ELÄMÄN MERI
Kertomuksia
Kirj.
ARVID JÄRNEFELT
1911
SISÄLLYS:
Siv.
Virkku 7
Valon ja onnen lapsi 22
Viimeinen ateria 28
Sokeakuuron kertomus 39
Hän ja minä 44
Elämän meri 60
Arvid Järnefelt
on syntynyt marraskuun 16 p:nä 1861 ja täyttää siis tämän kirjan
ilmestyessä 50 vuotta. Tuli ylioppilaaksi 1880, fil. kand. 1885, lakit.
kand. 1890. Opiskellut venäjää Moskovassa 1887-88. "Päivälehden"
perustajia 1889. Asuu nykyään Lohjalla, missä harjoittaa pienviljelystä
ja mehiläishoitoa. Hänen teoksistaan mainittakoon: _Isänmaa_ (1893),
_Heräämiseni_ (1894), _Ihmiskohtaloja_ (1895), _Ateisti_ (1895),
_Puhtauden ihanne_ (1897), _Maria_ (1897), _Evankeliumin alku_ (1898),
_Päiväkirja matkaltani Venäjällä_ (1899), _Samuel Cröell_ (1899),
_Veljekset_ (1900), _Orjan oppi_ (1902), myöhemmin uudestimuodosteltu ja
näytelty nimellä "Titus", _Helena_ (1902), _Elämän meri_ (1903),
_Maaemon lapsia_ (1905), _Veneh'ojalaiset_ (1909). Hän on myöskin
suomentanut suuren joukon Leo Tolstoin, Henry Georgen y.m. teoksia.
Virkku.
Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinen
tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, sen
selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekin
näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätä
sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.
Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli
päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu
vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi
pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen, ja latausvärkit olivat
vinnillä--epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa
ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin
hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä
ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt. Virkku paha! Ja
lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.
Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämä
Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Ja
tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.
Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä.
Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia
hattaroita. Aurinkoa ei näkynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa.
Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja
etäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikoittain
kuin aava meri.
Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävä
nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummana
kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.
Virkku--silloin se oli vielä hyvissä voimissa--tulla tupsahti
rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.
Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, väki
oli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin jättämään,
vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut lähtöä ja juuri
sitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he olivat viipyneet niin
armottoman kauan, oli Virkku päättänyt vain pikimmältään pistäytyä
toisessa talossa. Hänellä oli sinne oma oikotie, niin että koko retki
saattoi kestää vain silmänräpäyksen. Toisessa talossa ei ollut näkynyt
elävää sielua, ja merkillisintä, ettei Vahtiakaan mistään löytynyt.
Vahti oli kasvatettu Virkun talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen
taloon, ja kielletty tulemasta entiseen kotiin. Sentähden käväisi Virkku
puolestaan silloin tällöin Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa
leikitellä kanssaan. Virkku oli nähnyt Vahdin kasvavan pennusta saakka
ja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin hän itse. Mutta
Vahti pysyi aina samassa alamaisuudessa ja pelkästä hienotunteisuudesta
ei ruvennut koskaan edes painimaankaan hänen kanssaan; hyppeli vain
niinkuin pentu ympärillä ja hipaisi kielellään toisen suuta.
Turhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa oikotietä
myöten, ja sillä välin oli nyt kirkkoväki päässyt lähtemään.
Harmitti kauheasti, että sen Vahdin tähden nyt tämmöinen ikävyys piti
sattua!
Istuttuaan hyvän aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan järvelle Virkku
vihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyrään, huokasi pitkään ja ummisti
silmänsä.
Kaukana siitä, että Virkun mieli olisi ollut tästä jättämisestä kovin
masennuksissa. Ei tämmöistä ensi kerran tapahtunut. Olisihan tosin ollut
hauska kekottaa venheessä, juosta kirkonkylän kujia myöten miesten
seurassa; mutta hauskaahan oli edessäkin, kirkkoväen kotiintulo ja
niiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo viehättävä loppuosa päivää,
jolloin kaikki olivat kotona, ja hän, Virkku, keskellä kaikkia. Illan
tullessa oli parasta. Silloin mikä istui kuistin rappusilla, mikä aitan
kynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä missäkin ja Virkku sai kävellä
toisen luota toisen luo ja kukin silitti omalla lämpimyydellään.
»Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!»
Mutta toinen huusi sieltä aitan luota: »seh, Virkku, se-seh, tule
tänne!»
Ja kun Virkku kaulaansa venyttäen ja häntäänsä heilutellen alkoi astua
uuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa kiikkulaudalta:
»Tänne Virkku! Tännehän se Virkku tuleekin! Virkku seh, seh Virkku.
Jaa, jaa!»
Tämmöisinä hetkinä uhkui elämänilo yli Virkun sydämen reunojen.
Sentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen että
tuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi ollut sanoa:
Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti elämästä, nautti joka
henkäyksellä, nautti niin että kostea, kylmä nenä nytkähteli, nautti
silmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa sihisten hänen ohitsensa.
Tunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä,
naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä kielellään
missä tarvittiin; sitten taas huokasi, nielaisi nautinnosta, ja painoi
silmänsä umpeen.
Vasta kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä
silmänsä.
Kaukaa--kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa airojen
loiske.
Virkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät suurenivat,
korvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä kuin lentoon lähtevä
lintu se istui selin taloon, katse järvelle päin, koko olennollaan
seuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan etujalkojaan sen piti
kärsimättömyydestä joskus liikutella.
Samasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin.
Luultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät--tarkkakuuloisinkaan ei
olisi vielä mitään kuullut--ja hänestä näytti joka hetki että
nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä
tilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen loiske
oli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä hetkellä
vene tulee niemen takaa.
Se sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia
soutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri
niemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.
Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin nuoli pitkin
rantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.
Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takaisin
ennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot
nostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.
Mutta mitä hän silloin näki?
Ihan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon Vahti,
nuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskeankellertävine suupielineen.
Ja sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt kuvittelee että
toinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!
Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä.
Jäykistynein jaloin se astui muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi ja
katsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja oikealle.
Sen sisimmästä sydämestä tunki esille huonosti salattu murina.
Pshiuu--pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan. Miehet
ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät kolisten,
jutellen ja naureskellen maalle.
Vahti tietysti ensimäisenä.
Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli
tehtävä--jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin tehdä
tämmöisissä tapauksissa: vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja jo
täysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi,
painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua, altapäin, nuolaisi
sen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli,
kiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi
jalkojen välissä häntä.
Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyydet nähdessään
nämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta
kuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä
muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä nurmikolla
päivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja miesten
asetellessa viikatteitaan tikapuille.
Ja niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin
harminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.
