"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —
Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, — sen kova
kirvely helpoittuu hetkeksi.
"Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen
sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin
hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."
Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.
"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun minä nyt:
iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan... Enkä minä tule
entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"
"Voithan lähteä."
"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —
"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi pienen,
herttaisen pojan isä." —