Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä
syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut suhisevat
synkeätä syyslaulua.
Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa tuvassa:
rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt istuvat
surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä ujuttaen
kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota lyhdyn
teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.
Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä Annan
helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on maalannut kosteat
ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee unessakin lujasti päreestä
tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on äsken muovaellut hänelle.
Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt vuoteeseen, lojuu
miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja katselee seinällä
vaappuvaa valoa. —
Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa tanssivan,
illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän —
Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?
Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät lieden
lämmittävät valot väiky...
Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, —
eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat:
ei tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten
elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä sammunut,
— ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula — huu! — Siihen
asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs...
Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea, keltainen
sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja kohoaa
toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —
Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.
"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.
"Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."
"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —
"Loppunsa on kaikella ilman alla. — Mutta laittakaa pojat rekienne
nokat vähän pystymmät, helpommin kulkevat ensitalven paksussa
hangessa." —
"Mistäs isäntä vielä tietää minkälaiset ensitalven hanget ovat?" —
"Kuret lensivät kovin korkealla lähtiessään." Isäntä huokasee raskaasti
— "Korkealla lensivät, korkealla." — Sitten kertoilee hän muistojaan
runsaslumisista talvista, minkälaista oli milloinkin ollut ja
minkänäköisiä muotoja talvi milloinkin oli talon ympärille muovaellut.
Aittarivin eteen se ainakin juoksutti pitkän, kaarevaharjaisen
kinoksen, jonka lävitse joka talvi korkea seinäinen tunneli puhkaistiin.
Mutta kerran, kun lunta oli ollut enemmän kuin kolmena talvena
yhteensä, oli se eräänä pyry-yönä haudannut pienen jauho-aitan aivan
näkymättömiin. —
Karjakko kun aamulla oli mennyt lehmille juomajauhoja hakemaan, ei
ollut nähnyt edes harjaakaan — ja työtä siinä oli tehty, ennenkuin
aitan ovi oli hangesta löydetty. —
"Taisivat jäädä lehmät sinä aamuna suurusjuomatta..."
"Jäivät ne, — hyvä kun illakseen saivat." — "Pikku-Hilma pelästyisi
sellaista nietosta ihan kuollakseen —"
"Höpsis! — 'Pikku-Hilma' ei olekaan arkalasta kotoisin." —
Anna on jo pitemmän aikaa ihmetellyt, mikä on Pikku-Hilman muuttanut.
Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo
sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli
peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, —
tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet...
Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä sairautta,
arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta, milloin kaivolta,
kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon levollisuutta
mielessään.