Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin, valvoo
Anna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.
Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan — lähettää
kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —
Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa Ohrapään
nuori isäntä sen vastaan. —
Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi
heidän suhdettaan, on hävinnyt.
Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.
Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:
"Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"
Ja Antti on ollut nolona, kun Anna on ilmoittanut lainanneensa opettaja
Terholle muutaman summan rahaa, jota Terho oli pyytänyt, voidakseen
viettää häitään, sillä hän oli ollut jo useampia vuosia kihloissa ja
olisi täytynyt pitkittää kihlausaikaansa vieläkin, jos ei olisi saanut
seisovaa lainaa asioittensa auttamiseksi.
"No kun minä luulin, että se mies viepi sinut kokonaan..."
Vaikka ulkona on syys liejuisine teineen, alastomine lehtoineen ja
auringottomine aikoineen, on Annan rinnassa kirkkahin kevät — elämän
ajan paisteisin päivä! —
Annalla on ollut aina sellainen tunne, ettei hän onneaan koskaan
täytenä saavuta, lempeään milloinkaan heilimöivänä löydä...