Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen
kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan
Iso-Marttilan pihan reunaan asti.
Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä,
hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.
Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen,
— niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen
mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena,
niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen
hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että
niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-Marttilassa todellisella
innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! —
"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran
kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä
jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa
mietteissään kyntäjän kulkua.
"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."
"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja
innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä
Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja
toistensa kilvalla taloja rakensivat.
Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät
he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan
siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.
Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin
sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä,
että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa...
Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna
ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —
"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä
juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän
vaitiolon perästä.
"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin."
Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä,
vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna
iloinen.
"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja
sitten siemennetään se."
"Kyntäköön", vahvistaa isä.
"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän
sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun
äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, —
työnsi se viljaa kuin uhalla."
"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"