisään.
"Hei vaan! Täällä miehet istuu kädet ristissä, niinkuin akat
kirkossa... Mutta tällä pojalla on ainetta vaikka koko kylälle — hih!"
"Siltä se näyttää jo päältäpäinkin. Mutta vieras on hyvä ja menee
sitä samaa tietä pellolle kun on tullutkin", käski Mari vakavasti.
Humalainen katsoa tuijotti ensin äänetönnä emäntää, vaan hoippui sitten
lähemmäksi ja alkoi raivota:
"Vai akat täällä isäntinä... kyllä siitä lystistä pian loppu tulee..."
ja kohotti nyrkkinsä lyöntiin.
Lapset parahtivat hädissään piiloittuen äidin taakse, joka hiljaa ja
levollisena istui paikallaan.
"Anna sen olla", sanoi Tuomas, tullen väliin. "Mitä sitä humalaisen
kanssa kiistelemään..."
"Ei sen kanssa ole tarvis kiistelläkään! Ottakaa miehet niskasta kiinni
ja viekää ulos, — tuollaista en viitsi nähdä huoneessani!"
Vanhemmat miehet istuivat, niinkuin eivät olisi kehoitusta
kuulleetkaan, mutta pari nuorempaa nousi viemään rimpuilevan miehen
pihalle.
"Parasta kun Mikko menee vähäksi aikaa levolle..." sanoivat. "Mene
tuonne heinälatoon, näethän ettei tuvassa suvaita..."
"Kyllä minä... kyllä minä näytän!" rähisi Mikko, sieppasi kiven maasta
ja paiskasi sen kohti ikkunaa.
Silloin ikkunalasien kilistessä, kuului tuvasta kipeä parahdus ja
pieni, valkotukkainen tyttö, jota äitinsä äsken kampasi, vaipui verissä
päin penkiltä lattialle.
"Voi hyvä Jumala, kun sen piti vielä lapseen sattua!" vaikeroi Mari
polvistuen pienokaisen viereen lattialle. — "Tuo Eljas kulta joutuin
kylmää vettä kaivosta! — Ja te nahjukset menkää katsomaan, ettei
enemmän pahaa tapahdu... Viekää sinne tehtailijan hoviin mokoma
räysääjä — viskelköön sitten kiviään — jos kuin..."
Tällaiset tapaukset olivat aivan tavallisia paikkakunnalla,
niin tavallisia, että ne eivät mitään huomiotakaan herättäneet.
Aholanrannassa tämä kuitenkin tapahtui ensi kerran ja siksi sai se,
varsinkin lasten mielet kauhusta väräjämään.
Teki se kuitenkin jonkunlaisen syvemmän vaikutuksen isäänkin,
siitä päättäen, että hän paljoa harvemmin kuin ennen, otti osaa
tavanmukaisiin juominkeihin. — Uutterammin liikkui hän kotitöissään
ja korjasi monta aikaisemman ajan laiminlyöntiä. — Pieni, hintelo
Eljaskin, joka isän juopotellessa oli raatanut mökin töissä, niinkuin
velvollisuutensa tunteva aikamies, sai runsaasti päivänpaistetta
vakaviin silmiinsä — ja näkymättömiä hengen teitä yhtyi hänen sydämensä
ilo, äidin rinnan salaiseen valaistukseen, kumpaisenkin arkaillen
ajatellessa: jokohan me nyt saimme isän takaisin...?
Mutta ilo oli liian aikaista, se sai jälleen väistyä harmaan, raskaan
todellisuuden tieltä. Kun arpi pikku Hilman ohimossa oli parantunut
ja tapaus unhottunut mielistä, solui isänkin elämä takaisin entiselle
ladullensa — ja se oli samaa kuin jokapäiväinen juopottelu.
"Kun joutuisi noista lapsista apu torpan töihin, ettei kokonaan kodista
haihduttaisi..." huokaili Marin murtuva sielu ja vähenevillä voimillaan
koetti hän öin ja päivin, töillä ja sanoilla tukea sitä häipyvää
jäännöstä, joka entisestä hyvin voivasta kodista ja sen onnesta vielä
jälellä oli.
Mutta oluttehdasta laajennettiin vuosi vuodelta. — Se oli jo tunnettu
yli koko maan oivallisesta, maukkaasta tuotteestansa. Ja herra
tehtailija, vaikka jo hiukan vanhuuden vaivaamana, saattoi iloita
vilpittömästi varallisuutensa varmasta kasvamisesta — Salli neiti
oli tehnyt jo toisenkin matkan Pariisiin, — oli käynyt Itaaliassakin
ja syksyllä aikoi koko perhe matkustaa etelään, asettuakseen koko
talveksi sinne, voimistumaan ja lepäämään... Heistä oli niin hauskaa
päästä joksikin aikaa näkemästä tuota kotiseudun raakaa, juopottelevaa
kansaa...
Sysäys.
Elämä oli aina ollut hänestä niin tyhjää, sisällyksetöntä — ja mitä
selemmäksi ajan merelle, vuosien humisevat siivet kantoivat, sitä
tyhjemmäksi tuntui se tulevan...
Lähtökohta, lapsuusaika, jäi yhä kauemmaksi, häipyen töineen,
leikkeineen ja muistoineen, niinkuin häipyy kotiranta soutajan silmistä
sitä myöten kun airojen vedot sen ja soutajan välimatkaa pidentävät.
Ja sen mukana kadottivat viehätyksensä kaikki ne touhut ja toiveet,
jotka lapsuusajan arvot muodostivat, pieneten ja pirstoutuen niinkuin
pilvenhattarat taivaan laella...
Vuosi sitten oli hän lopettanut koulunsa, palannut kotiin immen
täydessä kukoistuksessa, levätäksensä pois kouluväsymyksen ja
nauttiakseen kodin lämmintä suloa.