Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.
"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.
"Jokos minun piti kuoleman sitten —?"
"No siltähän se on näyttänyt, kun ei ihmistä viikkokausiin kuulu, ei
näy..."
"Liehän niitä muita mieluisimpiakin kävijöitä — _teillä_ —."
Antti on niin hullunkurisen ynseä sitä sanoessaan, että Annan täytyy
väkisinkin purskahtaa nauruun.
Mutta kun Antti yhä vaan murjottaa, muuttuu hänkin vakaiseksi ja
tiedustaa syytä "ilmanmuutokseen."
Siihen kuitenkaan selvyyttä saamatta.
Annaa harmittaa Antin ivallinen ja ynseä käytös, — hänkin sanoo jonkun
ohdakkeisen sanan — ja niin eroavat he, kumpainenkin suunnalleen,
tyytymättömällä, myrtyneellä mielellä. — — —
* * * * *
"Narri minä olen, — oikein hitonmoinen narri!" jupisee Antti
kiihdyksissään, kertaillen niitä sanoja monasti päivän kuluessa.
"Mutta en minä sitä enään kauvan ole!"
Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää
isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän
kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin
avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja kuulostaa
onko ketään lähettyvillä.
Ei ole.
Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja vanha,
tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin silmien eteen. —
Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa, nauttii
siitä ja hymyilee —
"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman povenpoltteensa
uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja menee omaan
huoneeseensa.
* * * * *
Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja ensimäisen
kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti jälleen ulos
huoneestaan.