Hänen poissaoloaan oli Kalle Kustaa varmasti hyväkseen käyttävä, se oli
aivan luonnollista ja hänen luonteensa mukaista.
_Hän_ oli nyt isäntä.
Aliina poistui verkalleen haudan luota. Kulkiessaan hiljaista, suurten
koivujen varjostamaa pääkäytävää, joka johti hautuumaan portille, soi
Aliinan korvissa lakkaamatta äskeisten multauskellojen äänellä sana:
Isäntä — isäntä — isäntä!
"Merkillistä viipymistä... joudu sieltä nyt jo!" kajahti Kalle
Kustaan ääni portilta. Äänetönnä nousi Aliina kärrille ja seisomiseen
kyllästynyt hevonen porhalsi huimaan juoksuun.
"Seisotkos noin surullisen hartaana sitten minunkin haudallani..."
virkkoi Kalle Kustaa kätketty ivan väre äänessä. Aliinasta oli se
katkerata pilaa ja hän vastasi lyhyesti:
"Sittenpähän nähdään."
Sitä seuraavana aikana muuttui iloinen Aliina yhä vakavammaksi ja
suletummaksi. Ihmiset arvelivat hänen niin kovasti surevan isäänsä, he
eivät tienneet mitään tuosta toisesta rinnakkaissurusta, tai ne jotka
siitä jotain tiesivätkin, eivät luulleet sellaisen asian ketään niin
voivan masentaa. Työn tulisimmassa rintamassa olevat ihmiset joutavat
vain aniharvoin kallistamaan korviansa hienotunteisuuden syville
sävelille...
Syyskesällä, pestuuajan lähetessä, uskoi Rajalan Eeva kauvan kantamansa
huolen Oijalan nuorelle emännälle. Hänen Selma-tyttönsä oli kirkonkylän
Ali-Piskolassa palveluksessa ja siitä talosta oli aina pahat huhut
kulkemassa. Koko pitäjä tiesi minkälaisia juoppoja ja heittiöitä
Piskolan pojat olivat. Milloin niistä kyläposti mitäkin kertoi...
Nuorelle tytölle niiden seura ei ainakaan turvallinen ollut. —
"Jos emäntä tarvitsee köyristä palvelustyttöä, niin olisihan se meidän
Selma saatavissa. Viime pyhänä se kirkolla haastatti minua ja pyysi
kysymään saisiko palveluspaikkaa Oijalassa?" —
"Kyllä kai tässä palvelijan vaihdos tulee... — Ja Selmahan on ravakka
tyttö."
"Onpa se saanut jo pienestä vieraan työssä kieputella... nuorempana se
lähti kotoa kun Milja."
"Mitenkäs Milja nyt jaksaakaan?"
"Hyvinhän se: taloonsa jääpi jo kahdeksanneksi vuodeksi."
"Siinä se on tyttö! — Muistuu vielä monasti mieleen lapsuusajan leikit
—"
Eevan vanhettuneille kasvoille lensi valoisa ilme ja hampaaton suu
hymyili lämpöisesti. "Te kun olitte aina niin sopusointuiset."
"Oltiin."
Aliinankin silmiin nousee kauvan kateissa ollut loiste.
"Onko Hemmi kirjoittanut?"
Se kysymys karsii osan Eevan iloisuudesta.
"Eipähän se kilometriherra välitä kirjoittaa...
"Vaan mikäpä sillä! Hyvin kai se toimeen tulee, jos vaan malttaa pysyä
erillään kapakoista." —
"Nehän ne ovat kaupunkilaiselämän ainaisena ansana."
"Niin, — herra varjelkoon."
Hemmi oli heti rippikoulun käytyänsä lähtenyt Helsinkiin ja sinne se
oli jäänytkin. Ei häntä maantyö ollut koskaan huvittanut.
"Jo tuo uhkasi Selmakin lähteä Helsinkiin. Vielä sanoi sunnuntainakin
että jos ei Oijalaan oteta — niin lähtee."
"Voi voi sitä tyttöä! Kun saisi sanan että tulisi täällä käymään."
"Meneehän se minun mukanani. Vien huomena mustikoita ruustinnalle. Se
kun aina haluaa niitä Kiepinmäen suuria marjoja."
Eeva oli hyvillään asian lupaavasta luonteesta ja teki pois lähtöä.
"Vaan jos tuo isäntä mitä sanoo? Jos ei ole mieleinen..."
"Eipä se asia hänelle kuulu, — emäntä ne on aina ennenkin tässä talossa
ratkaissut."
Mutta eipä se sekään enää vanhaa latuaan juossut.
Kun Aliina samana iltana otti asian puheeksi, teki Kalle Kustaa heti
puolittaisen tenän.
"Minä tässä jo tuonnottaisin, kotitalolla käydessäni, kysäsin Kumpulan
Maijaa. Eikä se tahtoisikaan kun kuusikymmentä markkaa."
"Sitäkö joka viime vuonna palveli Kolulla?"
"Sitä."
"Ei tule sitten mitään, hyvä mies. Sellaista vetelystä, joka kulkee
aina naama noessa ei talo kaipaa!" —
Aliina oikein tulistui. Hän otti oikein loukkaukseksi miehensä
salaiset, tarpeettomat puuhat.
"Et sinä tarvitse sellaisilla asioilla itseäsi vaivata. Pitä vaan huoli
omistasi."
Kalle Kustaa nauraa holautti.
"Ähä — jokos satuin taas astumaan liikavarpaillesi."
Seuraavana sunnuntaina tupsahti Selma Oijalan tupaan.
"Terveisiä kirkolta! Tulin käymään, kun kuulin käsketyn."
"Sitä! — Oletpas venynyt aika huiskaleeksi!"
Selmaa nauratti.
"Jokainen minun pituuttani moittii. Mutta päänkö mä katkaisen vai
jalat..."
"Elähän kumpaakaan, — tarpeen ovat molemmat."
Aliina ei ollut pitkään aikaan nähnyt entistä leikkitoveriaan. Nyt
miellytti häntä suuresti tytön reipas, ystävällinen olemus. Ja
poislähtiessään oli Selmalla pestirahat taskussa. —
Isännän mielestä oli hullua maksaa seitsemääkymmentä viittä markkaa
"tuollaiselle hömmelölle", kun Kumpulan Maijan olisi saanut
kuudellakymmenelläkin.
Mutta Aliina ratkaisi asian sillä kertaa.
Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin
palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet
tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät sopeutuneet.
Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava heidän mielestään.
Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja vaati samaa
muiltakin. —
Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin
kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.
Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä seuraavaan
epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki asiat,
navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä mukaiseen uomaan,
antautumatta pienimpäänkään sovitteluun emännän mielipiteen kanssa,
joka tavallisesti oli vastakkainen.
Joka paikkaan hän nokkansa pistikin!
Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan
perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja Kalle
Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi
nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja
saajaansa.
Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa, Oijalassa kun
yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa palvelemaan tarkoitettu
luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan itsenäisyydestä.
"On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen
myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon
itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen asian
palveluksessa loppuun kulutettukin — — —