"Pikku-Hilmaa kohtaan."
Silloin päästää Antti itsestään Annan käden, lysähtää, kuin lyötynä
lumiselle kivelle ja peittää kasvonsa käsillään.
"Ja sinua minä en koskaan, koskaan —" ruikuttaa hän.
"Et milloinkaan!"
"Anna, minä en voi —"
"Johan sinä olet voinut!"
"Mutta minä en voi mennä Hilman kanssa naimisiin — — — ja nähdä
sinua..."
Anna tekee kärsimättömän liikkeen käsillään.
"Antti!" sanoo hän sitten, hetken katseltuaan miehen masentunutta
muotoa ja hänen äänensä soi melkein lempeältä.
"Jos sinussa on enää hivenekään ihmisyyttä jälellä, teet sinä
sen, sillä se on sinun velvollisuutesi — niin, se on meidän
velvollisuutemme. —
"Pikku-Hilma kertoi kuinka lämpimästi sinä olit kuvaillut hänen
emäntänä oloaan Ohrapäässä..."
Ne sanat viiltävät kuin terävät puukot Antin korvia.