Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä
pohjoisrajalta..
Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin
kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa.
Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä,
tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa
heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin.
Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana
suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat
pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä
vieraina Kelovaaralaistenkin luona, — kerrottiin erään nälkiintyneen
vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon
tupaan.
Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut
talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut
aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä,
jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä
ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen
poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään
käärittynä.
Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen
vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut
hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja
hoitanut niinhyvin kun omansakin.
Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi
uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat
hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi
ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti
poimia ravintonsa mieron pöydältä.
Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja
miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat
vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.
Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista
saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu
laskettukaan.
Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun
ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi
salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin
että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa,
oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen
sarekkeeseen. —
* * * * *
Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on
kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen
koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi
hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.
Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään
sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet
käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten
kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä
vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.
Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin
paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs
kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua
pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei
enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle.
Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema
ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan
yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen
hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota
hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.
"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen
jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa",
sanottiin pitäjällä.
Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.
Joskus puhui hän siitä Annallekin.
"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin
tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon
Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin
koskaan tulisi olemaan."
"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti
isä.
"Minäpä uskon." —
Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin
surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei kukaan
selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut, katsella
pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja silloin
toisinaan syvästi huokaistakin...
* * * * *
Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan pitkää
ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten sitten
aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan valkoista
huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon ympärillä oleviin
altaisiin.
Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina ja
silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi
juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle.
Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan eroittaa
Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua hulmahtaa
hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin, ajajan puoleksi
peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään.
Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan
katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään, ennenkuin
nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja painuneella
äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta teeskennellen, lausuu
tervehdyksensä.
"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna vaan
äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen ja ohjaa
höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti kuroittaa komeata
kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.
"Elä _anna_ sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten
alas kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä
aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.
"Harmo parka..." surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien alta.
"On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen noin
märäksi... Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?"
"Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista... Kyllä _Harmo_
jaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta
liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti
vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.
"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. —
"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"
Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja
kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison,
harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi
murenneita leivoksia.
"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina
tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt
tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta
viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"
"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla... Kiitoksia vaan, mutta
minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" —
"Hm... jätetään sitten vasta tuomatta..."
"Tahi tuodaan oikealla ajalla."
Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen
koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun.
"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän
säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä
muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —
Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole
kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on
pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden
kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan
niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen
luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen...
Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.
"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii
hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."
Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta
pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää
viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen
vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä
äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle
annetaan.
Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.
Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän
kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan
levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina
'asianmukaisesti' suurennettuna. —
"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti
kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata
kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa,
— ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.