Miehet kulkivat heidän ohitsensa.
»Katos noita», sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni Vahdista ja
usutellen Virkun päälle pani: »vau, vau!»
Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin
päälle pani samalla tavalla: vau, vau! »Kyllä tämä meidän Virkku Vahdin
nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!»
Mutta koirat eivät olleet ymmärtävinään mitä tarkoitettiin, katsoivat
vain kumpikin tahallaan eri suunnille.
Vanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemmäksi, pysähtyivät nyt
hekin, ja joku heistä sanoi:
»Ei ne noin käy päälle! Heittäkää ne vastakkain!»
Pojat tekivät niin, mutta koirat putosivat vierekkäin seisoalleen maahan
ja tulivat häntää heilutellen kumpikin heittäjänsä luo.
Nyt tuli se vanhempi mies takaisin.
»Pitele sinä Virkkua», sanoi hän, »ota syliis!» Ja itse hän nosti Vahdin
yhtä korkealle. Matkien ja ärsyttäen hän nyt rupesi töytäämään Vahtia
äkisti Virkkua vastaan ja kolautti usean kerran niiden kuonot yhteen.
Kunnes Virkun toinen suupieli värähti ylös ja hampaat paljastuivat.
Samassa paljastuivat myöskin Vahdin hampaat koko riviltä, ja nyt alkoi
murina, joka parissa sekunnissa yltyi hirvittäväksi ärisemiseksi.
Molemmat olivat valmiit tuossa tuokiossa hyökkäämään toistensa kimppuun
ja repimään toisensa palasiksi.
»Nyt kun luen kolmeen, niin heitetään. Yks, kaks, kolme!»
Muuta ei tarvittukaan.
Koirat takertuivat toisiinsa äriseväksi, kiehuvaksi, pöllyäväksi
keräksi. Eikä kukaan voinut vähään aikaan mitään niistä erottaa. Mutta
yhtäkkiä ne pysähtyivät.
Virkku oli joutunut alle. Ja ne olivat siinä asennossaan ihan kuin
kivettyneet, liikahtamatta paikoiltaan.
Nyt olisi Vahti tahtonut kohta lopettaa tappelun ja nostaa jalkansa
Virkun päältä. Mutta tuskin oli hän liikahtanut, kun jo Virkku sai
tilaisuuden hyökätä ylös ja käydä kiinni päältä päin.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin Vahti taas pani hänet allensa, ja
taas he liikahtamatta asemiltaan, paljastunein hampain, ärisivät. Kun
Virkku vaikeni, nosti Vahti koetteeksi jälleen toista etujalkaansa.
Mutta huomattuaan, että Virkulla oli nytkin sama hyökkäämisen aikomus,
kävi se kiukkuisesti Virkun kaulanahkaan ja puisteli päätään hurjasti
sinne tänne. Ja tuli pois Virkun päältä, ja rupesi lähtemään. Virkku,
vaikka jo väsyksissä, iski nyt kolmannen kerran Vahdin kimppuun ja
semmoisella hurjistuneella vimmalla, että Vahti typertyi ja sai haavoja
useaan paikkaan. Mutta pianhan se jälleen kukisti allensa vanhan Virkun,
ja tällä kertaa se sitä repi paljon julmemmin kuin olisi tarviskaan
ollut, niin että Virkku jäi vihdoin makaamaan liikkumattomaksi
nurmikolle, Vahdin kävellessä läähättäen ylös taloon.
Miehet katselivat Virkkua säälien, nostelivat mikä jalasta, mikä päästä
ja tutkivat sen haavoja. Mutta he eivät voineet saada oikein selville,
missä kovin kipu oli.
Miehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: »kyllä se siitä vielä
toipuu!» ja läksivät ylös.
Sillä nuo verihaavat jaloissa ja huulissa, ja missä niitä lie ollutkin,
olivat vähäpätöiset ja kyllä mahdolliset terveiksi nuolla; mutta suurin
haava ei ollutkaan näkyväinen, se oli sisällä rinnassa, ja se oli
parantumaton.
Kohta sen jälkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiväs olisi ollut
sen ruumiissa, ja kulki pää painuksissa, sivuilleen katsahtamatta
kuistin alle. Siellä pimeässä se laskeutui hiljaa maahan, silmät auki,
eikä näyttäytynyt koko päivänä.
Pihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mikä
rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja
ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat
veden tyynessä kuvastuksessa.
Vahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa,
aivan kuin olisi ollut kotonaan.
Virkku näki kaikki kuistin alta.
Tästä päivästä pitäen oli nyt hänen elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja
kaikki entinen rauha kulkenut hänen ohitsensa.
Ei tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla
olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli se, joka
kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja uteliaisuuden
asemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen ajatus:
Vahti!--Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän sijaan hiipi niskassa
epäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin ja tahdot sitäkin taputtaa! Se
epäilys pani karvat pystyyn, ja kalvava inho tukehutti mielihyvän.
Kaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa, sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama
ihminen, joka kutsuu sinua, olisi voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja
sentähden kaikki ihmiset, kaikki mikä muka tarkoitti lämmittää hänen
sydäntään, oli hänelle kylmää ja vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja
todellakin lämmittää häntä olisi voinut ainoastaan se, joka olisi
vihannut Vahtia, vihannut noita ruskeankellertäviä suupieliä, tuota
pystykarvaista kaulaa, tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä,--joka
olisi ymmärtänyt, kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut
niin, ettei minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen
ihminen vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä
olemisellaan lämmittänyt hänen sydäntään.
Mutta semmoista ei ollut.
Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin
pahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri kun
hän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille ajatus: jospa
sentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan ja nykäistä äkisti, että
poskinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli kerran alkuun päässyt,
jatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti ja veti sitä nahkaa,
siksi että se heltisi kaulasta, sitten ruumiista ja vihdoin viimeiseen
hännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään veriseksi ja alastomaksi.
Toisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan Vahdin sisään, repivinään
kaikki, kaikki tyyni palasiksi. Kunnes aina heräsi hirveään
mielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian oli joku samanlainen
ajatus jälleen säikeytynyt--ja kun siitä oli hereille vavahdettu,
kolmas, ja neljäs--siihen asti kuin aamu jo sarasteli kuistin pimeään
alukseen--ja päivän hälinä alkoi.
Vihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se näyttäytyi
niin, että Virkku alituisesti hytkähteli, ja sitten lisäksi se näkyi
tuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä, kun sitä huudettiin.
Mutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa hiljaa ulvonut, se aamun
vaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin nukahti. Silloin näkyi
tämmöinen uni:
Oli löytynyt ihminen, joka ymmärsi Virkkua. Tämä ihminen oli ottavinaan
Virkun syliinsä ja puristavinaan sitä hellästi rintaansa vasten. Sitten
vei Virkun sylissään Vahdin luo, silitteli sitä Vahdin nähden, laski
maahan ja yhä silitteli. Hän tahtoi tällä osottaa, että oikeus hänen
mielestään oli Virkun puolella. Vahti tulikin lähemmäksi, painautui
maahan ja heilutti häntäänsä, leikkien pentua niinkuin ennen muinoin.
Ihminen silitti myöskin Vahtia, eikä Virkku enää tuntenut vihaa. Sillä
Vahti oli nähtävästi muuttunut entiselleen ihmisen edessä ja myönsi
kaikki tyyni. Ja kun nyt Virkku ei sille murissut, niin se tuli vieläkin
lähemmäksi, meni selälleen, kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa.
Silloin Virkku nuolaisi sitä kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui,
rupesi leikkimään, ja he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdessä
haukkumaan. Kaikki oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka
ymmärsi heidän sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin päivä.
Tämä oli tosin vain unta, mutta ei Virkku enää tämän maan päällä
todellisuuteenkaan herännyt, vaan meni tästä elämästä siinä luulossa,
että oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.
Se uni päättyi omituisesti: yhtäkkiä kuului niinkuin jokin ääretön
pamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmissä vuotamaan, ja vaikka olisi
tehnyt mieli avata silmänsä nähdäkseen mitä oli tapahtunut, täytyi
hervottomana ruveta vain levähtämään ja vaipua tiedottomuuteen.
Mutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin että isäntä, jota nuo
yölliset ulvomiset vihdoin kyllästyttivät, oli tullut pyssyineen
aamuhämärissä ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.
Valon ja onnen lapsi.
Jo ulvahtelivat kesäpoutain jälkeen syksyn ensimäiset tuulispäät. Metsä
ryskyi. Pitkät korven kuuset viuhtoivat oksiansa hurjan sekaisesti, ja
mäntyjenkin sakeat latvat taipuivat myrskyn myötä. Mikä oli kuivaa ja
lahonnutta, se taittui, se räsähtäen sortui maahan. Ja suuri oli salolla
pauhu. Mutta yötä vasten yhä uudet ja yhä pimeämmät pilvet nousivat
taivaan rannalle.
Pienet metsähiiret, jotka asuivat karahkaisen vanhan petäjän ympärillä,
olivat pesiinsä visusti piiloutuneet. Sen petäjän alla oli sammaltunut
kiviraunio--mainio pesimispaikka hiirille--ja vielä alempana, petäjän
maanalaisessa juuriverkossa oli heillä tuhansia käytäviä juurihaarojen
lomitse, vieritse, alitse, ylitse. Ei sinne tuntunut salon myrskyissä
ryske kuin epämääräisenä maaperän tutinana. Syvemmällä ei sitäkään. Sama
vikinä siellä aina kävi, niinkuin ei mitään myrskyä olisi ollutkaan. Ja
vinkaisten ne ajelivat toisiansa, kun vieraan pesän hiiri tietysti pyrki
toisen käytäville. Tämmöisessä hienossa tappelussa vieraita vastaan ja
omien sitä hellemmässä rakastelemisessa meni pesähiirien aika
hupaisesti.
Pahennusta tuottivat sellaiset uroshiiret, jotka olivat vielä liian
nuoria perhe-elämää ajatellakseen ja taas jo liian vanhoja pesässä
imetettäviksi. Ne juoksentelivat huvikseen vierailla alueilla, söivät
vieraita ruokavarastoja ja aikaansaivat alituisia tappelun temmellyksiä.
Pahin semmoisista oli eräs, jonka nimeksi olisi sopinut »Rohkea». Mistä
vain vikinätä kuului, saattoi olla varma, että tämä Rohkea oli mukana.
Se oli kasvanut enemmän kuin muut, se voitti kaikki ja tunnettiin siitä,
että oli tappelussa useampia vastaan menettänyt toisen korvansa. Hiirten
valtakunnassa oli Rohkeasta sentään paljon hyötyäkin, sillä se
lähetettiin aina ensimäisenä vakoilemaan ja ensimäisenä se kaikki
yhteiset vaarat ilmoitti.
Yhdistävänä siteenä eri perheiden välillä oli myös eräs toinen hiiri,
vanha, kuolemata tekevä, hampaaton puolirotta. Sillä sen kertoessa
nuoruutensa muistelmia kaikki hiiret sulivat yhdeksi ainoaksi
kuuntelevaksi korvaksi. Se oli nimittäin aikoinaan nähnyt ihmismaailman.
Arvaahan sen mitä ihmiselämä on hiiren kuulla! Ihmiselämä ja
ihmismaailma, se oli jotakin suurta, mahtavaa, käsittämätöntä. Ihminen
on hiirelle korkeampi kuin korkein mitä se voi kuvailla, siis, hiiren
nähden, jumala;--ja ihmismaailma, jossa kultakupuiset kirkot
loistelevat, jossa yö valaistaan päiväksi, jossa miljoonat järkiolennot,
ketään pelkäämättä eläen selvässä päivän valossa, kuuluvat yhteen ja
samaan pesään--se oli korkeampaa onnea kuin minkä hiiri voi korkeimmaksi
kuvitella, siis hiiren nähden itse taivas. Heidän sydämensä värähtelivät
kuullessa semmoista, mikä uutuudellaan häikäisi rohkeimmankin
mielikuvituksen. Semmoisina hetkinä kaikki tappelun vikinä vaikeni, ja
takakäpälillään istuen hiiret kuuntelivat kertomusta, sekaisin
viholliset ja ystävät, vieraat ja sukulaiset, nuoret ja vanhat, ja
merkillisimmissä paikoissa heidän päänsä kääntyivät ja he katsahtivat,
yhteistä ihmettelyä ilmaisten, toistensa silmiin.
Näin meni tämäkin myrsky-yö.
Aika kului niin nopeasti, etteivät he huomanneetkaan ennenkuin ryske oli
jo salolla lakannut ja ulkona kaikki hiljentynyt.
Silloin tulee täyttä karkua yksi hiiristä, joka oli ehtinyt pistäytyä
pinnalla,--lentää mielipuolena säikähdyksestä alimpiin lokeroihin. Ei
siltä saa sanaakaan, sydän lyö niin hurjasti, ettei hiiri pysy edes
jaloillaan, vaan lyyhistyy suu auki retkalleen nurkkaan.
»Rohkea» lähetetään ulos ottamaan selvää. Mutta Rohkeakin, korvapuoli,
palaa heti takaisin eikä voi salata, että hänenkin vaalahtava rintansa
pamppailee. Rohkea ei voi mitään selittää, ei ole koskaan mitään
sentapaista nähnyt, ei ymmärrä mitään.
