"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"
"Tahtoo!"
Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo
pyytävästi:
"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin ikävä..."
"Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!" —
Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.
Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä
sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha rahjus
kuin minä —"
Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt kiireesti,
niinkuin takaa ajettu.
Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle
taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.
Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen
ajatuksiaan, aikeitaan... Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt pujahtamaan
pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja jossa jokainen
silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.
Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?
Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen
kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja
täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa,
tympäisevän lian peittämänä... Sitten vasta kun siitä vapautuisi,
voisi hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän
myypi asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan
maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —
Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis voipi
lähteä —? — — —
"Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan nähdessään
tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja välistä ajatuksiinsa
jähmettyvän.
"Tosiaankin! — Ei sitä muut kun _Anna_ Martikainen kysy vastakuolleen
vaimon mieheltä mikä vaivaa —"
"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen
vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa... tahtoisin, totta
puhuen, olla muistamattakin häntä!" —
Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.
"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan — _sitä tietä_
pääsee pikemmin tasapainoon... Toinen asia on sitten, onko sinulla
todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"
"Hän _kavalsi_ minut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin
kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —
"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"
Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän muuttuu
vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —