Aliina pistäikse Miljan luokse tupaan ja kyyristyi kehdon taakse
piiloon.
"Jos tulee, niin sano ettei täällä ole ketään."
"Sanon, sanon..."
Tupaan se Hilma ensimäiseksi kurkistikin.
"Päivää! Tulikos kukaan tänne?"
"Ei tullut... Päivää, päivää, — tuonne meni joku halkopinon taakse."
Halkopino oli pihan toisella puolen ja Hilman sinne juostessa ehti
Aliina lyödä "nimensä kirjaan."
"Sukkelaan! Eläkä sano missä olit."
Hilma epäili Aliinan kuitenkin olleen tuvassa ja pui nyrkkiä Miljalle
ikkunan takaa.
"Mitäs siinä nyt... en minä ollut kun porstuassa, nelikon takana."
"Elä —"
"Niin, niin."
Hilma on äkäinen, eikä huomaakaan ennenkuin koko joukko kirkaisee: oma
nimi kirjassa! — ja kaikkien kädet tapailevat yht'aikaa kartun vartta.
"Selma on vielä poissa."
Mutta Selma on liian pieni silmänpitäjäksi ja vaikka Hilma saakin hänen
nimensä kirjaan, täytyy hänen olla vielä toisenkin kerran etsijänä.
Sillä kerralla löytää hän Aliinan ensimäiseksi.
Kun Aliinan silmänpitovuoro oli ohitse, meni hän tupaan ja vapautti
Miljan toimestaan, jääden itse Hemmin kehtoa heiluttamaan.
Vilkkaasti tähysteli hän huonetta, sen mustuneita seiniä; suurta uunia
ja pieniä ikkunoita.
Uunin reunalla oli rivissä suolakopsa, tulitikkulaatikko ja
tupakanhakkuulauta. Keisarinviheriää oli kylvetty palomuurin aukkoon
ja läheisiin seinänrakoihin. Lähellä liettä, seinällä, oli pieni,
maalaamaton astia hylly, sen alla nauloissaan lakkinen saippuasäiliö ja
nauhasta ripustettu vati.
Aliinalla oli kotonaan, isän ja äidin kamarissa, oikea pesukaappi,
jossa oli porsliiniset pesuastiat ja saippua kuppi, seinällä sen
yläpuolella pyyheliinat kirjaellun vohvelipeitteen alla, johon oli
ommeltu sanat: Puhtaus on kodin kaunistus.
Aliinan isä oli kunnallislautakunnan esimies ja hänen luonaan kävi
paljon asiamiehiä. Ne olivat kaikki hyvin huomaavaisia isää kohtaan ja
Aliinalla oli ollut jo varhain sellainen luulo että isä mahtoi olla
hyvin tärkeä henkilö kodin ulkopuolellakin.
Isän isäkin oli ollut samanlainen kunnan luottamusmies ja kulkenut
kaikkien uudistuspuuhien eturivissä. Hänellä aikanaan oli ollut
kylän ensimäinen kattolamppukin ja Pitkos-Matti kertoi vaarin kerran
humalapäissään lausuneen:
"Virkani puolesta minä lamppua katossani poltan."
Nyt oli jokaisessa mökissäkin kattolamppu, missä suurempi, missä
pienempi ja sellaisia pieniä lasittomia savu tuikkuja, käytettiin
vaan saunoissa ja navettalyhdyissä, joita ennen talikynttilöiden kera
talollistenkin pöydillä poltettiin.
Aliina oli kerran löytänyt romujen seasta vinniltä saksen muotoisen
esineen, jonka terässä oli ollut soma nelinurkkainen laatikko. Äiti
sanoi sitä kynttiläsakseksi ja selitti sen olleen aikoinaan äärettömän
tärkeän kapineen. Nyt oli se ja monta muutakin entisen ajan tärkeätä
tekijää romukopassa, unohtuneita, tuntemattomia nousevalle polvelle.
Aliina oli ajatellut montakertaa minkälaista mahtoi olla siihen
aikaan kun talikynttilöitä poltettiin, noita kituvia, rätiseviä
talikynttilöitä, joita täytyi "niistää", niinkuin huolimattomien lasten
neniä — —
"Mitä ne köyhät silloin polttivat?"
"Takkavalkeaa ja päreitä."
"Rajalan Juho sanoo että puut ovat niin kalliita nykyisin... Eikös ne
silloin olleet?"
"Siihen aikaan oli vielä paljon suuria, koskemattomia metsiä ja köyhät
saivat puita hakemisen vaivalla."
"Miksei niillä ole itsellään?"
"Silloin ne eivät olisikaan köyhiä."
"Miksi sitten _pitää olla_ köyhiä?"
"Elä kysele sellaisia... Jumala on niin asettanut."
"Jumalako —?"
Aliina vaipuu jälleen mietteisiinsä. Hänestä tuntuu koko asia niin
käsittämättömältä. — Jos Jumala kerran oli hyvä ja oikeamielinen, niin
miksi hän sitten teki toiset ihmiset köyhiksi ja onnettomiksi, ei
antanut heille puita, eikä ruokaa...
