vanhempani syytingille ja minä otin vastaan hallituksen. Meillä oli
komennot vähän vanhaan malliin. Vanhukset olivat pitäneet
torppataloutta. Niitä oli meillä toista kymmentä, mutta ne tekivät
yhteensä ainoastaan tuhatsataviisikymmentäkahdeksan hevospäivää ja
yhdeksänsataakaksitoista jalkamiespäivää. Mökkiläiset lukuun ottaen oli
lähes sadalla ja viidelläkymmenellä ihmissielulla kotinsa meidän maalla.
Mutta nytpä otin minä ohjakset käsiini. En minä torpparein ja
mökkiläisten veroja aikonut korottaa. Minulla oli muita aikomuksia.
Panin toimeen uudenaikaisen viljelystavan ja karjatalouden, kotipellot
laitoin salaojiin, ulkoniityt perkasin, ha'at harvensin. Ja niinkuin
olin aina rakastanut suoraa ja suurta, niin minä ajattelin kuokituttaa
pelloksi koko metsäalan kahden viljelysryhmän välillä, samaan linjaan
ojittaa kaikki suureksi pelloksi, ettei sen ääreltä silmä toiseen ääreen
kantaisi. Tätä tarkoitusta varten aijoin hävittää tieltäni järjestään
kaikki metsäsaran torpat ja panna niiden peltotilkut yhteen taloon
viljelysten kanssa. Minä olin laskenut, että siten voin kerran ruokkia
toista sataa lypsävää ja noin kolmekymmentä hevosta.
Sitä metsäsarkaa, jossa enimmät torpat olivat, olikin jo alettu toiselta
kulmalta hakata ja harventaa, niin että molempain peltoryhmäin mahtava
yhteys häämötti sen läpitse, ja maailma alkoi arvailla minun aikeitani.
Rikkaat ja suurivoimaiset ylistelivät minua, vähäväkiset pelkäsivät.
Semmoiset olivat minun aikeeni; mutta kävi toisin.
Usein näyttää ihminen olevan kukoistuksessaan, ja kuitenkin jokin
salainen syy kalvaa ja syö hänen sisustansa, kunnes kaikkien
hämmästykseksi ulkokuorikin rusahtaa kokoon, niin että koko hänen
kuvansa lakkaa maailmalle olemasta, vaikka hän itse ei olekaan vielä
kuollut.--»Eihän siitä nuoresta isännästä mihinkään ollutkaan», sanoivat
pian maailman mahtavat. Ja vähäväkiset veivät voiton.
Nyt minä kerron sen salaisen syyn.
Kaikessa olin onnistunut, rakkausasioissa en milloinkaan.
Koko maailma kummasteli tätä seikkaa. Ihmisillä oli tuhat neuvoa
minulle. Ihmisten mielestä ei mikään olisi ollut helpompaa kuin minun
asemassani valita sopiva emäntä itselleni.
Mutta minä olin rakastunut toisen vaimoon.
Hän oli nuorena emäntänä yhdessä torpistani.
En tiedä kuinka hänen laitansa lienee ollut. Välistä luulin, että hänkin
on samaan onnettomuuteen joutunut; välistä taas epäilin.
Ah, sehän se oli minun rakkauteni alku ja loppu, etten minä sitä
tiennyt. Siitä nousi temmellys minun rintaani, siitä alkoivat minun
unettomat yöni. Mutta jos olisin sen tiedon saanut, olisiko mikään minua
hillinnyt, olisiko taivas, olisiko maa, olisiko iankaikkisuus, olisiko
kadotus? Sinun elämäsi minä olisin mustentanut, ja itseni riiheen
hirttänyt. Ja kuitenkin minä sitä tietoa väijyin, väijyin kuin pakenevaa
pyytä, kuin metsän arkaa otusta minä sitä käsiini tavoitin.
Monta kertaa me tapasimme toisemme kujassa, ja kaikki mitä olin sydän
hehkussa ajatellut sinulle sanoa, se hupeni laihaan: »päivää!»
