Harvinaisen pitkä ruumissaatto ajoi verkalleen kirkonkylän lävitse
hautausmaalle, hevonen hevosen perässä hiljaisessa astunnassa — melkein
loppumattomiin. Tien risteyksessä katselevat naiset laskivat niitä
olevan joukon toista sataa.
Isoisesti isoisia viedään — hautaankin. Ja tämä saattue seurasi Oijalan
isäntää, kunnan luottamusmiestä, hänen viimeisellä matkallaan. —
Ennen vanhaan oli siinä pitäjässä ollut sellainen tapa, että kuolleita
hautaan vietäessä oli joka kylän kohdalla laulettu virren värsy, sitä
varten oli saattueen etupäähän aina varattu kaksi laulutaitoista
miestä. Myöhemmin oli se tapa vähitellen haihtunut ja nykyisin kuului
se jo vanhojen muistojen joukkoon. Joku "vanhan kansan" ihminen
siitä vain kertoili ja kiitteli sen seikan aikoinaan aiheuttamaa
juhlallisuutta.
"Niin niitä vainajiakin ennen kunnioitettiin nyt kuletetaan kylien läpi
äänetönnä kuin pahantekijöitä! Tokko noille kohta enää kellojakaan
soitetaan —"
"Se taitaisi olla suuri vahinko muorin mielestä!" —
Olisi se ollut.
Muori-ihmiset, jotka olivat elämänsä heilimöimis-ajan eläneet
yksinkertaisimmissa, vakaammissa ajoissa, halusivat tulla vanhojen,
rakkaiksi käyneiden tapojen mukaan mullatuksikin.
Vanhat eivät aina voi ymmärtää, kuinka nuoret niin helposti eläytyvät
kiinni uusiin oloihin...
Kun hauta oli siunattu, luotu umpeen ja kukkasilla peitetty, hajautui
joukko hiljalleen sen ääreltä. Hevosten riimuvarret irroitettiin,
astuttiin paljon vähemmin juhlallisesti kärryihin, kuin äsken niistä
alas ja kohta pölisi maantienhieta kotiinpäin ajavan saattojoukon
ympärillä.
Nuori, solakka nainen seisoi vielä yksinään haudalla, seisoi
ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten muun joukon poistumista. — Ei
hän itkenyt, mutta kasvojen vakava, melkein jäykistynyt ilme kertoi
syvästä surusta, mielialasta, joka harmain tuntein kun syksyinen usva,
verhosi hänen koko olemuksensa. Puoleksi tajuttomana kulkee hänen
katseensa seppeleestä seppeleeseen, kukasta, kukkaan, sillä aikaa kun
ajatukset kiertävät jonkun tärkeän, ratkaisemattoman asian ympärillä...
Aliina! Kaipaatko sinä isääsi, joka juuri kukkaisen kummun alle
peitettiin? Tuntuuko elämä sinusta tyhjältä, lohduttomalta ilman häntä,
jonka lemmikki olit aina — ja joka paremmin kuin kukaan, lähimmän
ympäristösi ihmisistä, ymmärsi sisintäsi?
Kaipaat, — voi kuinka syvästi sinä häntä kaipaatkin!
Mutta se kaipaus ei ole Aliinan surujen äärimmäinen rajamerkki.
Lämmin se on ollut, tuo kuoleman kautta vasta katkennut suhde, ehkä
lämpimin juuri viimeisinä aikoina, ja kirkkaana muistona lieventää se
katkettuaankin jälelle jääneen mielenkatkeruutta.
Ei, haikea huoli, joka nousi hänen sielustansa kuin usva yöstä,
koitui _toisesta_ suhteesta, äskettäin alkaneesta, kauvas vastaisiin
elinpäiviin kantavasta — ja uhkaavasta.
Sen uhkaavan suhteen esivaiheet olivat tällaiset: Vuosi sitten oli
Oijalassa vietetty iloiset, mahtavat häät, — vihitty Kalle Kustaa
Uusitalo nuoren, herttaisen Aliinan ja vanhan, hyvinvoivan Oijalan
isännäksi. Vanhemmat ihmiset tiesivät Kalle Kustaalla olevan kaikki
suuren talon isännän edellytykset: työteliäisyyden, tarkkuuden ja
raittiuden, — nuoremmat luulivat hänen iloisessa luonteessaan löytyvän
oivalliset aviomiehen ominaisuudet. Kaiken sen kiitostulvan tuulen
huminassa, joka suhisi mitä erilaisimpien ihmisten suista kihlausaikana
Aliinalle, tuli hänkin melkein vakuutetuksi siitä, että asia todellakin
niin oli. Itse tunsi hän kyllä mielestänsä aivan liian vähän Kalle
Kustaansa, siihen sitovaan askeleeseen nähden, mikä hänen kanssansa
oli otettava, mutta kun isä, äiti ja koko suku puhuivat liiton
oivallisuuden puolesta, kiirehtien sen jouduttamista, — ei hänellä
ollut juuri aikaakaan valaisevien huomioiden tekemiseen.
Kun hän kerran otti asian puheeksi, sai hän leveän, ihmettelevän
naurunhohotuksen vastaansa.
"Johan nyt —! etteikö kaksi nuorta, _rikasta_ ihmistä sovi yhteen... Jo
te tok' olette kuin luotu toisillenne!"
