"Voi — voi, mikäs _teillekin_ tuli!" —
Anna tulee hetipaikalla tuntoihinsa.
Näköjään rauhallisena taluttaa hän Pikku-Hilman tupaan, hoivaa hänet
vuoteelle ja käskee lepäämän hiljaa että tointuisi. —
"Johan minä sanoin", selvittää hän, tuskaansa hilliten ja levollisuutta
teeskennellen, "ettei ne nyt ole oikein Pikku-Hilman asiat, kun niin
kauan navetan puolella viipyy." —
"Kipeäksikö se on kääntynyt?" —
"Niin sanoo koskevan, — vaan kunhan lepää rauhassa, niin ehkä se menee
ylitse." —
Pikku-Hilma makaa liikkumatonna, silmät ummessa, kyynelten tihuessa
vielä silmän nurkista, mutta kärsivä ilme suun ympärillä laukiaa
hiljalleen. —
Tauno tulee vuoteen viereen, painaa kätensä tyynnyttävästi hänen
otsalleen ja virkkaa:
"Elä yhtään hätäile — ole aivan huoleton, — kyllä sinä paranet, kun
Anna-täti hoitaa sinua! Niinkuin minäkin paranin." —