Ei ole elämässä mitään ihanampaa kuin nuoren naisen hymy. Varsinkin
nuoren tytön hymy nuorelle miehelle. Siinä on kevätsadetta ja
koivunlehden puhjentaa, auringon paistaessa putoavien pisarain läpi ja
sateenkaaren helottaessa seitsenvärisenä taivaalla.
Mutta se hymy on arka kuin kevään kukka. Henkäys pohjoisesta tai
idästä, ja se sulkeutuu jälleen.
* * *
Satuin kerran matkallani odottelemaan junaa eräällä asemalla.
Se oli suuri, vilkasliikkeinen asema, vaan tällä erää, keskellä
heinäaikaa, hiljainen kuin kirkko.
Astuin aikani kuluksi kolmannen luokan odotussaliin.
Siellä oli ennestään muuan upseeri rouvineen, joku vanha ukko, pari
talonpoikaa ja eräällä penkillä kolme keski-ikäistä naista. Siihen
lisäksi tarjoilijaneiti pöytänsä takana.
Huomioni kiintyi viimemainittuun, sillä hän ei ollut tavallinen
tarjoilijatar, vaan aivan nuori tyttö. Ei mitään kouhotettuja
kiharoita, kaavamaista hymyä, tai yliolkaista nenänvarsikatsetta.
Kaikki oli nuorta, raitista ja välitöntä — kutoipa hän neulettaan
pöytänsä takana tai ojensi meille kainosti kuppia.
Olimme istuneet jo kotvan, juoneet kahvimme ja vaipuneet taas
hiljaisiin mietelmiimme.
Silloin ovi avautui — sisään astui uusi tulokas.
Hän ei ollut enää nuorukainen, mutta nuoreksi mieheksi häntä kyllä
voi sanoa. Mies pyöräilijän puvussa, koko olemuksessa vielä ilmaa ja
vauhtia, mutta jalan koskennassa jo luja maan tuntu.
Uljas! ajattelimme me varmaan kaikin.
Tulija korjasi kaulanauhaansa, pyysi neitoselta kahvia ja sen juotuaan
istahti omaan kolkkaansa.
Huoneessa oli jälleen kuin kirkossa.
Silloin nuori mies nousi ja seisoi hetkisen kuin epäröiden
ikkunan luona. Sitten hän tarkasteli kenkiään ja sääryksiään niin
merkitsevästi, että jokainen saattoi huomata niiden olevan pölyssä ja
tuon kaiken häntä kiusaavan.
Nuori mies kulki tarjoilupöytää kohti.
»Eihän teillä, neiti, sattune olemaan vaateharjaa?» kysyi hän niin
hiljaa, että me muut tuskin kuulimme.
»Ei ole», vastasi neitonen. »Mutta» — hänen katseensa kiisi huolekkaan
tutkivasti kysyjän sääryksille ja kengille — »sisällä on.»
Hän päätti ajatuksensa siihen ja katsoi kuin tutkien nuorta miestä
silmiin.
Tämä näytti neuvottomalta. »Ette suinkaan te..?» alotti hän epäröiden.
»Kyllä — minä haen heti!» ehätti neitonen ja hänen kasvoilleen kohosi
sen avuliaan, toverillisen hymyn alku, jonka me miehet niin hyvin
tunnemme.
Nuori mies jäi miltei maltittomassa mielenvireessä odottamaan.
Me muutkin olimme käyneet uteliaiksi, niinkuin olisimme kuulleet
jännittävän sadun ensi lauselman: oli kerran nuorukainen ja neito...
Neitonen viipyi hetkisen, sitten hän tuli. Hän tuli rientävin askelin
ja hänen kasvoillaan väikehti nuori, ujostelematon ilo siitä, että hän
voi auttaa ja palvella.
