Nuori mies rakasti nuorta neitoa. Ja sen nuoren neidon silmät
välähtivät ja hänen sydämensä sykähti, kun hän vastasi sen nuoren
miehen katseeseen.
Sitten se nuori mies suuteli sitä nuorta neitoa — niinkuin ainoastaan
se voi suudella, jonka suutelossa punottaa nuoren veren tulipunainen
hehku. Ja se nuori neito vastasi sen nuoren miehen suuteloon niinkuin
ainoastaan nuori neito voi vastata silloin kun hän ei enää kainostele,
vaan antautuu rakkaudellensa kokonaan.
Ja kun he suutelivat toisiaan ja nuori mies kesken suutelon huumaavaa
autuutta katseli nuoren neidon ohimosuonen riemullista tykintää, niin
hän sanoi:»En ikänä olisi voinut uskoa suuteloa sellaiseksi: että
ihminen voi siihen hukkua!»
Ja se nuori neito, jonka silmäripset olivat laskeutuneet niin alas,
että kaikki hänen ympärillään näytti hämärtävän punertavalta, vastasi:
»En minäkään, mutta minä en osaa edes sanoa millaista se on...»
* * * * *
Ja tapahtui kerran, kun he olivat juuri suudelleet toisiaan, että
se nuori mies sanoi sille nuorelle neidolle: »Kun meidän nyt täytyy
joksikin aikaa erota, niin —»
»Niin mitä —?!» huudahti nuori neito henkeään pidättäen, sillä hän
ei ollut koskaan ennen kuullut sen nuoren miehen puhuvan sellaisella
äänellä.
»Minä vaan pyytäisin sinulta lupaa saada tänä aikana suudella muitakin
nuoria neitoja. Sillä minä tiedän ettei kukaan osaa suudella niinkuin
sinä, mutta niin kauan kuin ei minulla ole siitä varmuutta, ei minun
ole hyvä olla.» Nuori neito katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hän
tuijotti vaieten eteensä.
Silloin se nuori mies puhui kiihkeästi: »Sinä olet lapsellinen, Helvi!
Minähän tulen takaisin sinun luoksesi, ja noita muita minä suutelen
ainoastaan leikillä, mutta sinua ainoata niin, että ihminen hukkuu.»
Mutta se nuori neito tuijotti yhä eteensä. Vihdoin hänen silmäripsensä
olivat laskeutuneet niin että kaikki hänen ympärillään näytti hämärän
vihreältä, ja hän vastasi:
»Miksi kysyt semmoista, joka on omassa vallassasi...»
* * *
Ja se nuori mies suuteli monta nuorta neitoa ja sanoi itsekseen:
»En ikinä olisi uskonut, että elämä on niin rikas: ettei ole kahta
samanlaista suudelmaakaan!»
Ja hän suuteli suutelemasta päästyään, eikä muistanut enää ensinkään
sitä nuorta neitoa. Kun hän suuteli, niin hän sanoi: »En ole
ketään rakastanut niinkuin sinua!» Toiselle hän sanoi: »Ainoani!»,
kolmannelle: »Ikuisesti omani!» ja hän sanoi jokaiselle heistä jotain
kaunista, niin ettei hän enää lopulta muistanut mitä oli kullekin
heille sanonut.
* * *
Ja tapahtui, kymmenen vuotta myöhemmin, että se entinen nuori mies tuli
kerran entistä synnyinkaupunkiaan katsomaan.
Ja hän istui kauniina kevätpäivänä kotikaupunkinsa puistossa lehtivien
vaahterain siimeksessä ja muisteli menneitä päiviä.
Silloin hän muisti sen entisen nuoren neidonkin ja ajatteli: »Olisipa
hauska tietää missä hänkin nyt on!»
Mutta samalla kun hän näin ajatteli, hän huomasi jonkun tulevan pitkin
varjoista käytävää — ja katso: se oli se entinen nuori neitonen!
Hän oli laihtunut ja vähän vanhentunutkin, mutta hänen käyntinsä oli
vielä notkea ja jalkansa nousu kevyt. Silloin sen entisen nuoren
miehen rinnassa sykähti ja hän tunsi veren syöksyvän suonissaan kuin
keväisen tulvan. Ja kun se entinen nuori neitonen oli ennättänyt hänen
kohdalleen, niin hän ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi
värähtävällä äänellä: »Helvi!»