"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —
Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.
Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.
Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse
illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan
kun veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti,
viskaa leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.
"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —
Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon äkkipäätä
puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.
Viimein puhuu hän siitä isällekin.
"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.