* * *
Niia piti sanansa, mutta Hilja piti myöskin: ovi ei avautunut. Niian
sydämessä alkoivat kuohua mustat veret: joko nyt tapahtui se ihme, että
tyttö jätti hänet eikä hän tyttöä? Ja kenen hyväkkään tähden?
Hän kyyristyi kuin kissa puiston ruohikkoon, sellaiseen kohtaan, josta
saattoi pitää silmällä keittiön sekä ovea että molempia ikkunoita. Ja
hän istui siinä aina aamusoittoon saakka, mutta ketään ei näkynyt.
»Ensi yönä!» kirahti hän hampaittensa välitse. »Ei minun tielleni ole
ennenkään mies ilokseen astunut!»
* * *
Eino Yrjä ei olisi ollut runoilija, ellei hän olisi taas innostunut
kohdatessaan tästedes maitotyttönsä päivä päivältä reipastuvana ja
varmistuvana. Hän näki että tyttö aivankuin rukoili hänen katsettaan,
hänen hymyään, hänen äänensä hyvää säveltä. Kuinka hän voisi niitä
kieltää? Ja noiden ihmeellisten silmien sädekimput muuttuivat
vähitellen hänelle itselleenkin välttämättömyydeksi. Jos hän jonakin
päivänä ei niitä nähnyt, niin hän heti muuttui levottomaksi ja
epävarmaksi, eikä työ tahtonut luistaa. Hänen täytyi jokainoa aamu
kysyä: hyvinkö? — ja saada tuo vakuuttava vastaus: hyvin, eikä voi enää
huonosti ollakkaan!
* * *
Mutta Niia oli ymmällä. Hän oli vaaninut viikon, kohta kaksi, eikä
ketään näkynyt. Hän oli udellut kaartoteisin toisiltakin, mutta kaikki
turhaan. Hiljalta itseltään ei kannattanut mitään urkkia, sillä hän
näytti miltei vihaavan Niiaa.
Mutta sitten eräänä päivänä hänelle yhtäkkiä setvisi: se on se Paatelan
herranretkale! Jumala, nyt ei mies paljon paina!
Hän sovitti aamutyöt niin, että saattoi itse muiden huomiota
herättämättä hiipiä Paatelan risteyksen kohdalle metsään vaanimaan. Hän
oli tuskin kolmen sylen päässä, ja siis näki ja kuuli tarkoin kaikki.
Mutta ei mitään — hiukan katseita ja hymyä, siinä kaikki.
Ja hän hiipi monena aamuna, tuo väkeväharteinen mies, hiljaa
ja kyyryksissä kuin metsäkissa, mustasukkaisuuden poltto
hillitsemättömässä povessaan. Mutta tulos oli aina sama, aina vain
hiukan hymyä, korkeintaan joku joutava sana.
Hän ei tiennyt mitä uskoa. Hän joka tapauksessa tunsi vaistomaisesti
vihaavansa tuota valkotakkista tyhjäntoimittajaa. Sillä hänen omalle
osalleen ei tullut edes hymyä.
* * *
Eino Yrjän ja hänen maitotyttönsä aamuiset kohtaukset muuttuivat
vähitellen molemmille kuin hiljaisiksi pyhiinvaellusretkiksi,
joilta he palasivat iloisina ja virkistyneinä. Hiljasta oli aivan
samantekevää oliko Niia hänelle vihainen vai syyti solvauksia, se ei
häntä enää liikuttanut. Hän oli vain onnellinen, että oli vapautunut
painajaisestaan, tuntien nyt ruumiin ja sielun riemuittavaa puhtautta
ja tietäen että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli siitä
häneen tyytyväinen. Eino Yrjä puolestaan ymmärsi, että tämä kesä
oli hänen kaikkein onnellisimpiaan. Hänellä oli edessään avoinna
ihmiskasvojen kirja kaikissa nuoren mielen herkästivaihtelevissa
värähdyksissä, murheesta aina pulppuavaan riemuun saakka. Ja lisäksi se
tieto, että hänellä oli joku osuus siinä hiljaisessa kiistassa, josta
tuskin tiesi muut kuin hän ja joku kolmas.