--Miksi en sanonut lämpimämmin? Miksi en tehnyt niinkuin olin
ajatellut: että leikilläni hajoitan käteni sinua vastaan ja suljen
sinulta tien, ja sinä ehkä nauraen tartut minuun, paeten käsieni alta?
Nyt sinä syrjään väistyen vastasit: »päivää», ja taitoit tieltäsi
leppätertun, joka olisi pakottanut sinua lähemmäksi minun puoltani. Jos
sinä rakastit minua, tuskin olisit väistänyt? Mutta jos taas olisit
nauranut ja leikkinyt minun kanssani, olisin vielä varmemmin tiennyt,
ettet rakasta minua. Rakastitko sinä siis minua, kun väistit ja taitoit
sen leppätertun?
Monta kertaa minä myös heinäniityllä suuren iloisen väkijoukon keskellä
tiesin sinusta, vaikka sinä olit erilläsi niityn toisessa päässä.
Sirkkain sirkuttaissa, mehiläisten suristessa, minun itsenikin nauraessa
ja mukana muka leikkiä lyödessä aatokseni elivät lakkaamatta sinussa, ja
joka hetki minä tiesin minkä suovan takana sinä haravoit, eikä
läheisteni hyörinä estänyt näkemästä kaukaa sinun haravasi liikkeitä,
sinun kyynärpäittesi kulmia ja sinun huivisi vilahdusta.
En minä iloinnut heinäini häkkilukua, en myös töitteni lepoa odottanut.
Mutta sinua minä odotin. Kohta olet sinä sarkasi päähän haravoinut,
kohta sinun täytyy tulla tälle minun saralleni, kohta heinäväki jo
siirtyy tuonnemmas, mutta minä jään jälemmäs, ja kohta sinä tulet
kootaksesi minun taikkoni jätteet. Tuossahan sinä jo tulet, tulet harava
olalla ojan yli; ja vaikka sinä olet huivilla kasvosi varjostanut,
heijastuu päivänpaahteessa sirisevä niitty altapäin sinun silmäkulmiisi
ja poskipäihisi. Sinä aijot ensin mennä ohitse, mutta sitten huomaat ja
naurahtaen sanot: »kas, onhan tuossakin vielä haravoimista!» Ja nyt me
jo olemme vierekkäin, useamman heinäsuovan takana. Ei meitä kukaan tänne
näe. Minä tunnen, että tämä nyt on se hetki, jota varten oli koko päivä,
jota varten sirkat sirkutteli, mehiläiset surisi, heinä kahisi ja
tuoksui, aurinko paahtoi, hattarat liiteli sinisellä taivaalla. Enkä
kuitenkaan voi mitään sanoa sinulle, kun se hetki nyt vihdoin on
tullut,--en mitään siitä mitä ajatuksissani olin tuhat kertaa sinulle
sanonut. Sillä mitä en ajatuksissani tuntenut, sen tunnen nyt niinkuin
jäisen kääreen pääni ympärillä: et sinä olisi ensin ohitseni mennyt, jos
olisit minua rakastanut. Mutta paitsi rakkautta ei meillä ole mitään
toisillemme sanottavaa.
Ja niinpä me sanaakaan sanomatta annamme työnmenon taas erottaa meidät.
Ei aurinko eikä sirkat minua enää huvita, sillä näinhän minä taas niin
kylmän selvästi, ettei minulla voi olla mitään odotettavaa. Taas hän
joutuu kauaksi minusta, saran toiseen päähän. Kohta jo iltakellokin soi,
kohta on heinänteko lopussa, kohta päättyvät nämä ihanat päivät, ja
arvaamattomiksi ajoiksi hän silloin minun silmistäni jälleen häviää.
Pimeän syksyn tultua minä väijyin häntä kujassa, sillä siihen aikaan hän
kävi meiltä maitoa. Minä hyppäsin pellon puolelta aidan yli ja saatoin
hänet veräjälle.--»Kas, kuinka sinun on kiire», sanoin minä
mennessämme.--»Antti on jo kotona», vastasi hän. Mutta minä kuulen, että
hänen äänensä syyttä vapisee ja hän hengittää niinkuin juoksusta
pysähtynyt. Nyt sen vihdoinkin tiedän! Hänen äänensä vapisi! Hän on
minun! Autuus laskeutuu taivaasta minun luokseni. Minun sydämmeni
kuohuu, tulvaa, paisuu mylleröiden suluissansa. Mutta katso, minä
hillitsenkin itseni! »Hyvästi!» sanon minä sinulle sydämmeni riemussa.
Sillä miksi minä kohta koskisin sinuun, kun minulla on huominen, on
ylihuominen; kun koko elämä on minulle yhtenä aurinkona, tuhatvärisenä
kaikki tulevaisuus.
Mutta kun taas olen yksin, kun sydän on jyskyttämästä lakannut, pysähdyn
minä ja sanon itselleni: houkka minä! _pelästyksestä_ hän ei henkeä
saanut, kun minä pimeästä aidan yli hyppäsin hänen eteensä!--Ja niin on
minulle kaikki jälleen rikki ja autuuteni on kuin usva takaisin
taivaihin häipynyt. Tietysti, tietysti se oli pelästyksestä!
Pyhäinmiesten aikaan minulla oli kuitenkin jälleen todistuksia
kerättynä, varmoja, epäilemättömiä. Ne olivat minulla kuin saiturin
aarteet kätkettyinä muistiini. Minä kaivoin ne esille, käärin yksitellen
auki, ja luettelin niitä mielessäni joka hetki, valveilla ja unissa:
kerran hän kauan katsoi minuun; kerran hän punastui minut nähdessänsä;
kerran teki suotta asiaa meille; kerran säpsähti, kun äkkiarvaamatta
käänsin pääni ja tapasin hänet katsomasta minuun. Nyt et sinä enää petä
minua, nyt minä jo näen, että sinun autuutesi on, kun onnistut minua
palvella, ja minä jo näen, että minun seurassani sinun poskesi hohtavat
ja korvalehtesi punoittavat ja sinä elät ja sydämmessäsi riemuitset joka
ikisestä hetkestä, joka askeleesta, joka käänteestä, joka sanasta, joka
välillämme tapahtuu.
Tuli jälleen kevät.
Ja kun minä jo niin varmaan tiesin, enkä enää todistuksia tarvinnut, ja
kun minä kerran--pettääkseni niitä, jotka aina urkkivat minun
tunteitani--otin kirveen olalleni ja läksin metsään, vaikka sinä olit
meillä ja muiden mukana iloisesti visertelit meidän suuressa
tuvassamme,--ja kun minä tulin metsään ja sydän soi riemusta, ja tulin
aidanpanopaikalle, tahdoin minä kujeilla ja hiipien lähestyin kahta
torppareistani, jotka siinä olivat työssä, huhkaistakseni äkkiä heidän
korvaansa. Silloin kuulin heidän puhuvan keskenänsä:--»Se aikoo kaikki
torpat hävittää.»--»Ei se _kaikkia_ hävitä, Antin torppaa se ei
hävitä.»--»Mitäs se sitä Antinkaan torppaa säästäisi?»--»Siksi vaan,
että Antin muija on osannut asioitansa ajaa.»--»Taitaa, taitaa, hyvin se
onkin ruvennut makeilemaan isännän edessä.»
Makeilemaan! Kirveellä minä olisin tahtonut halaista heidän päänsä. Ja
kuitenkin--miksi hiivin minä tieheni niinkuin olin tullutkin, miksi
laski minun aurinkoni keskellä päivää, miksi pimenivät minun valkoiset
hattarani, miksi maa musteni minun edessäni!