Pelko valtaa seurakunnan. Hiiret alkavat levottomasti liikkua, ja
yleinen vaatimus on, että vanhan rottahiiren pitää itsensä mennä
tutkimaan mikä vaara uhkaa ulkoa.
Mutta voiko kuvailla heidän hämmästystään, kun se vanha rottahiiri palaa
takaisin ilmoittaen, että siellä on--ihminen!
Ihminen!--Ja kauhun valtaamina, salaman nopeudella ovat kaikki hajonneet
lokeroihin ja istuvat pesissään, hievahtamatta, tuskin uskaltaen
hengähtää.
Hiirten valtakunnassa on kuolon hiljaisuus.
Ulkona puolikuu tulee pilven takaa ja heittää laimean valonsa
hiljentyneen salon ylitse. Valaistuu himmeästi myös vanhan petäjän
seutu.
Siinä on todellakin ihminen.
Ei se ainakaan paljon liiku. Niinkuin seisoisi raunion ylimmällä
kivellä, pää kallellaan, mietteissänsä, hiljaa huojutellen itseänsä.
Aika kuluu.
Hiirten uteliaisuus kasvaa vihdoin kauhun ylitse. Ja niin jo saapuvat
toinen toisensa perästä lokeron suulle. Vaalahtava rinta paistaa kuuta
vasten. Nostelevat hienoisia etukäpäliään, nuuskivat ilmaa,
tirkistelevät hetkisen mustilla silmillään ulos, ja kun pahin
uteliaisuus on tyydytetty, antavat jälleen vallan kauhullensa, kääntyvät
nopeasti takaisin. Mutta tuskin on yhden häntä pyörähtänyt pimeään, kun
jo toinen suipponokka sukeltaa pimeästä esille. Ja missä vaan lokeroita,
siellä hiiriäkin ihmistä tirkistelemässä, että mimmoinen se nyt on se
valon ja onnen lapsi.
Jo muutamat uskaltavat lähestyä. Yksi ja toinen jättää pimeän lokeron
suun, ja silloin tällöin istahdellen, sinne tänne kierrellen sipsuttaa
lähemmäksi, nousee takakäpälilleen, kurottautuu koko pituudelleen,
yrittäen nuuskia ihmisen jalanpäitä. Ei sinne ylety.
Mutta katsokaa mitä Rohkea tekee!
Alkaa kiivetä petäjän jäkäläistä runkoa myöten ylös. Siitä kääntyy
ensimäistä oksaa myöten, ja tulee juuri kohdalle, ihmisen yläpuolelle.
Aikooko se sieltä hypätä alas ihmisen päälaelle? Ei, ei sen tarvinnut
hypätä. Varovasti ja taitavasti se laskeutuu jotakin myöten alas. Se on
nuora. Ja nyt on Rohkea jo ihmisen päälaella.
Kohta on petäjän runko täynnä ylöskiipeäviä hiiriä. Kaikki tulevat samaa
tietä, vaeltavat pitkin oksaa, laskeutuvat nuoraa myöten, päälaelle,
siitä olkapäille, siitä käsivarsille, käyvät sormet, jalat, tai nousevat
takaisin olkapäille, korville, kasvoille. Sillä jokainen tahtoo
tarkkaan, tarkkaan ja ihan läheltä nähdä mimmoinen ihminen on, se valon
ja onnen lapsi, josta heillä oli ennen niin hämärä aavistus.
Viimeinen ateria.
Tullut oli se päivä, jota varten kaikki muut vuoden päivät olivat, jota
varten koko maa oli elänyt, jota varten valkoisimmat viljalajit olivat
säästetyt ja mehevimmät rypäleet erotetut, jota varten tuhannet
vetojuhdat olivat pääkaupunkiin kasanneet maan parhaat vuositulot, jota
varten maan vasikat olivat juotetut ja lampaat lihotetut, johon sen
suuren kaupungin kaikki teurastajat olivat valmistuneet, jota varten sen
katukauppiaat olivat valikoidut varastonsa koonneet, sen naiset
hyvänhajuisimmat hiusvoiteensa ja kalleimmat pukunsa säästäneet, jota
varten syömärit olivat paastoa pitäneet, pojat olleet humaltumatta ja
tanssijattaret kieltäymyksessä eläneet.
Nyt on se vuoden odotettu hetki tullut, ja kaikki on päässyt irrallensa.
Ruhtinaat juhlivat, piispat pitävät pitoja, papit suitsuttavat ja
uhraavat, lukkarit veisaavat, syömärit syövät, juomarit juovat,
tanssijat tanssivat, symbaalit ja huilut soivat.
Kuule mikä ihmeellinen pauhu, mikä loppumaton, syvältä hiipaiseva,
yllyttävä pauhu!
Ei ole niinkuin vedenputous--on niinkuin lähestyisi kaukaa tuhat
putousta yhteen viskautuneina. Mutta ei se pauhu tiedä vedestä. Se on
kivisen kaupungin pauhu kuivalla maalla, jonka päivän pouta on
kuumentanut eikä viileä yö vielä jäähdyttänyt. On niinkuin koko
ihmiskunta olisi päiväisen elämänsä hikiset mietteet heittänyt ja
humalan houreessa viimeistä hetkeänsä viettäisi.
Kuule mikä hukuttava juhlahumu!
Kuule ainoastaan, vaan älä näe!
En ole sytyttänyt sinun mielikuvitustasi, että sinä vielä silmilläsikin
näkisit mitä korvasi ovat sinussa herättäneet. Silmäsi minä tahdon
nostaa sotaan sen pauhaavan hekuman kanssa, joka vavahuttaa sinun
sieluasi.
Soikoon juhlahumu sinun korvissasi ja tanssikoot sinun aivoissasi
keijukaiset paljaine jalkoinensa. Minä vien sinut keskelle sitä suurta
pääkaupunkia, joka päihtyneenä pääsiäistänsä viettää, jota varten koko
maa on elänyt, jossa ei ainoastaan ilma, vaan kaikki muurit ja
kivijalat vapajavat juhlan järistyksessä, ja semmoisen kivisen seinän
lokeroon minä muuraan sinun pääsi. Terota korvasi ja kuule. Muuri
tutisee tanssin tahtiin. Mutta silmäsi minä käännän pimeään
kellarihuoneeseen, missä tuikkii puiselta pöydältä yksinäisen yölampun
himmeä valo, vaivoin ylettyen ruskean harmaihin kiviseiniin, vaivoin
myös matalaan, tihkuvaan holvikattoon. Valo tuikkii, mutta huone on
tyhjä.
Mikä hiljaisuus keskellä pauhua!
Näetkö sinä mitään?