* * *
He tapasivat toisensa, hän ja tuo kolmas, vasta syyspuolella,
elotalkoissa. Ja kun Eino Yrjä näki tuon suuriharteisen jättiläisen,
leveälanteisen, karhukämmenisen, piehtaroivasilmäisen, niin hänet
valtasi niin äkillinen ja syvä vihan puuska, että hän tunsi
vapisevansa. Tuoko se nyt oli Vierumäen naisten itseoikeutettu
hallitsija ja hänenkin hennon kauneuskuvansa tahrija?!
Eikä Niiakaan ollut hänestä tietämätön, päinvastoin hän näytti koko
ajan pitävän vierasta kuin salavihkaa silmällä. Sitten ruokapöydässä
hän päästi kuin pahaenteisen varotuksen. »Herrat ja mee!» sanoi hän
kilistäen kiertävää ruokaryyppylasia toverinsa kanssa ja ryäisten
merkitsevästi. Kaikki, jotka tunsivat Niian salavihaisen luonnon,
ymmärsivät että sen rykäyksen alla hautui mitähän hautui. Eino Yrjä
tunsi onnettomuuden vaanivan lähistöllä. Hän tunsi kuin sukupolvien
takaista verivihaa tuota miestä kohtaan, kiihtymystä niin ankaraa,
että jos hän kuulisi vielä toisen kerran tuon rykäyksen, niin hän ei
takaisi mitä tapahtuisi. Ja niin hän poistui hiljaisesti heti aterian
päätyttyä, vaikka se olikin hänelle hyvin vaikeata.
Ensimäinen, mitä hän aamulla noustuaan kuuli, oli että talkoot olivat
päättyneet hurjaan käsirymyyn ja että Niia oli maksanut kaksisataa
markkaa sovintoja siitä, että hän oli viskannut erään nuorukaisen niin
rajusti aitaa vasten, että tältä oli murtunut jalka!
* * *
Niin kului kesä, tuo kirkas ja onnellinen, jota ei enää mikään sen
jälkeen häirinnyt. Niinkuin luonto joskus lahjoittaa ihmisille suven,
joka valonsa, lämpönsä ja iloittavan sulonsa vuoksi jää kokonaisen
sukupolven mieleen muita kirkkaammaksi, niin kohtalokin toisinaan
lahjoittaa onnen aurinkoisia päiviä, joiden vertaisia ei enää
myöhemmin uudistu. Ja onnensuhteet, jotka elävät ainoastaan katseissa
ja hymyissä, ovat kaikkein ihanimmat, sillä niiden yllä himertää
koskemattomuuden sädekehä.
* * *
Yhden ainoan kerran Eino Yrjä kuitenkin kävi ankarasti hämilleen.
Paatelan isäntä näet kertoi, että se Niia kuuluukin mustasukkaisuudesta
tuon jalan murtaneen. Lisäksi viattoman poikasen jalan, sillä ei
ainakaan hän kuulu Niialta Hiljaa riistäneen — jos lienee riistänyt
kukaan, onhan tyttö voinut muuten muuttaa tapojaan.
Eino Yrjä ei tiennyt mitä vastata. »Vai niin», sanoi hän ainoastaan,
tarkaten kulmainsa alta isäntää: oliko tällä mitään sivuajatusta
jutussaan.
Ei ollut, isäntä oli vakaa kuin seinäkello. Mutta kesti kauan ennenkuin
Eino Yrjä sai mielestään tuon murretun jalan ja kohtalon oikukkaan
tavan leikkiä ihmislasten kanssa, heidän itse mitään tietämättä ja
aavistamatta missä kohti langat milloinkin kiristyvät.
* * *
Syksy oli tullut. Sen kuuli jokainen sinä sumuisena aamuna, jolloin
kartanoiden höyrypuimarit jyskyttivät, talojen hevoskierrot ratisivat
ja isäin käsivarsia kolkkasi torppien luvissa ensimäisiä kolkkauksiaan.
Hilja tunsi tänä aamuna asemalle ajaessaan omituista levottomuutta,
ikäänkuin jotain odottamatonta olisi tulossa. Mutta hän huomasi pian
pilvien sateen-uhkan ja ymmärsi alakuloisuutensa siitä johtuvaksi.
