Kun hän sitten muutamana päivänä näki ylpeän kartanon rouvan mukavassa
reessään ajavan, Jaakon kokoinen poika lämpimiin peitteisiin käärittynä
vierellään, kysyi hän vavisten itseltään suorisiko tuokin äiti poikansa
mieroon, jos jäinen välttämättömyys edessä uhittelisi? —
Ja mitä sanoisi, mitä tuntisi hän _rikkaana ollen_, jos sanottaisiin
että on pakko laittaa lapsesi yksin turvatonna maantielle? —
Kuolisi kai hän kauhusta, sortuisi lohduttomassa surussa, — voimatta
totuttaa itseään niin raastavan katkeraan ajatukseen...
Mutta hänen köyhän, yhteiskunnan halvimman äidin täytyi tottua
_siihenkin_, — löytääpä siitä vielä lohtuakin, lapsensa hengissä
pysymisen ehtona...! —
Hänestä oli melkein uskomatonta, että siitä, missä rikas näkee
perikatonsa, täytyy köyhän hakea pelastuksensa — kieltämättä,
tinkimättä senkin.
"Se tulee kai siitä, että kun toinen _toivoo_ matkaavansa eteenpäin,
toinen _tietää_ kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän.
Kuinka kauvan hän sitten oli tuota jäätävää surua rinnassaan kantanut,
ei hän enään itsekään muistanut. — —
Sinä kovanonnen päivänä, jolloin hänen viimeinkin täytyi lähettää
lapsensa pois, oli hän kuin mielipuoli — sisässään. Ja tuskaa lisäsi
vielä sekin, kun ei voinut antaa sen valtoinaan puhjeta esiin,
vaan koettaa näyttää rauhalliselta ja lohduttaen, kaikkeen hyvään,
nöyryyteen kehoittaen ottaa kenties viimeiset jäähyväiset armaalta
lapselta.
Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja kyyneleinen
ääni kysyi:
"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä,
vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti poikaa
rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä...
Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä
neuvoen.
Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin poltteessa,
juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle sammaleelle ja
rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — —
Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta, luokse
Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten painuvan alas
märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen avuttomiksi ajatuksiksi,
määrättömän surun pistäväksi orjantappuraruunuksi...
Anna Martikainen.