Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän aikaan
jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet
kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan.
Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan
elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi.
"Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi Rajalan
Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia sitten oli
hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään vanhemmuuttaan
loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä enemmän maatyöhön.
"Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan
keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat
kiinni taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin
mustalaiset..."
"Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset... On tässä olemista muillakin.
Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea
vuotta."
Juho hymähti.
"Kyllä mä tyttöni tunnen... se muuten onkin emännän erityisessä
suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."
"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, —
toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi
kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka
suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta
ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän
syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan
avaimen emännältä.
Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.
"Ei ole tuo emäntäkään entisellään..." kääntyi Juho sanomaan hänelle.
"Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi
tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos?
Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."
"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa
kiirehtien.
Se sana sattui kipeästi häneen.
Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä
palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan
kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja —
lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen
pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä
hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen
kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana
sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli
syytös silmissään! —
Voi voi sentään!
Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa
taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta —
syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat
takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä,
kohottavina.
Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako
nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?
Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut
oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä...
Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa
kohdaksi tulleeseen kohtaloon.
Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi
sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta
säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli
Oijalassa, — _hänen kodissaan_, — kunniassa ollut?
Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa...
Aliina valveutui yhä enemmän.
Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin
kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella
tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —
"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.
Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki
kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi
teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan...
Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä
vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä
oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri
_hänellä_, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa
siitä — —
Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon
vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli
itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle.
Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! —
Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava
ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä _voittoon_ oma asia:
palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat.
Se päätös tiesi taistelua, sitkeätä, hellittämätöntä taistelua, jossa
täytyi iskeä haavoja ja saada itse niitä enin. Mutta hän tunsi voivansa
tehdä kaiken mitä asia vaati, _nyt_ kun oli päässyt selville siitä,
että se oli hänen epäämätön velvollisuutensa, jota ei voinut, eikä
saanut kiertää. Hän alkoi hengittää helpommin, päästyään selville
omasta itsestään! —
"Selma, minä haluaisin Miljan toiseksi palvelijaksi meille. Sitten
tietäisin töiden luistavan."
* * * * *
Selma katsoi vähän ihmetellen emäntään. Pitkään aikaan ei hän ollut
kuullut noin varmaa äänenpainoa hänen puheissaan.
"Miljalla taitaa olla naimisiinmenon hommat... sanovat... vieläkö tuo
sitten köyristä lähtisi palvelukseen?"
"Elähän mitään! Kenen kanssa?" —
"Eikö se sen Heikin kanssa, palvelustoverinsa. Johan niillä on tuuma
ollut valmiina monta vuotta."
Sitä ei Aliina ollut kuullutkaan.
Hän lähetti kuitenkin Miljalle sanan — sillä seurauksella, että Milja
muutti köyristä Oijalaan.
"Hennoitpas erota pitkäaikaisesta palveluspaikastasi", sanoivat ihmiset.
Mutta hänellä oli siihen omat syynsä.
Jo useina vuosina olivat hän sekä hänen Heikkinsä panneet pienet
säästönsä talteen, vastaisen kodin perustamista varten. Kovin suuret
eivät ne vieläkään olleet sillä kumpikin oli vuodesta vuoteen auttanut
vanhempiansakin. Mutta sitten, saman vuoden kevätpuoliskolla, oli
Heikin vanhempien kotimökki palanut ja auttaakseen heitä jälleen
toimeentulemisen taipaleelle, täytyi Heikin uhrata siihen kaikki
säästönsä.
Ja niin oli hääpäivä siirtynyt hämärään tulevaisuuteen.
Suurempien ansioitten toivossa oli Heikki päättänyt lähteä
tehtaantöihin ja Milja tahtoi päästä lähemmäksi kotimökkiänsä.
"Kohta se haalii koko Rajalan joukon ympärillensä", ilkkui Kalle Kustaa.
"Se on minun asiani", kuului Aliinan kylmä ääni.
"Vai _sinun_ asiasi! On siinä minullakin sanomista, sillä minä tässä
talossa kuitenkin isäntä olen — muista se!" kivahti Kalle Kustaa
nyrkkiään näyttäen.
"Vai isäntä!" — Aliinan suupielissä nytkähtelee omituisesti, josta
Kalle Kustaa ei tiedä, onko se itkua vai naurua, mutta emännän
halveksiva katse nostaa hänen vihansa äärimmilleen.
"Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!"
Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi
nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan uhaten
oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran itsetietoisuuden
pyörteisiinsä.
"Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien
ja syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan
keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla isännän
lyömään kohotetun käden putoamasta.
"Isäntä..." virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa.
"Isäntä... Ihi-hi-hi-sän-tä..."
Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun
otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun helinän
seuraamana —
Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä
onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin
taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —
"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule..."
Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja totisena
askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan astuvan
ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja sanoo ikäänkuin
täydennykseksi äskeiselle:
"Hyvähän sitä on olla isäntänä _toisen_ talossa."
"Tyhjin käsinkö minä tähän olen tullut — mitä?
"Tyhjin taikka täysin — ei sinun rahoistasi ole penniäkään käytetty
minun taloni tarpeisiin — eikä käytetä! Kyllä Oijala aina omillaan
toimeen tulee."
"Kenenkähän aikana sen toimeentulo on paraiten voimistunut?"
"Ei suuret sanat suuta halkaise... mutta hävetä saisit! — Vai sinä
tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella
itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! —
Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista
huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka _työ_ ei
kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!" —
"Ähä, — vai huonosti ruokittukin! Itsehän se emäntä suurukset pataan
panee..."
Vihan salama välähti Aliinan silmistä kun hän oikaisi solakan
vartalonsa täyteen pituuteen.
"Itse! — Vai käytkö kieltämään kurjat kujeilusi avainten ja kaiken
tavaran suhteen? Ai, ai sentään tuollaista miestä — joka nuuskii vielä
tulella olevat padatkin!"
"Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri
tilinteon, — itsepä sanoit sen oikean sanan. _Tästä päivästä lähtien
otan minä kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni
mukaan_. Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi
tuhansinesi... Tallella ovat."
Isäntä seisoi kuin kivettymä keskellä lattiaa, tajuttomin silmin
seuraten emännän liikkeitä. Olikohan tuo nainen tullut hulluksi —?
Korska ja itsepäinen se oli Kalle Kustaan mielestä ainakin ollut, mutta
ei ennen noin lannistumaton...
"Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului
Aliinan käskevä ääni.
Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin
ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa.
"Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen koko
omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä..."
Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten vaipui hän
matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa huoneesta.
Mutta avaimet hän hankki käsiinsä.
Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He
ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja
seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.
Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja pauhasi
vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään tyynemmäksi. Varmalla
äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, — aivankuin ei isäntää olisi
ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka kaikki vihasivat häntä,
taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän käskyjä.
Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi
yli-ihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä
sadunomaiseksi olennoksi...
Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään
tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin
korjautunut.
Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja
vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua.
Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle.
"Ei tänä iltana", epäsi emäntä, "huomen aamullahan on aikaisemmin
noustava pellavia loukuttamaan ja ylihuomena on riihen puinti. Ihmisten
täytyy saada levätäkin."
"Lepää nyt sinä, senkin —! Mutta muikuitta tässä ensi talveksi
tällaisella pelillä jäädään. Sormianneko sitten syötte..."
"Talven vara on jo tallessa."
"Liika rikkaaksiko pelkäät tulevasi?"
Emäntä poistui huoneesta, häntä ei haluttanut jatkaa kiistelyä. Hän
tiesi että palvelijat eivät kernaasti tottele isännän käskyjä.
Mutta ulos asti kuului hirmuinen meteli tuvasta, jossa Kalle Kustaan
kiroukset ylimpänä säveleenä soivat. Kuluttaakseen aikaa kävi emäntä
lammasnavetassa vaan palattuaan sieltä jälleen huoneeseen laittelivat
rengit nuottavirsuja jalkaansa.
"No?" kysyi emäntä ihmetellen.
"Tehdään nyt kerran isännällekin mieliksi." sanoi toinen rengeistä;
kuin leikiksilyöden, vaikka vihan poreet kiehuivat vielä äänessään.
Ja nuotanvetoon ne menivät.
Aliina ei voinut sinä iltana silmiään ummistaa. Levottomana odotteli
hän nuottamiesten palaamista. Joku kumma, rauhaton tunne valtasi hänet,
ikäänkuin onnettomuuden aavistus — —
Hän muisti renkien omituiselta näyttäneen mielentilan ja pelkäsi niiden
päättäneen kostaa isännälle.
Hyvä Jumala, jos työntävät hänet vaikka järveen! — Kukahan se pimeän
yön tapaukset kertoisi — — —
Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät
ainakaan menisi... Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi
miehiksi kumpikin.
Mutta rauhaa hän ei saanut.
Tehdäkseen jotakin sytytti hän tulen hellaan ja asetti kahvipannun
tulelle, ajatellen että yökylmästä palaavat ottavat kiitollisina
vastaan lämpimän kahvikupin.
Sitten pistäytyi hän ulos kuuntelemaan.
Kylmä tuuli suhisi vinhasti ja Aliinaa värisytti. Rannalta kuului
aaltojen valtava kohina, se synkällä jyskinällään täydensi yön mustaa,
salaperäistä tunnelmaa.
Huu, — mitähän kaikkea sellainen yö saattoi synnyttääkään...
minkälaisia hedelmiä se sielussaan kantoi —? Aliina kuvitteli tällaista
pimeää, myrskyävää yötä kaikkien suurien rikoksien isäksi...