Kartanon ruokakello soi juuri aamiaiselle, kun Hilja, maitotyttö, oli
ennättänyt kuormineen portista ulos. Se soi pitkään ja juhlallisesti,
ikäänkuin oman talonsa ylemmyyttä ympäröiville talonpoikaistaloille
julistaen.
Varsinkin Hiljan, maitotytön, elämässä tällä kellolla oli olennainen
osa. Kuinka iloisesti se kutsuikaan ruualle ja kuinka se illalla
työstä soittaessaan ikäänkuin taputteli lohdutellen nuorelle hennolle
olkapäälle. Aamiaisaikana sillä oli vieläkin tärkeämpi sija. Sillä yhtä
varmaan kuin hän, maitotyttö, lähti täsmälleen kahdeksalta asemalle,
yhtä varmaan ruokakello juuri silloin heläytti iloisen kutsunsa ja
ikäänkuin antoi hänelle hyvää vauhtia loivaa rinnettä alas purosillalle.
Tänä aamuna kello viivähti. Hän oli ajanut jo portin läpi, jopa hyvän
matkan siitä alaspäin, eikä vieläkään kuulunut tuttua kilahdusta. Hän
alkoi tuntea outoa levottomuutta, ikäänkuin hän juuri tänä aamuna olisi
erityisesti kaivannut kellon tyynnyttävää ääntä.
Silloin se helähti! Hilja tunsi sydämensä sykähtävän: aivankuin kelloa
olisi uhannut suuri vaara ja se nyt olisi siitä pelastunut. Vanha
ruunakin höristi korviaan ja läksi juosta hölkkäsemään purosiltaa
kohti. Ja niin vierivät hevoset ja kärryt, ja maidot ja tytöt
raikkaasti-kumahtavalle purosillalle.
Mutta juuri sillan yli päästyä, sen vastakkaista pikkutörmää noustessa
Hiljan valtasi uudelleen levottomuus. Taannoin hän oli tuntenut sen
vain epämääräisenä pahantuntemuksena, nyt kaikki selvisi yhtenä apean
mielen vavahduksena.
Näin hänelle kävi aina tällaisina aamuina: juuri tässä törmässä se
hänet saavutti, katsoen silmästä silmään, eikä hänellä ollut muuta
neuvoa kuin painaa päänsä alas.
Ja se uudistui aina samanlaisena: niinkuin auringossa olisi istunut
pieni säteilevä enkeli, joka oli juuri herännyt unestaan ja istui
nyt paitasillaan, iloisesti jalkojaan heilutellen ja katsoen ihmisiä
kirkkaasti silmiin. Hänelle oli jäänyt omasta lapsuudestaan juuri
tällainen kuva mieleen: kuinka hän istui sisarensa kanssa paitasillaan
sängynlaidalla, auringon valautuessa kirkkaana kultasateena ikkunan
läpi heidän jaloilleen, kaulalleen ja hiuksilleen, ja heidän oli niin
äärettömän hyvä olla. Nyt istui auringossa enkeli ja katsoi häntä
silmiin. Silloin hänelle aina valahti kuumat vedet luomien alle ja
hänen täytyi kääntää päänsä toisaanne.
Jos joku olisi vuosi takaperin hänelle sanonut että hänestä oli
sellainen tuleva, niin se ei olisi edes loukannut, niin mahdoton tuo
ajatus silloin oli. Mutta siten oli kuitenkin käynyt. Vielä syksyllä
vapaa, iloinen tyttönen — nyt kartanonpiika, joka ei kolmena neljänä
aamuna viikossa voinut katsoa aurinkoa silmiin. — Hänet valtasi
sellainen apeus, että täyteisien luomien alta vierähtivät kuumat
kyyneleet.
He olivat saapuneet peltotien päähän ja kääntyivät nyt asemalle
vievälle valtatielle. Siellä hänelle taas avautui kartano kaikkineen
silmiensä eteen. Hän miltei säpsähti. Juuri saman ahdistavan
vaikutuksen se oli tehnyt häneen syksyllä hänen palvelukseen
tullessaankin, saman puristavan ja itseensä nielevän valtavine
rakennusryhmineen ja pitkine ikkunarivineen.
Ja hän ajatteli taas kohtaloaan hevosen kivutessa hiljalleen pitkää
ylämäkeä.
Kyllä hän sen ymmärsi, ettei äiti olisi tahtonut häntä päästää
kartanonpiiaksi. Mutta kun ei ollut muitakaan sopivia paikkoja tarjolla
ja kun hän sai ikäänkuin eri toimen maitotyttönä ja keittiöapulaisena,
niin... Mutta sen hän oli heti ensi päivästä huomannut, että hän oli
joutunut aivankuin toiseen maailmaan, alastomaan ja arkailemattomaan
niin puheiden kuin tekojen suhteen. Niinkuin ei mitään häpyä
maailmassa olisikaan ja niinkuin miesten kanssa öisin eläminen olisi
kartanonpiikain erityinen lohdutus ja ilo raskaan raadannan lomassa.
