"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran
rakentaa yhteistä taloa?" —
Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja
sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:
"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja kotiturpeeseen
kiintynyt mies, — ei _ennen_."
Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin, jota
hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman avulla
kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla: "Sittenhän
lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"
Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.
Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut
yhtähyvin sanoa epäillen — "_jos_."