Odota. Sinä totut kohta pimeään. Silmäsi mustuainen kohta suurenee. Se
herkistyy ja vavahtelee niinkuin hirven, joka putosi rotkoon ja vapisee
tietämättä missä on. Nyt sinä jo erotat kattoholvien taitteet, erotat
myös matalan oven pimeästä. Näet, että ovi hiljaa aukenee, näet, että
kaksi miestä astuu sisälle, hiipien, arasti ympärilleen urkkien,
ikäänkuin kaksi pakolaista, jotka kätkeytyvät vainoojalta.
Katso, jonkun aikaa liikkumattomina seistuaan he huomaavat olevansa
yksin, he rauhoittuvat, he päästävät kantamuksensa käsistään, ja toinen
heistä, mustapäinen nuorukainen, antaa kohta väsymyksellensä vallan.
Huoahtaen hän istuu penkille ja kyynäspäät polvia vasten nojautuneina
jättää päänsä käsien varaan.
Mutta toinen, vanhempi, harmaapartainen, rupeaa pöydän ympärillä
puuhaamaan illallista. Hän kaivaa säkistään jotain kaloja ja asettelee
ne esille, etenee sitten huoneen pimeihin nurkkiin, nuuskii sen kaikki
lokerot, löytää milloin jonkun vadin, milloin lusikoita, milloin
juomaleilin, ja kantaa kaikki järjestänsä pöydälle. Hänen poskipäänsä
ovat hymystä pyöristyneet. Nähtävästi hän hymyilee sitä asiaa, että
saavatpa hekin, vaikka vainotuita pakolaisia, itsellensä illallisen
aikaan.--Se, joka istui penkille, nostaa päänsä käsien varasta.
Hänellä on vain vähän jotain sanomista, ja sormet jäävät koukkuisina
odottamaan milloin hänen musta kihara päänsä taas jättäytyy heille.
Mutta hän huomaa illallislaitokset, nousee ja reipastuen alkaa asetella
pöydälle mitä löytää sopivata.
Kesken kaikkea vanhus hätkähtää ja peittää kädellään lampun liekin. Ovi
on auennut raolleen. He seisovat molemmat hetken kuin kivettyneinä
paikoillaan. Pihan pimeästä joku tai jotkut kurkistelevat sisälle.
Epävarmana, silmiä varjostaen sieltä koetetaan erottaa keitä on sisällä.
Mutta arvattavasti molemmin puolin samassa tunnetaan toisensa. Sillä
vanhus ottaa kätensä valon edestä, nuorukainen jo kiirehtii ovelle, ja
se, joka oli tulossa, kääntyy taakseen ja nyykäyttää rohkaisevasti
päätään pimeään. Viisi--kuusi, ei--kaikkiaan seitsemän miestä astuu
peräkkäin kynnyksen yli huoneeseen. He ovat kaikki noiden kahden
ystäviä, mutta hekin ovat niinkuin pakolaisia. Huoneeseen tultuaan he
ensin jäävät ovelle ja hyvän aikaa tirkistävät ulos pimeään ennenkuin
painavat sen kiinni. Yksi heistä jääpi sinne vahtimaan. Muut tulevat nyt
peremmälle, näkevät pöydän, ja kaikkien suu menee nauruun. Joku heistä
hykertää käsiään ja tuntuu muka kehuvan illallisvalmistuksia, vaikk'
eihän siinä ole paljon muuta kuin kalaa ja leipää jonkun juomaleilin
ympärillä. Heitä näyttää kaikkia huvittavan se, että he kellarin
hämärässä, keskellä kaupungin pauhua, keskellä vainoojain pesää, aikovat
syödä juhla-ateriansa.
Mutta vieläkin he näyttävät odottavan jotakin, sillä eivät he istu
syömään, vaikka on jo myöhäinen yö.
Eikä kestäkään kauan ennenkuin ovelle jäänyt vahti antaa merkin. Taas
peitetään lampun valo. Kaikki odottavat oveen päin kääntyneinä,
liikkumattomiksi lyyhistyneinä.
Tulijat ovat nytkin samaa joukkoa. Neljä miestä taas astuu sisälle. Ja
näistä näyttää erittäin yksi olevan se, jota kaikki olivat odottaneet.
Hän on vähän lyhempi kuin useat heistä. Hänen kasvonsa ovat kalpeat. Ja
kun kaikki rientävät ovelle häntä tervehtimään, ei hän hymyilekään heitä
vastaan, niinkuin he olivat odottaneet, vaan heti kynnyksen yli tultuaan
pudottaa molemmat kätensä alas semmoisella toivottomuudella kuin olisi
menettänyt kaiken mitä oli maan päällä kalleinta.
Epätietoisina he katsovat toisiinsa, selitystä etsien. Paha aavistus
hiipii kaikkien mieliin. Ilon ilmeet katoavat heidän kasvoistansa, nauru
taukoaa, lakastuen viimeinenkin hymy vaihtuu jäykistyviin, kelmeneviin
huuliin.
Ja vaikka hän vaikenee, niin he arvaavat kaikki. He ovat ilmiannetut!
Niinkuin otuksella, joka joutui satimeen, aluksi sydän kuoleutuu ja se
on hetken hiljaa, niin nämäkin seisovat liikkumattomina. Sitten, heräten
tyrmistyksistä, he antavat vallan kauhullensa ja piirittävät tulijan
kysymyksillään.
Mutta hän näyttää yhä vaikenevan.
Eikö hän tiedä enää pelastuksen keinoa, eikö hän käske sammuttamaan
lamppua, eikö hän aijo kätkeytyä yön pimeään?
Ei. Sanaakaan sanomatta, hitaasti hän menee heidän ohitsensa perälle.
Hän tulee pöydän luo. Nähtyään laitokset hän vähän hymähtää,
surullisesti nyykäyttäen päätänsä, ja ikäänkuin tahtoo heitä rupeamaan
ruualle, mutta vaipuukin ajatuksiinsa. Hänen katseensa jää tuijottamaan
tuikkivaan liekkiin, etusormellaan hän mietteissään naputtelee pöytään.
Öljylamppu valaisee altapäin hänen poskipäitään ja silmäin ylälakea.
Silmät vähän värähtelevät vertyneiden reunojen sisällä. Nyt hän herää
ajatuksistaan, katsoo ympärilleen, näkee heidän vaijenneen hänen
ajattelemisensa tähden, ja taas hän tahtoo heitä rupeamaan kanssansa
ruualle.
Ihmetellen he katsovat häntä.
Kuinka voi hän ajatella ruokaa tällaisella hetkellä! Kuka voi syödä,
epäillen syövänsä viimeistä ateriaa!
