* * * * *
Viimein, kun Aliina oli jo menehtymäisillään levottomaan odotukseen,
saapuivat nuottamiehet.
Isäntä paiskasi kevyen tuohikontin keittiön lattialle ja murahti
painuneella äänellä:
"Siin' on, — suolaa ne entisten lisäksi."
Mutta niitä ei ollut kuin pari kivivadillista ja emäntä keitti niistä
seuraavana päivänä keiton.
"Olette sen ansainneet", sanoi hän.
Isäntä ei maistanutkaan sitä keittoa. Eikä hän syönyt juuri muutakaan
sinä päivänä. Sanoi vilustavan ja rupesi jo hämärtäessä vuoteeseen.
"Kas niin. Nyt vilustuit sillä onnettomalla nuottaretkellä", sanoi
emäntä. "Se siitä tulee kun ihminen on ahne..."
"Elä lörpötä! Kyllä tämä korjautuu."
Seuraavana aamuna ei isäntä jaksanut nostaa päätänsä tyynyltä. Ääni
kähisi pahaa ennustavasti ja ruumis oli polttavan kuuma.
Aliina tahtoi lähettää lääkäriä hakemaan, mutta Kalle Kustaa kielsi
jyrkästi sen.
"Sitä nyt ei haeta! Koetappas..." ärähti hän kohottaen kättänsä Aliinaa
kohti.
"No ei, ei — olkoon sitten."
Parin päivän kuluttua, kun tauti ei vähääkään lieventynyt, salli hän
kuitenkin kutsua lääkärin.
"Jokohan tämä nyt on kuolemaksi?"
"Vakavalta näyttää", vastasi lääkäri.
Aliinalle selvitti hän tarkoin kuinka sairasta oli hoidettava.
Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta heikkeni isännän voimat. Hän
oli jo toivoton tilastaan.
"Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän
sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta.
"Aivan varmaan."
Aliina oli luvannut Miljalle häälahjaksi erään maapalstan Oijalan
itäisellä rajalla Kiepinmäen takana, missä koivikkorinteellä
metsälammin lahdelman pohjukassa oli niin herttaisen houkutteleva tuvan
paikkakin.
"Syntyyhän se sinulta..." huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos
minun käteni tästä vaipuu."
"Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —"
"Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä... kun on aikaihminen
niinkuin lapsi..."
"Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä."
Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana päivänä
oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli muuttunut
aivan erilaiseksi.
"Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani..." sanoi
hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —"
"Tiedäthän sen sanomattakin... Ei meitä oltu toisillemme luotu."
"Voisitko antaa anteeksi —?"
Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan
käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat
Kalle Kustaan suuhun —
"Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi."
Sairas ojensi hänelle kätensä.
"Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?"
"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi
kuin kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää
aijettani... Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi
sinäkin!"
Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen
mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja
lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain tuntein
miehensäkin haudalla.
Sovituksen punarusko valaisi vienolla hohteellaan heidän avioliittonsa
myrskyisen päivän iltahetken. —
Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen
koivikkorinteelle.
Mieroon.
Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja
huokasi syvään.
Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä pyyhkäisten
kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla...
Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen, elatukseksi
penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut yksistään
äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma lapsukaisia
ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. — Kerran oli
hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa — niin
katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut sieltä tylyn,
kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "... onhan teillä
vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette."
"En ole suinkaan huvikseni tänne tullut..." sanoi vaimo nöyrästi.
"Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön
kykenemättömänä..."
Mutta apua hän ei saanut.
Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se synkkä,
lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona oli hänen
rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet siitä,
mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko ennestäänkin
kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet monasti keskipäivälläkin
aaveita näkemään, puhumattakaan niistä äärettömistä sielun tuskista,
joita pimeät yöt helmoissansa kantoivat...
Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta
mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään...
Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän
kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin
piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. —
Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän
rinnassa olisi kahtia reväisty...
_Äidin_ sydän. —
Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli
hänelle entistään hellempi, äidillisempi. —
Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi
maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta
taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen säälimättömästi
puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon pieneen, armaaseen
rintaan...?