Varmaan, varmaan hän pelkää, että minä hänen torppansa hävitän! Miksi ei
hänkin sitä pelkäisi, niinkuin muut pelkäävät. Hän rakastaa kotiansa. Ei
hän muuten olisi sitä upoksiinsa elämänlankaan kietonut, ei kukkia
seinänvierille kasvattanut. Mutta siksikö, siksikö vain katsoitkin niin
rukoilevasti minuun, etten sitä tekisi? Ja siksikö sinun silmäsi niin
palavasti kiittivätkin minua, kun en sitä tehnyt? Vaikkei hän minua
rakastakaan, niin minäkö hänen torppansa hävittäisin, sijoiltaan
siirtäisin sen veräjän, jota hänen kätensä aukaisee, kesannoksi
kääntäisin sen polun, jota hänen jalkansa astelee! Minäkö hänen
kotitunteensa rikkoisin! Pyhä on minulle se koivikko, josta hän vihtansa
taittaa, pyhä se kuusikko, joka on hänen korvaansa humissut, pyhä
metsikkö, jota hänen silmänsä on katsomaan tottunut, ainoata risua en
minä siitä taittaisi.
Samana keväänä hän tuli sairaaksi. Rupesi kuihtumaan ties mistä syystä.
Niin kauan kuin hän vielä pystyssä kävi, kummastutti minua koko ajan tuo
vähentymätön, nöyrä kiitollisuuden palo hänen suurissa silmissänsä, jota
herkkäuskoisuudessani olin luullut rakkaudeksi. Minä ihmettelin sitä
senvuoksi, että olihan koko maailmalle jo aikaa sitten selvä, etten minä
mitään torppia rupea hävittämään. Maailma piti minua saamattomana ja oli
jo kauan sitten lakannut odottamasta mitään suuria mullistuksia minulta.
Ehkä siinä arvostelussa olikin jotain perää. Mutta oikeastaan oli pääsyy
se, että minä häpesin ollenkaan aikoneenikaan hävittää kenenkään
torppia. Häpesin kun ymmärsin, että jokaiselle ne olivat sama koti kuin
hänelle.
Ei hän enää sinä kesänä jaksanut heinänteollekaan saapua.
Ja eräänä elokuun iltana meille tuli sana, että hän teki kuolemaa ja
tahtoi minua puheillensa.
Minä juoksin sinne.
Antti meni kohta pois hänen vuoteensa luota ja minä jäin kahdenkesken
kuolevan seuraan.
Oli niin kuihtunut ja muuttunut. Ei jaksanut puhua mitä tahtoi. Heikko
puna vain nousi johonkin paikkaan hänen kalpeille poskilleen minun
tultuani. Mutta silmissä paloi sama kiitollisuus nyt voitonriemun ja
ylistyksen säteissä. Hänen huulensa vihdoin kuiskasivat:
--»Kiitän sinua, ettet koskaan sanonut. Sinä pelastit minun sieluni!»
»Mitä sinä tarkotat?» ajattelin minä kysyä, mutta en uskaltanut häiritä
häntä. Katsoin vain hänen kirkkaihin silmiinsä ja näin, että hän
tarkoitti jotain äärettömän suurta ja tärkeää.
Ja siihen hän kohta nukkuikin pois elämästä.
Vasta sitten ajattelin minä hänen sanojensa merkitystä ja ymmärsin sen.
Häpeä, tuska ja autuus yhtaikaa kaatoivat minut lyyhyksiin. Hän oli
kuollut siihen luuloon, että minä tiesin hänen rakastaneen minua ja että
minä vain hänen sieluansa ajatellen olin vaijennut!
* * * * *
Ihmiset joskus vieläkin nostavat kysymyksen, miksi en minä ole noita
peltoryhmiä yhteenlyönyt, ja miksi en ole mennyt naimisiin. Mutta jos
joku on minun sydämmeni lukenut, hän ymmärtää, miksi en tahdo naimisiin
mennä, ja myös miksi pienet koivikot ovat minun pyhättöjäni, miksi
luikertelevat polut saavat siellä vapaasti mutkitella, miksi minun
maillani kasvaa torppa torpan viereen, leviää mökkiläisiä ja muita
pieniä tuhertajia, kaiken maailman itsellisiä: vispilän sitojia, tuohen
kiskojia, perunapalstain topakoita haltijoita, oman sarkansa oveloita
herroja.
Elämän meri.