Mutta hän on jo istunut pöydän ääreen, hän on ottanut käteensä leivän ja
taittelee sitä paloiksi, että kukin saisi osansa. Ja kun he eivät henno
tehdä vastoin hänen tahtoansa, istuvat hekin yksi toisensa jälkeen
pöydän ääreen ja koettavat panna suuhunsa tarjottua ruokaa.
Mutta heidän syödessänsä hän heidän huomaamattaan herkeämättä katsoo
yhteen heistä, joka myös syö niinkuin muut. Katsoo ja katsoo. Nojaten
kyynäspäänsä vasten pöytää hän painaa sormiensa päillä kuumia
ohimoitaan. Tuskan kyynel ilmestyy hänen silmiinsä ja rikkoo hänen
katseensa. Mutta hän vain katsoo ja katsoo.
Nyt hän jo laskee kätensä ohimoilta, nyt hän puristaa molemmat kätensä
vasten rintaa. Hän puhuu jotakin. Hän näyttää tahtovan, että he myös
joisivat kaikki juomaleilistä. Hän puhuu kaikille. Ei hän puhu sille
yhdelle, ei myös enää katso siihen yhteen. Ja kuitenkin on hänen
puheensa niinkuin jatkoa siihen katseeseen. On niinkuin hän tahtoisi
sanoa sille yhdelle:
--Sinä tiedät, että tämä on minun viimeinen ateriani. Etkö tunne, että
syöt minun ruumistani ja juot minun vertani? Etkö ymmärrä, että vereni
on vuotava ainoastaan siksi, etten ilmaise sinua--että annan sinulle
rikoksesi anteeksi? Koeta muistaa tätä asiaa joka palalla minkä panet
suuhusi ja joka kerta kun tätä leiliä kallistat.
Näillä sanoilla ei hän kuitenkaan ole voinut puhua, sillä silloin hän
olisi ilmaissut juuri sen mitä tahtoo salata. Ja vaikka kaikille näyttää
hänen sanoistaan selvinneen, että pettäjä on täällä heidän omassa
joukossaan, niin ei yksikään ole päässyt perille, _kuka_ heistä pettäjä
oli.
Sillä katso, _kaikki_ syövät. Eikä yksikään lankea itkien ja rikostansa
katuen maahan.
Silloin hän nousee, ottaa vesiastian ja pyyheliinan, ja tahtoo itse
valella yöksi vedellä heidän jalkansa, joita ei vielä ole pesty
tämänpäiväisten retkien jäljiltä.
Ja vaikka hän on heidän isäntänsä ja johtajansa, sallivat he hänen pestä
ja kuivata heidän jalkansa. Sillä he ymmärtävät, että jos hän pesee
heidän kaikkien jalkansa, niin tulee hän pesseeksi myös sen yhden jalat,
jotka on vaeltanut tänä päivänä pimeyden teillä. Ja he odottavat
jännityksellä, milloin se tapahtuu, ja mitä niin suuresta
rakkaudenosotuksesta seuraa.
Mutta katso, jo ovat kaikkien jalat pestyt, eikä yksikään ole itkien
langennut maahan. Jo panee hän luotansa vesiastian ja pyyheliinan ja
tahtoo jälleen istua heidän keskellensä pöydän ääreen. Hän istuu, mutta
hänen omat voimansa pettävät ja itkien hän sortuu käsiensä varaan.
Nyt useimmat nousevat paikoiltansa ja näyttävät kiihkeästi vaativan
häntä ilmaisemaan kuka pettäjä on, että he sen ottaisivat kiinni ja
tekisivät vaarattomaksi, sillä onhan kaikki rakkaus kumminkin
osottautunut turhaksi.
Mutta vastaukseksi hän ottaa käteensä jälleen leipäpalan, ja kastamalla
särpimeen tekee sen muita paloja maukkaammaksi. Ja kun he ihmeissään
katsovat häntä, menee hän kaikkien heidän ohitsensa sen yhden luo ja
antaa sen palan sille. Tämä ottaa palan vastaan ja juoksee ulos.
Vasta sitten kun jo on myöhäistä, töytäävät he ovelle pettäjätä
tavoittamaan. Mutta ulos tultuaan he huomaavat, että takaa-ajaminen on
turhaa vaivaa, sillä on pimeä yö, ja palaavat hiljaa takaisin, alla
päin, mietteissänsä.
Siinä he nyt seisovat kaikki masentuneina sen ympärillä, joka on oman
pettäjänsä heidän käsistään pelastanut ja on sen tekonsa kuolemallaan
maksava.
Seisten heidän keskellänsä ja lähtöä tehden hän taas puhuu heille, ja
nyt he eivät voi enää häntä väärin käsittää. Hänen vertyneet
silmäluomensa räpäyttelevät taajaan, kun hän siinä puhuu vähän
lyhyempänä kuin useat heistä. Keskellä ympäröivää alakuloisuutta on
hänen katseensa totinen ja kirkas.
Nyt he alkavat lähteä. Kädet riipuksissa he kulkevat kaksittain ulos.
Nyt menevät jo viimeiset, ja huone jää tyhjäksi.
Jo on aamuyö. Öljylampun kituva liekki tuikahdellen tekee sammumista.
Jo laimenee, jo vaikenee juhlahumukin. Silloin tällöin enää helähtelee
riutuva tamburiini humaltuneen tanssijattaren kädessä, ja jossain
kastanjetit vielä näppäsevät väsähtyneen tanssin tahtiin.
Sokeakuuron kertomus.
Meitä oli eräänä iltana koolla paljon iloista väkeä rikkaan Antilan
tuvassa, ja sinne tuli eräs vieras äijä, joka oli sekä sokea että kuuro.
Kuulonsa hän oli kadottanut neljänkymmenen ikäisenä ja näkönsä kymmenen
vuotta myöhemmin jossakin tapaturmassa. Tämä äijä rupesi meidän
pyytämättämme kertomaan itsestään. Mutta vaikka hänen kertomuksensa oli
pitkä, kuuntelimme me sen jännityksellä loppuun asti.
Näin hän puhui:
Minä en näe mitään. Minun edessäni on aina se, mitä te sanotte
pimeydeksi tai tyhjyydeksi. Koettakaa kuvailla minun asemaani. Pankaa
silmänne kiinni.
En minä myöskään kuule mitään. Niin että ympärilläni on myöskin aina
täydellinen äänettömyys; te sanotte semmoista haudan hiljaisuudeksi.
Siis ääretön tyhjyys ja syvä, syvä hiljaisuus.
Ainoa millä voin olla yhteydessä teidän kanssanne on puhetaitoni, jota
en ole unohtanut, vaikken kuule omaa ääntäni enkä saa kenenkään
vastauksia tietää. Voin ainoastaan pyytää, jonka jälkeen minun tulee
kärsivällisesti odottaa, kunnes tunnen käteeni, että minulle annetaan.