Ei! Hän muistaa äidin monta kertaa postillasta lukeneen että Jumala
pitää _yhtähyvän_ huolen kaikista luoduistaan!
"Äiti, minä en usko sitä."
"Mitä sitten?"
"Että Jumala on tehnyt toiset ihmiset köyhiksi. — Hyi kuinka paha hän
silloin olisi!"
"Tyttö, — oletkos siinä!" tiuskasi äiti ja Aliina keksi hänen
katseessaan jotakin pelonalaista, likipitäin sellaista, kun
ukkosen-aralla ihmisellä, joka jumalanilmalla näkee toisen seisovan
avonaisessa akkunassa.
"Kuinka sinä saatat puhua sellaista... kun on aina opetettu
kunnioittamaan korkeinta —"
Tyttönen vaikeni jälleen, tukahutti uteliaisuutensa ja loittoni äidin
läheisyydestä. Hän hiipi hiljaa ulos seinänvierelle päivänpaisteeseen
ja mietti siinä, sametin hienoa ruohonnukkaa silitellen, mitenkä hän
olisi voinut loukata Jumalaa sanomalla _ettei uskonut_ hänen luoneen
köyhiä —? Köyhien olemassaolo, niiden surullinen elämä oli ilmeistä
pahaa ja se, joka on sen matkaansaattanut, on varmasti itse paha...
Mutta hänhän ei voinut uskoa mitään sellaista Jumalasta, — juuri siksi
kun hänelle oli opetettu että hän on hyvä, kaikille yhtä hyvä!
Äiti oli varmaan jotenkin erehtynyt...
Usean päivän miettimisen jälkeen päätti Aliina kysyä isältä.
Se oli vaikea tehtävä, äidin kanssa olleen keskustelun jälkeen,
sillä silloin oli Aliina tullut huomaamaan kuinka puoleton lapsi on
kysymyksineen aikuisten edessä. Käännetään noin vaan parhain ajatus
mitä pahimmaksi ja sanotaan sitten: ole vaiti! — Hän oli vahingosta
viisastunut ja sukelsi nyt esiin kautta rantain...
"Kuulkaahan isä —"
"No?"
"Saanko minä suureksi tultuani tämän talon omakseni, — sitten, kun isä
ja äiti ovat kuolleet?"
"Saatpa tietenkin."
"Jako Rajalan lapset saavat Rajalan?"
"No saavat kai, elleivät sorru siitä jo ennemmin pois."
"Mitenkä ne...?"
"Jos niiltä nyt esimerkiksi isä kuolisi, eikä äiti pienine lapsineen
jaksaisi suorittaa veropäiviä."
"Kelle suorittaa?"
"Kolun isännälle tietenkin. Hänen maallaan on Rajalaisten mökki
ja siitä hyvästä, että saavat asua siinä, suorittavat sovitun
työpäivämäärän joka vuosi Kolulle." —
"Hm... Jos nyt Rajalan Juho kuolisi ja Kolun isäntä ajaisi Eevan ja
lapset pois Rajalasta, niin mihinkäs ne sitten menisivät?" —
"Herra ties... Ehkä ottaisi joku hyvä ihminen kattonsa alle, taikka
voisivat joutua mieroonkin."
_"Mieroonkin!"_
Aliinan sydämessä jysähti niin kummasti, että oli vähällä keiskahtaa
penkiltä permannolle.
"Silloinhan ne tulisivat yhä köyhemmiksi..."
"Yhä. —"
"Mutta se olisi Kolun isännän syy — ja — ja eikös Jumala rankaise
sellaisesta?"
"Niin, kukapa sen nyt niin tarkoin tietää..." arveli isä ja tähysteli
huvitetun näköisenä tyttöänsä.
"Ei kukaan tarvitse ketään ilmaiseksi elättää."
"Elättääkö, isä —? Mutta hehän vain asuisivat hänen maallaan — ja itse
elättäisivät itsensä työllänsä."
"No olisihan tuo niinkin, — mutta..."
"Eikähän se Kolun isäntä ollenkaan tarvitse sitä pientä maakaistaletta
jossa Rajala on, — eihän, isä, — onhan hänellä itsellänsä maata
kylliksi ilman sitäkin. En minä vaan ketään ajaisi pois!" —
"Sinä olet vielä lapsi ja lapsella on lapsen mieli, — ei se kaikkea
ymmärrä", sanoi isä vakavasti.
Aliina ei väittänyt vastaan, mutta mielessään hän oli varma siitä, että
ymmärsi tuon asian aivan täydelleen. Ja se selvitti hänelle enemmänkin.
Kun hän oli vähän aikaa miettinyt asiata, hypähti hän iloisena ylös.
Nyt, nyt hän sen tiesikin! Nyt hän uskalsi jälleen olla varma siitä,
että Jumala ei ollut luonut köyhiä. Ei ollut! Ei ollut! —
Ihmiset, toiset ihmiset niitä tekivät...