Minä, yksinäinen vesipisara, risteilin ilmojen halki kirkkaana ja
puhtaana taivaasta alas. Varhaisin muistoni on, että putosin
ruskettuneelle koivun lehdelle ja siitä maahan.
Sitten tunsin, että oli muitakin vesipisaroita,--että ne samalla tavalla
tulivat ja imeytyivät maahan, että niitä tuli yhä enemmän, kunnes
vähitellen irtausimme, paisuimme, kohosimme ja muutuimme varsinaiseksi
mutalätäköksi.
Heti maasta irroille päästyä me päällimmäiset aloimme rauhattomasti
liikkua. Selvänä oli meille kaikille, että himmeys ja mutaisuus on
meille vieras, että oikea luontomme on kirkkaus ja puhtaus ja
kotoperämme taivas. Meidän täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä
umpinaisesta lätäköstä.
Muutamat kipristyivät kiinni vesirajan esineihin, koettaen pysytellä
kivimurusten päällä ja kiiltää siinä; toiset nousivat samassa
tarkoituksessa ylös pitkin ruohojen korsia, jotka vielä olivat säilyneet
kuivina. Mutta kaikki heidän yrityksensä pelastua erikseen, muita
kiiltävämmiksi, menivät lopultakin hukkaan, sillä yhä putosi uusia
pisaroita, kaikkialta herkeämättä, ja nämät huuhtoivat heidät takaisin
savisen veden sekaan. Oli niitäkin, jotka koettivat tunkeutua maan
sisään jos joistakin aukoista ja huokosista. Mikä toivoton eksymys!
Tuntea vieraisuutta, hakea oman luontonsa väylää, hätääntyä ja kadota
pimeään syvyyteen vain senvuoksi, että sinne näyttää olevan ainoa pääsy!
Ei mikään kohtalo voi maan syvistä lokeroista heitä enää kirkkauteen
kuohuttaa.
Mutta me muut tunsimme yhtäkkiä niinkuin olisi jokin edestämme
lohjennut, ja suurin osa meistä syöksyikin samassa rosoista rinnettä
myöten alas.
Kaikki työntäytyivät eri haaroille, kukin omaa pelastustansa hakemaan.
Jokainen piti omaa suuntaansa parhaiten valittuna. Suurin vesimäärä
hävisi ainiaaksi meistä, jonnekin ihan toisaanne. Luultavasti se joutui
kokonaan harhateille ja hukkaantui. Sillä oikeaa tietä ei ole kuin yksi
ja me olimme tietysti oikeassa.
Pienenä vetosena jatkoimme tyytyväisesti lorikoiden juoksuamme,
pysähtyen silloin tällöin, paisahtaen ja taas pulpahtaen eteenpäin.
Joskus piti pärskähtääkin, kun sattui esteitä. Mutta tämä vain auttoi
meitä: pärskähdyksessä jäi meistä paljon vettä pois, me yhä kapenimme,
yhä hiljensimme vauhtiamme ja silminnähtävästi yhä selvisimme
kirkkaammiksi. Vihdoin aloimme kierrellä merkillisissä mutkissa,
pienimpienkin kivien ohi.
Päivä alkoi paistaa seestyvältä taivaalta. Yhä pienenevänä vetosena me
luikertelimme hienojen kanervien ja puolukanvarsien välitse. Ei kukaan
ollut ennen näillä mailla kulkenut, kaikki oli täällä uutta. Hiekka,
milloin kullankiiltävänä, milloin marmorinvalkeissa hiutaleissa, oli
kuivana allamme. Oli melkein yhdentekevä minne menimme; leikkien ja
mutkitellen ja oikkuellen valitsimme väylämme.
Todella eikö jo kuvastukin taivaan kirkkaus meihin. Kohta meitä on niin
vähän, että eroamme eri pisaroiksi. Ja jo pysähdymme. Minä pulpahdan
erilleni kahden kirkkaan hiekkahitusen kohdalle ja kierryn pisaraksi.
Minä olen jälleen minä, hienon hieno, puhdas, ihan läpinäkyvä, ja
heijastan pientä auringonkuvaa pinnaltani.
Mutta tuskin olen ehtinyt olostani nauttia, kun minun taakseni jäänyt
vetonen alkaa taas paisua, tulee minun luokseni, paisuu vielä enemmän ja
yhtyy minuun. Joku pakottava voima työntää meitä vastustamattomasti
takaa päin ja yhtäkkiä me pulpahdamme asemaltamme alas ja syöksymme
suoraan johonkin uuteen mutalätäkköön. Se oli nähtävästi jo kauan
seisonut, koska meidän tulomme sen sekoitti. Enin osa meistä kiertyi
heti ensi tulvahduksessa sen seisoviin mutiin. Ainoastaan meille
keskimäisille riitti vauhtia ja me puhkaisimme tummempana juovana
läpitse ja jatkoimme juoksuamme alamäkeen, iloisina kun näinkin
erkanimme ja kun olimme verrattain vähän tahraantuneet. Sanomaton pauhu
ja porina takanamme pani meidät kuitenkin epäilemään, että lätäkön vesi
oli käyttänyt hyväkseen pientä ja vain meille aijottua väylää, ja tuli
nyt alas ihan kintereillämme. Tämä vaikutti, ettemme voineet katsoa
eteemme emmekä enää valita parasta uraa, vaan ajatuksemme oli takaapäin
tulevassa sekasorrossa. Ja aivan oikein, pieni ylennys--ja roskainen
vesiryöppy mutisevassa savisotkussaan jo saavutti meidät ja tulvahtaen
ylitsemme sekoitti meidät itseensä. Mitä oli sille esteet ja
ylennykset! Yksi läiskähdys vain, ja kaikki olimme huimaavassa
liikkeessä eteenpäin.
Näin suuressa vesiryöpyssä ei meillä ollut ennen koskaan ollut kunnia
vaeltaa. Sekaisin vaan puhdas ja likainen! Ja mikä nopeus sitten!
Onneksi sattui kanto eteen ja me jakaannuimme kahtia, tapaamatta enää
toista haaraa. Olimme näin kerrallaan vapautuneet puolesta vesimäärästä.
--Pitäkää nyt varanne,--lotisimme me, jotka olimme kokeneempia:--tuolla
näkyy yksinäinen laakso, sinne ei ole varmaankaan vielä kukaan löytänyt,
kääntäkää sinne, pian, pian!
Mutta juuri kun piti tehdä ratkaiseva ja hyvin harkittu käänne, töytäsi
meihin jostakin syrjästä taas vieras vesiväylä ja muutti suuntamme
omansa mukaan.
Selvää oli ettei ollut enää ajattelemistakaan päästä erille. Selvästi
näimme, että meidän oli vasten tahtoamme kulkeminen yhä suuremmissa
vesiväylissä jotakin meille tuntematonta päämäärää kohden.
Voi kuinka elämä on rauhaton, ei missään lepoa, ei tilaisuutta
hengähtämään! Mihin tämä kiire, mihin tämä liikkeen alituisuus! Miksi,
miksi emme saa erottautua meille vieraista vesijoukoista hienoksi,
kirkkaaksi vesisuoneksi, joka vapaasti hakisi itselleen väylää
puhtaiden, kirkkaiden hiekkamurusten lomitse? Olemmeko todellakin
pyytäneet liian paljon? Miksi se vaatimaton, hiljainen onnela, joka
on väikkynyt mielessämme, jää yhä etäisemmäksi muistoksi,
saavuttamattomaksi haaveeksi vain?
Näin miettiessämme kapinallisia seikkoja putosimme kahden mustan kiven
välitse, viskellen itseämme sinne tänne vasten tihkuvien rotkojen
seiniä, kunnes alhaalla purkauduimme vieraan, suuremman »puron»
yhteyteen. Se kulki puiden oksien, sammaltuneiden lehtien ja risujen
alla ja otti vastaan meidän mutaisen ryöppymme niinkuin tutun,
välttämättömän pahan, hajoitti meidät toisistamme ja järjesti juoksumme.
