Vanhin tuuditteli nuorimman kehtoa ja keskimäinen askarteli lieden
luona. Hän oli kerännyt kuusenkäpyjä metsästä ja asetteli niitä nyt
kahteen riviin uuninpankolle. Ne olivat hänen lehmiänsä. —
"Seis hiljaa Mansikki... maitokiulu kaatuu! Totteletkos siinä!"
Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta, vierähti
kerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, sillä
siinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.
"Se se on mestari tuo Mansikki..."
Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan päähän
toisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen, jättämällä
siihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu turvassa.
"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna toisten
lähellekään..."
"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on siltä
kohden kuopallaan", virkkoi vanhin.
"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se keiku!"
Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut estivät
vierimästä.
"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidon
siilatuksi, menen kirkkoon."
"Joudu sitten! Kellot jo soivat..." vanhin napautteli sukkapuikolla
ruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.
"Soikoot... pappi on vasta paitasillaan."
Suuri, viheriäinen kirstu, joka oli asetettu tuvan kunniapaikalle
peräikkunan alle, oli kirkko.
Sen päälle kapusi tyttö, otti almanakan ikkunalta ja käänteli sen
lehtiä etsien.
Tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun ohitse hän hyppäsi, mutta
toukokuun kohdalle nosti kirjan koholle silmiensä eteen ja alkoi laulaa:
Saan mä uuden koltin taas
Herran sanan jälkeen vaan — —
"Mitäs sitten laulan? No sano Milja —"
"En minä sinun virsiäsi ulkoa osaa."
"Ole sitten osaamatta."
Tii tii tikan poika
Teki tielle nauriin —
Tuli tuhma talonpoika
Söi sen tikan nauriin —
"Elä hoilota niin kovalla äänellä Selma, poika herää. Eikä kirkossakaan
kukaan noin kovasti laula."
"Kirkossahan minä nyt laulan — hupsu!"
"Ei, muttapa _oikeassa_ kirkossa..."
"No lauloipas Pitkos-Mattikin, kuulinhan minä silloin kun olin äidin
kanssa siellä."
Väittely keskeytyi kun akkunan takaa kuului koputusta ja iloiset silmät
tirkistivät lasista sisään.
"Ai Aliina! Tule tänne", huudahti Milja kuroittuen niin lähelle ruutua
kuin vaan saattoi päästämättä kehtoa seisahtumaan. Äiti oli pellolle
lähtiessään käskenyt ahkerasti soudattamaan.
"Tulkaa rantaan leikkimään!" huusi Aliina.
"En minä ainakaan pääse kun täytyy heijata poikaa."
"Voi, voi... eikös se nuku ilman?"
"Eikä nuku — ja äiti toruu jos päästän havahtumaan."
Aliina pudottautui ikkunasta ja kiersi nurkatse ovelle. — Hän oli
talontytär, Oijalan kahdeksanvuotias perillinen, eikä hänen tarvinnut
istua sisariaan tuudittamassa.
"Se on ihan synti, kun äitisi kytkee sinut tuohon kokopäiväksi."
"Eihän se muuten pääsisi työhön."
"Eikä isä yksin jaksa meille kaikille leipää hankkia", täydensi Selma,
aikuisilta kuulemansa tiedon mukaan.
"Vaikka ennen minä olisin toisinaan syömättäkin, jos vaan pääsisin
toisten lasten kanssa ulos leikkimään", huokasi Milja.
"Anna tuon nyt herätä, viedään se sitten pihamaalle ja ollaan
piilosilla. Viljamaan lapsetkin tulevat."
"Voi voi... se kun on herättyään aina niin kiukkuinen, ettei kuitenkaan
sylistä lähtisi."
"Käydään sitten vuorotellen heijaamassa", ehdotti Aliina. Hän oli
hyväsydäminen ja osanottavainen ja erittäinkin Rajalan Miljaa kohtaan
ystävällinen. Jo siitäkin syystä että Milja oli enemmän kuin kukaan muu
kylän lapsista sidottu tuon köyhien lapsimaailman "kiusankappaleen"
kehdon ääreen. Oli muutenkin Milja hänestä parhain, sopusointuisin
leikkitoveri mitä löytyä voi. Toisien kanssa tuli joskus riitakin,
mutta Miljan kanssa säilyi sopu kuin itsestään.
"Jo tulee Hilma ja Liisa portissa — menkää nyt!" kehoitti Milja, eikä
siinä kahta kehoitusta tarvittu. Pankolle unohtuivat Selman lehmätkin,
unohtui kirkko ja virren veisuu. — Ulkona oli toki tuhatkertaa
hauskempaa, lämpöisten päivän säteiden syleilyssä, vaikkei aina
yksinään, kun Milja Hemmiä tuuditteli, halunnut sielläkään leikitellä.
Ja olihan se tupakin niin tuttu ja rakas...
Milja siirteli varovaisesti kehtoa, voidakseen paremmin katsella
ikkunasta pihamaalle. Sinne oli jo keräytynyt suuri lauma meluavia
lapsia, jotka kiistelivät siitä ruvetaanko hippasille vaiko
karttupiilosille.
"Lyödään arpaa!"
"No!" —
Hilma otti kiven maasta, kätki sen selkänsä takana käteensä ja arvuutti:
"Tyhjä käsi on karttupiilo... kivikäsi hippanen. Arvaa Aliina!" —
Aliina otti tyhjän käden.
"Kukas lukee?"
"Minä! Minä!"
"Ette, — annetaan Aliinan lukea."
Ja Aliina luki, vuoronperään sormellaan osoittaen jokaista piirissä
seisojaa:
"Annun — tannun — talle — roinen, — puolen — markan — pulle — roinen, —
lypsi — lehmät, — taittoi — sarvet — kantoi — kivet — kalli — olle, —
siinä — poltti, — pois!" —