Tai vähitellen lakata odottamasta, kun ei anneta.
Ihmisille olen suureksi vaivaksi ja rasitukseksi. Minun täytyy nimittäin
paljon liikkua paikasta toiseen, talosta taloon. Sokea ja kuuro
ihminen--kuinka se liikkuisi! Ei se minnekään pääse omin neuvoin.
Tavallisimpia tunteitani on, että minua joku kiivaasti tempaisee hihasta
tai nutun liepeestä. Silloin arvaan, että edellä on käynyt tämmöistä:
--Mene sinä, Aatu, saattamaan tuo vaivainen toiseen taloon!
--Enkä mene, pankaa Pekka viemään. Korento heiskahtaa.
Senjälkeen tuntuu tempaus. Se merkitsee:
--No tule nyt sitte, senkin vietävä!
Ja niin lähdemme kompuroimaan. Kuormaksi olen minä ihmisille tullut.
Minä olen vanhan vanha, ikäkulu, poies pantava kapine. Jos vaikka
näkisinkin, olisi minulla vaiva kantojen yli jalkojani nostella,
erittäin siinä kiireessä, jota vaaditaan.
Monen monet ovat ne kätöset, jotka ovat kärsimättömällä riuhtomisella
kuluttaneet hihojani ja nuttuni liepeitä.
Ja monen monet ovat ne konstit, joita minun on täytynyt keksiä
estääkseni tuommoisen pikku lurjuksen juoksemasta kesken tiehensä ja
jättämästä minua ahteeseen.
Ja tarpeelliset ne konstit ovatkin.
Kaksi on minun parastani.
Minä lupailen kaikellaista palkintoa.
Olen poiminut taskuuni metallikappaleita ja hionut niitä ahkerasti
karkeita housujani vasten. Ne kiiltävät ja viettelevät saattajieni
sydämmet. »Katsoppa tätä! Tämän saat kun päästään perille! Tule,
tule!»--
Mutta jolleivät lupaukset auta, tekeydyn minä äreäksi, uhkailen ja
kähisen. Hapuilen jonkun ruoskan käteeni, ja kun tunnen saattajani
minusta irtautuvan, alan paukuttaa ruoskaa maata vasten: »Etkö tule
takaisin! Panenpas pitkin pakaroita, kun tästä perille päästään!»
Silloin se veitikka, peläten minun ruoskaani, ojentaa pitkän leppäriuvun
käteeni. Minä tartun siihen ja hän johtaa minua, kulkien kaukaa, etten
häneen ylety.
Mutta sattuu semmoisiakin, joihin ei lupaukset eikä uhkaukset mitään
vaikuta.
Kävipä tässä äskettäin hihaani käsi vetäen minua talosta taipaleelle.
Kohta tunsin, ettei tämä saattaja ollut mikään pahanilkinen poikalurjus.
Hän oli sävyisä. Mutta hänen mielensä oli levoton ja palava. Hänen
kätensä oli kuuma ja vapiseva. Minä tunnen heidät kaikki kohta ensi
kosketuksesta. Kun olimme tiellä, harasin minä sormillani hänen
tukkaansa. Hänen päänsä ylettyi olkapäihini. Ah, kuinka pehmeät olivat
sen vanuvat, nuoruutta tuoksuvat kutrit. Mutta voi sitä kiirettä mikä
sen oli! Ei niin, että hän olisi minua temponut, vaan hän tuntui
unohtavan tehtävänsä jonkin muun rinnalla, mikä hänen mieltänsä koko
ajan veti. Mitäpä siinä olisi kiiltokapineet auttaneet! Ja kaikki
uhkaukset olisivat taas olleet kuin kömpelö polkaisu hienon korren
päälle.
Hän oli sileältä maantieltä poikennut arvattavasti jollekin oikopolulle,
koska mättäistä, kivistä ja kannoista ei tahtonut loppua tulla. Jätin
kaikki sattuman varalle, en ehtinyt kankeita jalkojani sovitella,
asettelin umpimähkään. Milloin oli maa arvattua alempana, silloin
nuokkasin eteenpäin, milloin astuin mättäälle, silloin kompastuin
käsilleni.
Matkamme tuntui pitävän pitkää ylämäkeä. Kun pääsimme taas maantielle
eikä maa enää noussut, puhalteli hieno leppeä tuuli kasvoihini ja minä
arvasin siitä, että olimme aukealla paikalla. Vielä tunsin, että oli
ilta ja että aurinko laski.
Kauhulla ajattelin, milloin hän irtaantuu minusta ja minä jään yksin
illan suuhun. Voihan arvata mihin tilaan joutuu sokeakuuro, jonka
saattajansa jätti. Kun ei näe milloin ihmisiä on kuuleman päässä, pitää
hänen yhtenään huutaa. Hän kiljaisee, kun ei ole ketään, ja on vaiti
juuri kun hänen ohitsensa kuljetaan. Tai huutaa läpi yön ja paneutuu
levolle, kun ihmiset heräävät.
Minä olisin hidastuttanut kulkuni, sillä olin äskeisestä väsynyt, mutta
juuri nyt tuntui entistä vielä kuumempi levottomuus vallanneen
saattajani.
Hänen kätensä levottomasta, poishalajavasta pitelemisestä minä arvasin
mitä hän näkee ja mitä kuulee, ja minä näin ja kuulin hänen kanssansa
selvemmin kuin niinä päivinä, jolloin en vielä ollut sokea enkä kuuro,
vaan niinkuin hän vaeltelin nuoruuden kukoistuksessa ihanan maailman
vihannissa laaksoissa. Minä tiedän mitä hän näkee. Hän näkee suuren
kylän allansa. Laskevan auringon säteissä helakoi rakennuksien seinät ja
ikkunat paistaa. Kylätiellä kulkee lauma nuorisoa, harmonikka raikaa
tuttua tanssisäveltä. Tuolla he jo menevät! He jättävät, he jättävät--!
Ja tuskin olin näin ajatellut, kun todella tunnen, että saattajani on
irroittunut minusta.
--Kuule, kuule--seis!--minne sinä--? Minut valtaa hätä ja kauhistus.
Minä haparoin ympärilleni. En tavoita häntä.
--Kerron sinulle mitä et ole koskaan vielä kuullut. Suuria salaisuuksia
ilmoitan sinulle.
Näin minä aloin hädissäni puhua hänelle. Minun täytyi pian keksiä millä
hänet maanittelin. Minun täytyi panna parastani.
--Kuuleppas vain! Elämän ja kuoleman arvoituksen selitän sinulle! Kaikki
taivaan portit aukaisen nähdäksesi!