Se oli meitä puhtaampi, se kulki tyynesti ja itsetietoisesti semmoisessa
väylässä, joka nähtävästi oli jo edeltäpäin uurrettu.
Kuinka ihan toista ja vierasta täällä oli!
Uusi vesi tuntui meistä kylmältä--kylmältä niinikään tuo itsetietoinen
tyytyminen yhteiseen, aina muuttumattomaan väylään.
Vasta pitemmän ajan perästä, kun olimme päässeet mutkittelemaan
niitylle, ihan kuin vartavasten tehtyjen tasaisten, pyöreiden
ruohopengerten väliin, me sekaannuimme sovinnolla puroveteen, joka
siitä muuttui ruskeankeltaiseksi.
Sen yksitoikkoisiin niittymutkiin alkoi tottua. Vaikkei tosin ollut niin
hauskaa kuin ennen muinoin vapaudessa puhtaalla hiekalla, niin olipahan
sentään tämäkin jotain. Puro kasvoi niityn läpi kulkiessa, ja tuntui
mieltä ylentävältä näin tulla yhä enemmän merkitsemään ja voida sanoa
»me» niin suuresta ruskeankeltaisesta vesimäärästä, jonka poikki piti
heittää puu, jos mieli yli.
Ja sitten oli tullut lisäksi ihan uusi, ennen tuntematon viehätin.
Huhuilivat jostakin suuresta ja vapaasta, jota sanoivat »joeksi». Toiset
sanoivat »virta». Summa vaan, että johonkin semmoiseen rajattomaan ja
pohjattomaan meidän oli määrä tulla ja että siellä oli alkava vapaus.
Vapaus--kuinka se ajatus sykähytti! Mitähän se onkaan? Onko puro pääsevä
näistä pakkoäyräistä valloillensa? Ettäkö saa todella mitä ikänä
tahtoo----? Kuinka paljon saattoi anteeksi antaa turhia mutkia,
seisahduksia, suvantoja, ruohostoja vain tuon hiipaisevan tulevaisuuden
lupauksen tähden: kohta, kohta saapi----! Itsestään eneni vauhti ja
pinnalla alkoi solua pyreitä ja pyörteiden tyhjiä keskuksia.
Oli pilvinen, tuores, viileä iltapäivä sateen jälkeen, kun se sitten
tapahtui. Me syöksyimme tasaisessa, voimakkaassa käänteessä niinkuin
avatusta sulusta--jokeen. Sen niin mahtavat vuolaat vedet vain hiukan
hiljensivät vauhtiansa ikäänkuin tilaa antaaksensa, me olimme
tervetulleet ja lisäsimme nähtävästi vauhtia, ja niinpä, tuntematta
entisiä äyräitä, me tempauduimme hurjassa lennossa mukaan. Terve,
vapaus!--olimme me huutaa, mutta keltaisuuttamme salaten vaikenimme,
sillä heti ymmärsimme miten on oltava, miten on ajateltava ollaksemme
niinkuin vanha joki. Ei mitään vapauden riemuhuutoja! Päinvastoin: joen
koko luonne on ylpeä tyytymättömyys rajoihin, uhkamielinen vaatimus
saada itse määrätä juoksunsa.
Mikä omituinen kajahdus minun omista lapsuuteni vaatimuksista
hiekkahitusten väliltä! Ja nähdä nyt, että tuo suuri, mahtava joki
tuntee juuri niinkuin minä muinoin! »Virrata itse minne tahtoo!» Siivo
purovesikin joutui innostuksiin ja heiskui keskiväylässä syrjältä
syrjälle. Me olimme kaikki yhtä. Emme vain enää lapsensuulla
valitustamme piipitä, vaan laulamme sen ulos oikeutenamme, mahtavassa
virrassa.
Voi mikä riemu, mikä mittaamaton elämä oli nyt tuossa omassa
tyytymättömyydessämme! Pois tieltä kaikki esteet!
Ja kuitenkin: tulkaa, tulkaa, esteet, teitä me vain odotammekin!
