Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa Paavo
Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla pesemässä
vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä sorsia
uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa juuri
vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo samalla "että
se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —
Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan
lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.
Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä isännän
vieressä.
"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa..." sanoo hän
kätellessään Annaa.
"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."
"Niin teki."
Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän ihmettelee
sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta katkenneen
avioliiton vaiheet olivat olleet.
"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"
Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt tapaukset
taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea suorittaa...
"Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida osata
kaivatakaan..." sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin yhden kun
toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten huokaisten, "ja
vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"
Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! — tämä
sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän reippaasti, vaan
huomattuaan isän pysähtyy iloisessa hämmästyksessä keskelle lattiata:
"Tulikos isäkin tänne!" —
Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän polvella,
eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.
"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään äitiäkään...
Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —