Tuuli se kukkaa heiluttelee
Kahden puolen aitaa —
Naapurin tyttö se kullakseni
Piankin tulla taitaa! —
Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hän
puristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —
"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä... Nyt vaan
et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —
"Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin hänen
varassaan... _minä_!" —
"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka
— houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin
emäntäänsä ehompi..." —
"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin vaan
hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen ylpeän
jalkansa juuresta!" —
Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä vaikenee. Suuri,
lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja taivas levittää vasta
kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —
Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa
iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja
väräjävä ääni pyytäen toistaa:
_"Pikku-Hilma!"_ —