Vauhtimme yhä eneni. Missä yksi vesivuolle jäi syrjään, siellä toinen
pyyhälti vinhasti eteenpäin. Kaikki tahdoimme olla keski väylässä, jossa
vauhti oli suurin, ja vuorotellen otimme toisiltamme siinä voiton.
Ja vauhdin kasvaessa kivet jo tekevätkin yhä enemmän estettä ja siellä
täällä näkyy jo kuohahduksia. Samassa uomammekin tuntuu kapenevan ja
jyrkkenevän. Syrjälle jäävä vesi alkaa hakea kalliojen takaa
pysähdyspaikkoja, koettaa nousta tehdäkseen tilaa. Se kiehuu ja sihisee
pyreitten halkeillessa ja alkaa sitten levottomasti lainehtia. Mutta
keskivesi kiitää eteenpäin kuin musta käärme kiemurrellen.
Joku pohjakivi sattuu sen tielle. Se hajaantuu, kuohahtaa kahtia. Toinen
osa menee yli, ja kivi peittyy näkymättömiin; hetkeksi vain siinä syntyy
valkoista sekamelskaa ja pohjasta nousee ruskeata, uhkaavaa mujua. Ohi
päästyä keskivesi kuitenkin selviää, yhtyy ja tummenee entiseksi. Se
syöksyy nyt kahta hurjemmin eteenpäin. Mutta sen ympärillä, sen takana,
sen edessä jo sähisee joka paikassa valkoinen velli. Kiviä, kiviä,
kiviä!
Ja niinpä sattuu oikea este keskiväylällekin. Juuri missä sen vauhti on
kiivain seisoo taas suuri kivi. Pshiuu! panee musta keskivesi ja lentää
kuin vihainen haukka korkealle ilmaan, ja taas: pshiuu, pshiuu! Sen
vaahto räiskähtää joka suunnalle, korskean kohinan nostavat sen pyörteet
ja pohjassa käy kumea jyske.
Mutta vielä korkeammalle tahdomme heittää vaahtomme. Päivä kimmeltää
höyryissämme ja taivaan kaari laskeutuu luoksemme.
Niinpä remahda siis ilmoille kohiseva koski, nyt me laulamme omaa
lauluamme, julki laulamme sydäntä repivän kaihon, hyrskynä soitamme
vesien voimakkaan valituksen. Ja valittaessa nostaa meitä villi riemu:
ei mitään ole meidän ulkopuolellamme, ei kukaan ole meitä väkevämpi, ei
kukaan voi meitä pysäyttää, ei kukaan huutaa meidän pauhumme ylitse!
Tämä se vasta jotakin on. Mitä olivat meidän entiset mutataistelumme
tämän rinnalla. Tämä on elämä itse. Sen koko tarkoitus on tässä, tässä
missä me paraillaan olemme. Elämä on taistelua. Sen tarkoitus ja sen
nautinto ovat yhtä.
Mutta tuskin olimme tässä pauhussamme ensi kerran ehtineet näin sen
tarkoitusta ajatella, kun huomaamme, että mahtavin kohina onkin jo
meidän takanamme. Me olemme jättäneet sen jälkeemme. Ihmeellistä! Sitä,
missä äsken olimme, sitä omaa elämänlauluamme saatamme nyt kuulla
niinkuin joku toinen sitä laulaisi.
Me selviydyimme hiukan, pulpattaen pinnalle keltaisenruskeaa
pohjakuohua.
Olemmeko todella päästäneet jotain käsistämme? Ei! Se on mahdotonta!
Ja levottomissa pintapyörteissä me hajoittelemme sihisevää vaahtoa
väljentyneen uoman äärimmäisiin laitoihin.
Mutta kohina etenee--etenee--etenee. Se ei siis ollutkaan meidän
elämämme. Me voimme sen ottaa ikäänkuin eteemme ja arvostella sitä. Se
on muuttunut kaukaiseksi sohinaksi ja sen rinnalla kuuluu jo ääniä
muusta maailmasta: joku kivitasku naksuttelee rantakivillä.