Niin kai se oli tehnytkin!
"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna
se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän
runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla
mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus
kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa
olemaan." —
"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!'
vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —
"Voi... voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden
tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma
heinäkylvö. —
Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet
iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse,
menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten
nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken.
"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut _tällaisessa työssä_",
sanoo hän avonaisesti.
"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —
"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"
"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"
"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa.
— Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin minäkin, tuntevat
tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä kumpaisiakin kohtaan!" —
"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat..." tiedustaa Antti otsaansa
kuivaillen.
Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy
hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin.
Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka
jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa,
avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen
ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne
muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.
Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä
suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta,
joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa
jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten:
"_Tuolla_ ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni
olivat vainiot yhteisiä..."
Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen
taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa:
"Niin, — mutta täällä kun sitä _tarvitaan_..."
"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"
Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä.
"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää
tarvita... kun _jaksat_ kantaa sen." —
Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja äskeinen varjo
asettuu otsalle uudelleen. —
Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu
mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo
kuutamolla —?
Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.
"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.
"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —
"Niin _sen_, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren
voimalla." —