Selitänkö ja aukaisenko, sen saamme nähdä, ajattelin. Pääasia nyt
aluksi, että lakkaamatta puhun ja pidän hänen huomiotaan vireillä. Jos
puhun turhaan, on se pieni vaiva, mutta jos hän palaa, olenhan kaikki
voittanut. Ja niin minä aloin jutella hänelle, istuen siellä mäen
harjanteella, tietämättä kuunteleeko hän minua vai ei.
--Kuule siis tarkkaan,--sanoin minä,--niin kerron sinulle, mitä tulee
sinun kuoltuasi. Kuoltuasi, katsos, sinä tulet suureen, suureen saliin.
Se on niin suuri, ettei sen seiniä näy eikä sen kattoa eikä sen
permantoa missään tunnu. Se on niin avara, ettei tuhannet tähdet eikä
miljoonat palavat auringot ylety sitä valaisemaan, eikä maailmain
halkeamiset siinä miltään kuulu. Sinä huomaat, ettei taivaassa olekaan
mitään nähtävää eikä kuultavaa. Ainoastaan näkymättömät hengen voimat
siellä liitelevät kaukaisten tähti pilkkujen välejä, ikuisen Jumalan
tahtoa täyttäen. Mutta sinä olet niinkuin lapsi tässä äärettömässä
hiljaisuudessa.
Annas ollakaan! On kuin taivaisten sanansaattajain parvi lentäisi sinun
ohitsesi ja niinkuin ihanin harpunsoitto humahtaisi sinun
korvissasi.--Seis!--huudat sinä,--odottakaas vähäsen te siellä!--Ja
aivan oikein, viimeinen enkeli jää jälkeen sinua kuunnellakseen.--
Antakaa minullekin työtä,--sanot sinä,--en minä viitsi tässä yksin ilman
olla.--Tee mitä mekin teemme, sanoo hän.--Mitäs te oikeastaan teette
täällä?--Me luomme uusia maailmoita, synnytämme uusia elämänmuotoja
iankaikkisesta iankaikkiseen.--No sitähän minäkin mielelläni tekisin,
sanot sinä.--Hyvä, vastaa hän, tule meidän mukanamme, me osotamme
sinulle tehtävän.--Ja huimaavassa vauhdissa sinä lennät heidän ihanassa
seurassaan avaruuksien halki, kunnes he näyttävät sinulle pienoisen
tähden.--Mene tuonne tähteen, sanovat he, ja opeta sen asukkaat
rakastamaan toinen toistansa, että siellä syntyisi Jumalan valtakunta,
kaikki tulisivat yhdeksi ja onni kukoistaisi heidän keskellänsä. Se on
sinun ensimäinen taivaallinen tehtäväsi Jumalalta itseltään!--Sinä
lennät onnellisena ja autuaana että olet sinäkin saanut tehtävätä
Jumalalta itseltään ja sinäkin saat toimia Jumalan omassa nimessä. Ja
sinä ajattelet: tuon jutun rakkaudesta olen kyllä kuullut ennenkin eikä
se ole minulle mitään vaikeata.--Mutta voi sinun kummastustasi, kun
perille päästyäsi huomaatkin tulleesi takaisin sille maapallolle, josta
olit lähtenyt! Kaikki on tuttua. Siinähän ovat nuo ihmiset, riitaiset ja
toraiset, huikentelevaiset, vain itseänsä ajattelevaiset. Mikäs muu
neuvoksi kuin alkaa työtä käskettyä. Mutta taaskin: voi onnettomuutta,
ajattelet sinä, minähän olen henki. Ei minulla ole mitään millä heitä
ohjaisin, ei piiskaa millä heitä hyvään pakottaisin, ei mitään kiiltävää
millä heitä houkuttelisin, ei käsiä, millä heitä pahasta estäisin, ei
minulla ole edes ääntä millä heitä puhuttelisin ja varoittaisin. Ei
auta mikään. Sinun täytyy käyttää sitä keinoa, mikä on sinun vallassasi:
sinä voit puhua heidän ajatuksissaan, heidän omassatunnossaan. Jos he
sitä kuuntelevat tai eivät, siihen et sinä mitään voi. Sinun täytyy vain
käyttää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia milloin he pysähtyvät
puuhissansa, milloin he hetkeksi hiljenevät, milloin he illalla
rauhoittuvat tai aamulla nousevat eivätkä vielä ole ehtineet puuhiinsa
ryhtyä ja sinun äänellesi kuuroksi tulla.
Kas semmoinen on henki ja hengen taivaallinen tehtävä.
Turhaan taidan puhua,--ajattelin minä. Ei saattajani enää ole täällä.
Mutta koetteeksi kuitenkin lisäsin:
--Nyt sinä varmaan tahdot vielä tietää mistä minä sokea ja kuuro ikäkulu
semmoisia taivaan tarinoita osaan. Ymmärrä sentään, että minä olen
lähempänä taivasta kuin sinä. Tiedäthän, etten minä kuule mitään enkä
näe mitään. Katso, minun ympärilläni jo on se äänetön hiljaisuus, ja
minä seison sen loppumattoman salin kynnyksellä, jonka seiniä ei näy, ei
kattoa kuulu, ei permantoa tunnu. Sinulla on vielä paljon kadottamista,
ennenkuin tulet taivaaseen. Mutta minulla ei ole kadotettavana muuta
kuin ääneni, jota vielä kuulet; ja kohta, kohta en minä enää voi sinulle
puhua muuten kuin sinun omien ajatuksiesi kautta.
Kun olin tämän sanonut, tunsin kuinka pehmeäsuortuvainen pää painautui
rintaani vasten ja hienot kädet kiertyivät ympärilleni. Ja vaikk'en minä
kuullut mitä hän minulle sanoi, tunsin minä siinä hyväilyssä hänen
ajatuksensa: hän oli niinkuin sokea, joka tahtoo turvautua näkevään.
Ja niin me menimme alas mäeltä, tikitysten, toinen toiseemme nojautuen.
Ja pitkät, pitkät matkat vaellettuamme hän saattoi minut tähän lämpimään
tupaan.
Kun en näe mitään enkä kuule mitään, en minä tiedä onko täällä tuvassa
paljonkin ihmisiä, ja onko kukaan kuunnellut minua. Mutta jos on, niin
sen minä sanon teille: pysähtykää kerrankin, olkaa hiljaa, hiljaa, ja
ummistaen silmänne ottakaa tarkka vaari siitä sanattomasta hengestä,
joka teidän sydämmissänne puhuu. Tehkää kaikki mitä voitte, että hänen
käskynsä tämän maan päällä pian täyttyisi. Sillä monta on mennyt
taivaaseen, mutta ovat saaneet palata takaisin, henkenä vaikuttamaan
mitä eivät ihmisinä saaneet toimeen.
Hän ja minä.