Olemme hajoitetut entisistä yhteyksistä. Ei ole tietoakaan purovedestä,
hävinneet ovat kaikki entiset suhteet ja välit. Kaikki olemme sekaisin,
ääretön joukko pieniä minuja!
Eteenpäin, eteenpäin! ajattelemme kaikki ikäänkuin hakien takaisin
entistä, työntäydymme leveänä, vuolaana, syvänä virtana sujuvasti,
kohisematta eteenpäin.
Vauhti on huimaava, mutta tasainen ja taitava--ei synny missään
pienintäkään kuohahdusta.
Ei, ei,--ei tämä ole sitä entistä!
Rantaleppien alimmat oksat riippuvat rauhallisina ihan vesirajassa ja
niiden lehdet melkein sivelevät pintaamme. Pitkät koivut katsovat takaa
leppien ylitse, kummastellen vauhtiamme, arvaillen keskenään sen
tarkoitusta.
Ja jo tekee mieli pysähtyä.
Vähän hävettää kiitää näin eteenpäin suuren joukon mukana, voimatta
vastata minne ja mitä varten. Kaikki tunsimme samaa, sillä vauhtimme
hiljeni kuin merkistä, ja yhtäkkiä me päästimme auki sen jännityksen,
jossa olimme olleet--hajaannuimme hitaasti sinne tänne, kierrellen
levinneessä uomassamme.
Kaikille meille tuli selväksi, että olimme elämänkäsityksessämme perin
pohjin erehtyneet. Koko tuo mahtava tyrsky, joka oli takanamme, ei ollut
meitä tuonut ollenkaan lähemmäksi onnea. Me olimme vain yhä enemmän
kadottaneet toivon joskus päästä toteuttamaan kukin erikoistahtoamme.
Olemme erottamattomassa yhteydessä ja kuljemme auttamattomasti
määräsuuntaan.
Vauhdin hiljetessä ja uomamme yhä levetessä tuopi tuuli viljavilta
lakeuksilta vastakynnetyn mullan hajua, ja meidän sanomatta, meidän
laulamatta lehahtelee huhu pitkin vettä:
»Ei ole sinulla omaa tarkoitusta, vesi rukka. Sateena tulit alas,
kostutit maan, sitten läksit purona lirisemään, veit alas rapaa, hienoa
kivensohjua keräsit, jauhoit sen koskessa saveksi ja levität sitä täällä
juoksusi varsille sahroin kynnettäväksi. Elämä on nyt kerran sellaista,
ettei siinä auta omien tarkoitusten ajaminen. Ei pääse sinne, minne itse
tahtoo. Ei ole olemassa mitään erikois-onnelaa. Nythän pääset savestasi.
Sinä olet tehtäväsi tehnyt. Mene rauhaan!»
Ja vauhtimme hiljeni hiljenemistään.
Jätimme jo viimeisenkin savihitusen, kirkastuimme ja kaikki tyyntyi.
Olimme levinneet suunnattomasti.
Silminnähtävästi lähenee elämän loppu.
En voi enää pitää koossa sitä kokonaisuutta, jonka mukana vaellan. En
jaksa enää katsoa missä ollaan, minne mennään. En jaksa vanhaa
käsittää, en uutta ymmärtää. Taakse jäävät jotkin hajanaiset katiskat,
ikävät lumpeenlehdet ja vesiruohot. Äyräät eroavat mataliksi viivoiksi
taivaan rantaan. Etäiset ja läheiset maat pyörivät hitaasti toistensa
taakse. Pohjaa ei tunnu allamme. Edessä on usvaa ja epämääräisyyttä.
Me emme enää muuta asentoa toistemme suhteen. Luultavasti emme enää
liiku.
Välistä tuntuu kuin ei minua enää olisi, vaan olisivat ainoastaan muut,
välistä taas tuntuu, että minä olen jäänyt yksin olemaan ja toiset
menneet jonnekin muuanne, jonne minä en ole jaksanut heitä seurata.
Ja nyt jo hiljenee peräti.
Nyt on kaikki lopussa. Ei ole mitään liikettä enää. Siinä, siinä se siis
oli kaikki!
Ja minua jo huimaseekin niinkuin ikiuneen nukkuessa.
Tai mitä se oli?
Omituinen keinuttava liike tuntuu nostattavan ja taas laskevan: ylös,
alas, ylös, alas----
En minä nuku. Minähän olen vain irti kaikesta. Keinumme--keinumme--
Silloin käy rinnassa vavahdus, riemun vavahdus lentää minun läpitseni.
Minä elän!
Minä olen sama minä, olen jälleen yksi. Voin taas silitä niinkuin peili
ja kuvastella itseeni taivaan värejä. Voin myöskin ilta-auringon
paisteessa juoksennella pitkin rantakiviä ja kiertää pienimpien
hiekkajyvästen välillä.
Mutta nyt minä yletyn maapallon ympäri, voin huuhtoa yhtaikaa eri
maanosien rantoja. Minun nimeni on valtameri. Suuri ja vapaa on minun
läikkynäni. Ei ole vesi koskaan voinut mitään sen ihanampaa uneksia.
Ja parhain riemuni on ymmärrys, että kaikki, jotka veden nimeä kantavat,
virtaavat minuun,--ettei yksikään pisara mene hukkaan. Jotka maan
syvyyksiin tunkeutuivat, ne lähde kuohutti kirkkaina jälleen ilmoille,
puro saattoi jokeen ja joki minuun. Ja jotka kuohu viskasi rannan
kiville, ja jotka aurinko kuivasi, ne nousivat pilviin ja taas tulivat
alas ja vuotivat minuun.
Sillä minä itse olen heidät sumupilven mukana maan päälle lähettänyt, ja
minun luokseni he palaavat takaisin ja ovat minussa ja minä heissä.