Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen hilpeätä
juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.
Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen kukunta, jota
yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan, huomauttaen
vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.
Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset
jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa,
tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä,
istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä kokonaan
sulautuneena vinguttaa viuluansa.
Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla kutsumattakin
sinne, missä nuoriso kokoontuu. —
Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin kokkomäellä,
on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina, säkene
hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin
kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.
Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin ja
sanoo nyreästi:
"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon
muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te
itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte
moittimaan. —"
"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti... eikä olisi haitaksi sinullekaan,
vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —
"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee
hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —
Hetkisen kuluttua keskeytetään soitto, tanssivat parit hajautuvat
ja niitten tilalle kerääntyy pieni joukkue naisia ja miehiä, jotka
heläyttävät ilmoille raikkaan säveleen. —
"Olet maamme armahin Suomenmaa
Ihanuuksien, ihmeen maa!
Joka niemehen, notkohon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa. —"
Laulusta soiva heimoustunne lämmittää kuulijain mieliä ja suuri osa
väestäkin yhtyy sen säveliin.