Sitten hän ojensi harjan. Ja silloin me sen näimme — nuoren tytön
hymyn! Tuon joka on kuin kastepisarainen kevät-aamu, mutta jossa
kuitenkin jo väikkyy kaikki, mitä naisessa on: ystävä, toveri,
rakastaja, äiti, kanssamme vesien syvyyksiin syöksyjä, rinnallamme
revolverin luotien punaisen polun astuja.
Tuo silmänräpäyksen hymy oli valaissut koko huoneen. Nuori mies kulki
ripein, riemullisin askelin pihanpuoleiselle kuistille. Vanhus hymyili
vuosikymmenien takaista poikavuosihymyään. Naisten kesken virisi vilkas
supatus, yksin hiljaisten hämäläistalonpoikienkin jurot kasvot olivat
lientyneet hyväntahtoiseen mareeseen. Ainoastaan upseeri ja hänen
rouvansa olivat pysyneet tämän kaiken ulkopuolella.
Meidän katseemme siirtyivät vaistomaisesti kuistille.
Siellä harja kiisi riemukkaasti nuoren miehen kädessä.
Jo oli kaikki valmiina. Onnellinen hymy huulillaan vilkasi nuori mies
tomuttomia vaatteitaan ja kirkkaita kenkiään. Mutta sitten hänen
kasvoilleen kohosi neuvoton ilme — me näimme hänen kätensä hiipivän
vitkalleen kukkarotaskuun. Ja yhä viipyvän taskussa, kasvoilla
ristiriitainen häive.
Me näimme kuin kuulakan veden läpi hänen ristiriitansa pohjavirrat.
Voinko antaa naiselle, joka noin hymyilee? Mutta on tapana — voinko
olla antamatta?
Hänen tuskansa tarttui meihin muihin. Vaan silloin hänen omille
kasvoilleen jo levisi rauhallinen tyytyväisyyden ilme — niinkuin hän
olisi löytänyt oikean ratkaisun. Hän avasi kukkaron ja otti sieltä
hopealantin.
Me olimme kaikin jännittyneitä, kun hän astui sisään. Neitonen nousi
neuleensa luota. Huonetta valaisi kirkas, onnellinen hymy — että hän,
neitonen, oli voinut olla avuksi tuntemattomalle, kaunistaa maailmaa —
ihmistä — miestä!
Nuori mies oli ennättänyt pöydän luo. Jo ojentui käsi, jo laskeutui
harja. Tapahtuiko muutakin, sitä emme nähneet — me vain kuulimme hänen
kiittävän äänensä värähtävän, niinkuin ainoastaan nuoren miehen ääni
värähtää nuorelle naiselle.
Mutta jo samassa silmänräpäyksessä me näimme, että oli tapahtunut
muutakin. Hätäinen, miltei tajuton ilme kasvoilla katsahti neitonen
nuoreen mieheen. »Ei... ei olisi...» tapaili hän — etsi sanoja —
hämmentyi — otti harjan — hämmentyi yhä enemmän — tapasi hätäisesti
jotain pöydältä — kassalaatikossa kilahti — ja syvälle neuleensa yli
vaipui hiusmartoa myöten punaiseksi karahtanut tyttö.
Onnettomuus oli tapahtunut, se täytti painostuksellaan huoneen joka
loukon. Nuori mies seisoi katuvana. Vanhus pudisteli kuin paheksuvasti
voivotellen päätään. Naisten kasvoilla näkyi sekava, osanottoinen
ilme. Hämäläistalonpojat tuijottivat vakavan hämmästyneinä toisiinsa
ja meihin — he kaikesta päättäen eivät olleet tajunneet mitä oli
tapahtunut, ainoastaan sen että hymy oli kuollut!
Hiljaa, masentuneena hiipi nuori mies ovea kohti.
Hymy on kuollut! kumahtivat hänen askeleensa huoneen permantoon.
Hymy on kuollut! tömähtivät hänen perässään liikkaavan vanhuksen
sauvaniskut raskaasti.
Hymy on kuollut! huoahti paksu tammiovi omien apeitten askelieni
jälkeen.