Ja niin oli sitten muutaman helteisen kesäpäivän viileytyvänä iltana
vedetty tekeillä olevan solmun silmukka kirkollisella siunauksella
umpeen.
Aivan heti, muutaman päivän kuluttua vihkiäisistä, nousi ensimäinen
erimielisyyden humaus nuoren parin välille.
Sairas mierolaisvaimo tuli kolmen lapsensa kanssa taloon ja anoi
syödäksensä padassa höyryävää keittoa.
"Jopa nyt jotakin!" ärähti Kalle Kustaa. "Ennen on toki tukettu
kerjäläisten suut leipäpalasilla, — nyt ne vaativat osansa talon
paraasta."
Vaimo lyyhistyi kuin lyötynä istuimellensa ja lapset katsahtivat
peloissaan ankarata miestä.
Enin kuitenkin hämmästyi Aliina. Veri kohousi nopeasti hänen
poskillensa ja kysyvästi tuijottavin silmin mittaili hän hetkisen
miestänsä. Nähtävästi aikoi hän ensin jotakin sanoa hänelle, mutta
kääntyi sitten äitinsä puoleen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan
ja sanoi:
"Panisinkohan tähän kivivatiin kaikille yhteisesti, — vaiko kahteen eri
astiaan mukavuuden vuoksi?"
"Mitenhän tuota nyt... kun on niin äkäinen tuo Kalle Kustaa", suhahti
äiti hiljaa.
Ripeästi nouti Aliina toisen pienemmän vadin hyllyltä täytti sen
keitolla ja vei vieraalle.
"Syökää toki, vieras kulta, — kyllä näytte olevan sen tarpeessakin."
"Kost'jumala — Jumala kostakoon!"
Vaimo katsoi hymyillen Aliinan kirkkaisiin silmiin, otti vapisevin
käsin vadin vastaan, vaan vilkaisi salavihkaa Kalle Kustaata, ennenkuin
pisti lusikan suuhunsa.
"Lapset voivat paremmin syödä tässä matalan tuolin ympärillä. Tulkaa
tänne — noin... Osaatko sinä pikku Matti syödä jo itse?"
"Mikkohan sen nimi on —" sanoi toinen tytöistä.
"No Mikot ja Matit ne miehiä ovat — sanotaan — Jussia on kaikki
metsätkin täynnä."
Lasten säikähdys hävisi vähitellen ja tuntien turvallisuutta emännän
lähettyvillä vilkaisivat hekin vähän väliä Kalle Kustaan murjottavaa
muotoa.
Aliina huomasi heidän silmissään tiedottoman vahingonilon välähdyksen
ja hän yhtyi siihen sisimmässänsä — —
"Syökää nyt, niin ettette tarvitse viikkokauteen ihmisten nurkissa
mankua", murisi nuori isäntä vihaisena kulkien lasten tuolin ohitse
ovesta ulos. Nämä liikahtivat säikähdyksestä ja Mikolta putosi lusikka.
"Kalle, kuulehan... ne syövät nyt meidän hääateriaamme!" —
Kalle painoi vaan lujasti oven kiinni perässään.
"Milloinka täällä häät olivat?" kysyi vieras.
"Viikko sitten."
"Ja tuo oli sulhanen... ei siitä sitten ikinä hyvää tule", viimeiset
sanat lausui vaimo tuskin kuultavasti, mutta Aliina arvasi niiden
sisällön. —
Siitä se sitten kasvoi vähitellen pilven lonka, joka uhkasi
tummuudellaan nuorikkojen sovun aurinkoa. Kalle Kustaan mielestä oli
talolle ilmeinen vahinko, jos sen antimia noin vaan kevyesti jaettiin,
vaikkapa sitten vähemmissäkin osissa. Aliinasta oli taas tuo uuden
tulokkaan matkassa tullut käsitys kova ja harhauttava. Repimättä
juurineen pois sitä, mikä hänessä mielestänsä parhainta oli, mikä koko
elämälleen sen hienoimman tuoksun antoi, ei hän voinut alistua tuohon
"Uustalolaiseen" menettelytapaan. Ainahan heillä oli köyhiä autettu,
joskin hän itse runsaammalla kädellä kuin muut, eikä vielä kukaan
koskaan ollut talon häviötä pelännyt.
"Hän on kai kasvanut sellaisessa hengessä — mutta ehkäpä se häviää",
ajatteli Aliina, koettaen vasta vähemmän jyrkästi kun ensi kerralla
pujottautua miehensä vastakkaisen tahdon sivuitse.
Mutta se ei haihtunutkaan, pikemmin vahvistui.
Pilvi kasvoi ja musteni läheten.
Sama huoli kietousi Aliinan mieleen haudallakin seistessä paisuttaen
isän kaipuun kaksinkertaiseksi. Isä oli aina, milloin välillisesti,
milloin välittömästi seisonut hänen puolellaan — äidin horjuessa
sinne tänne. Tiesihän Aliina ettei äiti suinkaan pahaa tarkoittanut,
nähtävästi koetti hän säilyttää sopusointua, mutta kuitenkin tuntui se
vastenmieliseltä ja maksoi monta salaista kyyneltä hänelle.