Sittenkin oli jotain tapahtunut tai tapahtumaisillaan, sen näki hän jo
kaukaa vieraan kasvoista. Ja pian hän sen myös kuuli.
»Tiedättekös, Hilja», puheli vieras, »kun tämä taitaa olla meidän
viimeinen kirjepostimme...»
Hilja katsahti häneen kauhistuneena. Tiesihän hän että eräänä aamuna
oli näin käyvä, mutta se tuli kuitenkin nyt kuin yllätyksenä.
Vieras aikoi puhua reippaasti, aivankuin sekä tyttöä että itseään
lohduttaakseen. Hän lähtee iltajunassa, ja jo huomenaamuna hän on
Helsingissä. Ja sitten hän kiitti häntä kaikista kesäisistä vaivoistaan
ja ojensi jotakin, josta Hilja päättävästi kieltäytyi.
»Sitten ei minulle jää muuta neuvoksi kuin ainoastaan kiittää teitä ja
toivottaa onnellista syksyä!»
Hiljalle tulvahtivat äkkiä kyyneleet silmiin. Hänen olisi tehnyt mieli
sanoa: ei vielä — ei tänään — ei huomenna — ei koskaan...
Lähtijä ei puhunut muutamaan silmänräpäykseen mitään. Sitten hän ojensi
äkkiä kätensä ja sanoi ainoastaan: »Voikaa hyvin — _oikein hyvin!_»
Mutta ne sanat sisälsivätkin kokonaisen maailman. Tuo ensimäinen oli
kuin onnentoivotus, toiseen liittyi kaikki, mitä tänä merkillisenä
kesänä oli heidän välillään ollut — kuin kaiken summana, sanattoman
lupauksen vaatimuksena.
Hilja tahtoi sen lupauksen antaa: hän kohotti rohkeasti kyyneleiset
silmänsä ylös, aikoi sanoa: kyllä, kiitoksia — tai jotain sentapaista —
mutta hämmentyi ja ainoastaan puristi hätäisesti tuota lujaa, kaltaista
kättä — ja lähti ajamaan.
* * *
Hilja palasi asemalta itkettynein kasvoin. Hänen oli vaikea käsittää
mitä oikein oli tapahtunut ja kuinka syvältä se oli koskeva hänen
vastaiseen elämäänsä.
Pilvinen taivas oli sillävälin lientynyt hiljaiseksi vihmasateeksi.
Hilja katsahti tien vierellä kulkeviin puhelinlankoihin kuin neuvoa
kysyen. Ne olivat vanhat tuttavat nuo langat, sillä ne olivat monena
onnellisena aamuna nähneet hänen ilonsa ja tervehtineet häntä
kirkkaasti-kimaltelevin kastehelmin. Nyt niissä riippui raskaita
sadepisaroita, jotka kulkivat pitkissä perättäisissä jonoissa
alaspäin-viettäviä lankarivejä eteenpäin. Tuo näky täytti hänen
mielensä äärettömällä haikeudella: niinkuin hän itse olisi ollut
tuollainen yksinäinen pisara ja liukunut jonnekin tuntemattomaan
etäisyyteen...
Kun hän saapui kotipihalle, laskivat miehet paraillaan uusia
vesijohtoputkia. Niia piteli suurta rautaputkea käsissään, toisten
katsellessa tätä voimannäytettä. Hän näytti olevan jollain erityisellä
tuulella: piteli yhä putkea, kohotti sen sitten rintansa tasalle ja
heitti yhtäkkiä jymähtäen maahan juuri kun Hilja kulki kärryineen
sivutse. Ja nauroi samalla pahaa naurua.
Hiljan valtasi yhä musertavampi apeus. Hän jätti hevosen tallipojalle
ja riensi toisten tyttöjen huoneeseen pikkurakennukseen. Siellä hän
heittäytyi suin päin vuoteeseen ja itki niin, että sänky tärisi hänen
allaan.
Niinkuin hän nyt olisi ollut ypöyksin maailmassa ja kartanon
raskaat rakennusryhmät pelottavine ikkunarivineen hänen päälleen
kaatumaisillaan, vihaisten miesten ilkeästi nauraessa...