Anna kulkee koko illan kuin suossa. — Tuvan jykevät honkaiset
siltapalkit tuntuvat hyllyviltä mättäiltä hänen jalkojensa alla — ja
hän pelkää joka hetki vaipuvansa suon pohjattomaan silmään...
... Se suo leviää hänen ympärillänsä rannattomana lakeutena, se
katselee häntä kauheasti mustilla, sammalreunaisilla liejusilmillään.
Eikä sen ammottavien syvänteiden ylitse juokse ainoatakaan
pitkospuuta...
Yö armahtaa vähäisen yksinäisyydellään, mutta sen pimeys soi
lakkaamatta kuolinkellojen äänellä. —
Pim — pom — Pim — pom — Pim — pom — pom — kumajavat ne lakkaamatta,
riippuen raskaina leijuvan lumipilven reunassa.
Annasta tuntuu kuin makaisi hän syvän veden pohjalla ja näkisi sen läpi
pilvisen yön taivaan.
Samalla eroittaa hänen korvansa jostain kaukaa vaikeroivan pikkulapsen
äänen ja hänellä on hämärä tietoisuus siitä, että nuo pimeän
kuolinkellot soivat joko hänelle, taikka tuolle etäällä itkevälle
lapselle. —
Mutta kummalleko — —?
Sinä yönä sataa ensimäisen lumen, mutta sitä on vain hiukkasen,
niinkuin voiteeksi routaisen maan haavoille...
"Sanoitko sinä siellä Saranpään pellolla ruislaihon olleen liian
tiheän?" kysyy isä aamulla Annalta.
"Sanoin..."
"No laskekaa nyt lypsylehmät sinne muutamaksi tunniksi laitumelle." —
Anna astuu kiireesti kujaa myöten edellä ja ammuen hölkyttelevät
lehmät perässä. Niillä näkyy olevan aavistus jostakin odottamattomasta
hyvästä. — Pellon veräjällä tunkeilevat ne maltittomina Annan
ympärillä, eikä tämä ennätä puoliakaan veräjä puita irroittaa,
ennenkuin ne jo toinen toisensa perästä loikkaavat tumman vihreälle,
mehevyyttään tihuvalle saralle. —
"Syökää nyt..." sanoo Anna aitaa vasten nojaten. — Kuinka armahtavasti
kolea syystuuli polttavaa otsaa hiveleekin...
Kotiin päin astuessaan kohtaa Anna odottamatta Antin, metsän rannassa.
Iloisesti naurahtaa Antti jo etäällä ja heittää kirveen olalta toiselle.
"Hyvää huomenta Anna! — Aikaiseempaa sinä olet ensimäisenä talviaamuna
liikkeellä!" —
"Minun hyvät huomeneni ovat olleet ja menneet. —"
Antti katsoo kummissaan Annan synkeätä muotoa.
"Anna!"
Anna ei voi, eikä tahdo pidättäytyä hetkeäkään, hänen tapansa on aina,
vaikeimmissakin, toimia ripeästi.
"Mitenkä sinä olet menetellyt Pikku-Hilman kanssa — — ja mitenkä niin
kurjasti olet voinut pettää mi-minutkin...!" hänen äänensä vapisee
voittamattomasti, sortuen itkun ja nyyhkytysten rajalle... Antin kirves
putoaa kolahtaen lumirintaiselle kivelle. —
"Sano!" —
"Herra Jumala, Anna, mitä nyt onkaan tapahtunut —?"
"Kuulithan, että minä kysyn sitä sinulta." Antin kasvot ovat niin
valkoiset, kuin olisi viime yö satanut niihinkin lumen.
Hänen kätensä vapisevat, eikä hän uskalla katsoa Annaa silmiin.
"Sellainenko sinä olitkin!" — Anna kääntyy mennäkseen, kylmästi,
ylpeästi, mutta Antti puristautuu kaksin käsin hänen ranteeseensa eikä
päästä.
"Kuule, Anna, kuule!" rukoilee hän kuin hukkuva pelastustaan. — "Mitä
minä lienen tehnytkin, tein hurjan mustasukkaisuuden vallassa... kun
luulin, kun jo olin varmakin siitä, että toinen sinut viepi. —"
Anna hymyilee halveksivasti. "Luuletko että minä voin kunnioittaa
sellaista rakkautta —?"
Hän tahtoo riuhtaista itsensä irti, mutta Antti puristaa kätensä
vieläkin lujempaan. —
"Anna, enkö minä enää milloinkaan voi nousta sinun silmissäsi?" —
"Täytä velvollisuutesi."