"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"
Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin pilvetöntä
iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää sieltä
jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki on
tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —
Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen harmahtavana
harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon ympärille, josta se
jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja ulotuttaa sitten matalan,
mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun ylitse metsään, missä se jälleen,
alavan haavikon helmassa uskaltaa kohottautua entiselle korkeudelleen.
Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin
painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.
"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille
jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta
portaita noustessa.
"Kesähän nyt on, laps-kulta." —
"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa joksikin
aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —
"No mikähän siinä on... Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota poika
rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea..."
Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset harhailevat
sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta vaikutelmien
hajanaisista säikeistä. —
Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa
muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.
Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen
vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä,
vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu
miesmuistiin eletty. —
Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse, muisti
Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja seurannut
siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen kasvoilleen
laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.
Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko
pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —
Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän sittemmin
kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon elämän täytyisi olla
tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen Aliina olisi sillä
sijalla, missä nyt on Sohvi. —
Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa, että
hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa, näyttelee
hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii lapsen mieltä
kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen sydämeensä suuren
rakkauden siemenen, joka idettyään ja kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä
mustaa multaa, heilimöivää heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —
Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa, ennenkuin Anna
nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen aikaisin jalkeilla ja
lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko Heta on edellisenä
päivänä loukannut kätensä.
Pikku-Hilma on yhtäpaljon kasvatti kuin palvelijatar, pienestä pitäen
on hän talossa ollut. Hän on ihmeen pieni ikäisekseen ja senvuoksi
yhdistetäänkin — yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta — tuo
"pikku"-sana hänen nimeensä. Hän on avomielinen, pirteä luonne, eikä
hänet suuret silmänsä lakkaa hetkeksikään nauramasta. —
Tietämättään on hän jonkinlaisena yhdistävänä siteenä isäntä- ja
palvelusväen välillä. —
Vaikka on varhainen aamu ja unta vielä silmännurkassa purkaa
Pikku-Hilma jo iloista pätkää loppumattomasta lauluvarastostaan,
asetellessaan maitosaavia telineelleen tarhan aidan vieressä.
Raita se kasvoi rannalla
Ja raidan alla myrtti —
Tämän kylän pojat on
Kuin kerjäläisen nyrkki...
Vaan kun hän huomaa emännän pihaportista tulevan herkiää hän
laulamasta, kyyristyy Muurikin viereen ja alkaa vetää vaahtoavaa
maitoa, niin että sinkkinen kiulu soi...
"Perttiläiset sanoivat, että heillä on antaa vanha vene siihen
juhannuskokkoon, jos se taas tehdään kylän yhteinen", ilmoittaa hän
sitten, kaataessaan Muurikin maitoa aidan yli siivilään.
"Niin kait se tehdään kun ennenkin. — Pitäisi vaan koettaa hommata
muuta parempaakin huvia siihen, kun sitä tavallista kokko-humua."
"Mitäs siihen sitten —?"
"Olen ajatellut että ei olisi hullumpaa pitää siinä pojille pieni
raittiusesitelmä. Ehkä se juhannus-yönä teroittuisi paremmin mieleen." —
"Tosiaankin!" — Pikku-Hilma on heti innostunut asiaan ja vielä
maitokorvoa aittaan kannettaessa kehoittaa hän emäntää tekemään totta
tuumasta.
"No jos vaan saataisiin esitelmän pitäjä." —
"Saataisiinko? Kyllä kait emäntä siihen sopivin lienee."
"Mene nyt suolle —!"
"Enkä mene! Olittepahan kansanopistossakin ollessanne pitänyt
esitelmän."
"Ole nyt höpisemättä. — En minä sellaiseen kykene, toistahan se toki on
kun jos vähän toverien kesken... Pitää pyytää opettaja Terhoa."
"Liittyipäs meidän Juhokin raittiusseuraan, sen jälkeen kun emäntä
kerran sanoi sille ettei se ole mies eikä mikään, joka sekoittaa
järkensä sellaisella myrkyllä ja tuhlaa vielä terveytensä ja rahansakin
mokomaan liemeen." —
"Juholle valaisi asian oma älynsäkin, — eihän hän, Jumalan kiitos,
pahimpia tuulihattuja ole."
Niinä kolmena päivänä, jotka vielä ovat jälellä sunnuntaihin, toivoo
Anna alituiseen hyvää kirkkomatkailmaa ja sen hän saakin.
Pieni sadekuuro aamuyöllä on sitonut maantien pölyn ja koko luonto
uhkuu mehevintä tuoreutta.
Virstottain kahden puolen tietä kohoaa komeaa koivumetsää, jota Anna
ylpeydellä katselee:
Se on hänen metsäänsä.
Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta sitten
eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä juuri
tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen kekseliäisyydellä ja
luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada kaupan syntymään ja
isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta Anna oli ollut järkähtämätön
kiellossaan.
Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa tätä
tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten kätten
sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti kohoavan
elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä kaupasta,
puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta tappiosta, —
sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.
Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille ettei _heillä_
olla mitään iilimatoja, vaan _uhrattaisiinkin_, — jos ei olisi varaa
ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon kauneudellekin.
Sitten vasta oli mies uskonut.
Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan, jossa
se päästetään irti aisoista.
"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti. "Täällä on
Sohvi kovin sairaana."
"No —?"
"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi
vaaralliseksikin kääntyä... Käski Taunoakin pitämään erillään
sairaasta."
Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.
"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on jättää
lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman häntäkin
hankaluutta täällä."
Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.
"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre
äänessä.
Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin
se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili
— ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.
Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään
ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun
kellot alkavat soida.
Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä
matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan
Iso-Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.
Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään
äidistään, eikä kaipaa häntä.
Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin
kuristettaisiin kurkusta. —
Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen
enemmän kuin muutkaan ihmiset.
Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti,
saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista näkemistään
lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken olemisen
mahdollisuus. —