Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä
harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen
otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on muuttunut
kevyeksi kuin tytön.
Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.
Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään
aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.
Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla, mutta ei
ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole tarvinnut
matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole vuosikauteen
nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.
"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.
"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.
Ja Antti itse hymyilee myöskin.
Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko
vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —
Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on
itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää iloitsevan
rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää pitkin
pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa pihoissa,
tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.
Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää
katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.
Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, — heillä on
kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään koskettamasta. —
On kaunis elokuun ilta.
Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja puolukatkin
ehtineet tienvierelle punoittamaan.
Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja jolla
hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän tikapuulle,
asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle kaatuisi ja
lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon ylitse
Iso-Marttilaan. —
Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja
ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.
"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa..." tuumii Antti vaanien, —
hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa kohtaan
siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —
"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.
"Huomena aloitetaan."
"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."
"Sen se pian tekee." —
"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän..." hymyilee Terho, viitaten
kädellään taloon päin, "... jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei
tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"
"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan
tajuttomasti.
"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —
"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen..."
"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho aivankun
ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —
"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana.
— Hyvästi!"
Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen missä on,
kiviröykkiön viereen portin taakse.
Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu epäluulon
yltyvä tuuli...
"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi... _sitäköhän_ se tarkoitti? — Ei,
ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli...!"
Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein tähtää
hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.
Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein
istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.
"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.
"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —
Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa sen
mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen itsensä
leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.
Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä
välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä
Pikku-Hilmalta.
Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä,
tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen
oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut
tekeillä, — sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä
vaan rustattiin. —"
"Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.
"Oli kyllä."
Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisi
Iso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —
"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan..."