Mutta kuinka hän itse oli voinut painua samaan joukkoon, se oli
hänen omasta mielestäänkin kuin arvoitus. Sen vain hän ymmärsi että
Niia, vouti, oli vähitellen aivankuin tietämättä sukeltautunut hänen
ajatuksiinsa. Aluksi niin, että hän kuuli toisten piikain joka päivä
hänestä puhuvan ja ymmärsi että he kukin vuorostaan olivat olleet hänen
nimissään ja olivat siitä toisilleen kateellisia.
Kummallinen mies se Niia! Ei suinkaan kaunis, ja kuitenkin jokainen
piti kunnianaan kuulua hänelle. Vain sentähden, että hän oli suuri ja
väkevä, ja kova ja häijysisuinen, niin että häntä totteli melkein kuin
metsärosvoa. Oli hänellä sentään muutakin: kummalliset nauravat silmät,
joita katsellessa oli näkevinään kissan piehtaroivan auringonpaisteessa
ja viekottelevan poikasiaan luokseen. Ja niin kävi, että hän, Hilja,
kevättalvella siirtyi Niian nimiin, melkein vain kuin toisten kiusaksi,
että hän, 18-vuotias — — —
»Hyvää huomenta!»
Hilja oli vaipunut niin mietteisiinsä, että hän päästi hiljaisen
huudahduksen kuullessaan oudon äänen vieressään. Ja hän hämmästyi
vielä enemmän huomatessaan puhujan nuoreksi herrasmieheksi, jolla oli
ylioppilaslakki päässä.
Nuori mies hymyili kuin anteeksipyytäen nähdessään hänen hämmästyksensä.
»Ettekös te ole Vierumäen maitotyttö?» kysyi hän.
»Kyl-lä...»
»Minä olen kesävieraita ja tulen asumaan tuolla Paatelassa kuukauden,
ehkä parikin. Ja siellä minua neuvottiin kysymään, olisitteko te niin
ystävällinen ja veisitte silloin tällöin minun kirjeitäni postiin. Mitä
luulette: käykö se laatuun?»
»Kyllä... kyllä vaan...»
»No sitten on kaikki hyvin», virkahti vieras reippaasti, ojentaen
samalla muutamia kirjeitä. —
»Kas, teillä on oikein postilaukku!» huudahti hän sitten sellaisella
tarttuvalla iloisuudella, että Hiljan hämmästyksestään huolimatta
täytyi hymyillä.
Samassa valkea lakki jo heilahti ja vieras meni menojaan.
* * *
Hilja oli yhä hämmentynyt ajaessaan kuormineen eteenpäin. Tuo vieras
oli ilmestynyt kuin pilvistä pudoten hänen kärryjensä viereen. Ei
ollut ennättänyt häntä edes oikein nähdä, vain sen verran, että hän
oli pitkä, uljas mies. Ja hänellä oli erityinen hyvä sävy äänessään.
Niinkuin sekin lause: »Kas, teillä on oikein postilaukku!»
Kenenkään muun ihmisen hän ei ollut kuullut sillälailla puhuvan.
Melkein kuin olisi ollut jo lapsuudesta asti hänen tuttavansa ja
kuitenkin niin outo, ettei voisi koskaan hänelle kättä ojentaa.
Hiljan oli temmannut omituinen, vauhdikas mielenvire. Niinkuin veri
olisi virrannut nopeammin ja hänen olisi pitänyt rientää melkoista
kiivaammin eteenpäin. Hän heilautti ohjia, hän hoputti hevosta, hän
tavoitti tasapainoa verensä vireälle kululle.
Ja kun hän palasi takaisin, niin juuri siinä, missä hän oli vieraan
kohdannut, hänet valtasi joku polttava tunne. Niinkuin hän ei olisi
ollut ainoastaan sisällisesti epäpuhdas, vaan siihen olisi liittynyt
ulkonaistakin puhtauden puutetta, ruumiin ja vaatteiden mikä kaikki
painoi hänen mielensä entistä apeammaksi.
* * *
Eino Yrjä, kesävieras, kulki ripein askelin metsäistä sivutietä
Paatelaa kohti. Jumala! ajatteli hän. En ikinä ole nähnyt sellaista
tytönkuvaa, en sivistyneitten enkä sivistymättömäin joukossa.
Mistä maailman meriltä tuo jalohelmi on ajautunut tänne etäiseen
maalaiskylään?
Ja Eino Yrjän runoilijasielu leimahti täyteen liekkiin, niinkuin se
aina leimahti kaiken kauniin edessä ja niinkuin se erityisesti värähti,
kun oli nuoresta tytöstä kysymys. Sillä »nuori tyttö» oli hänen
sielunsa pyhin ja alkuperäisin kauneusvaisto, ikuinen nuoruus, ikuinen
kauneus, ikuinen puhtaus — kaiken ruman, kuihtuvan ja kaatuvan keskellä.
Hän poikkesi pienelle sivupolulle, sillä hän ymmärsi olevansa taas
siinä vireessä, jolloinka oikea suomalainen ei tee työtä eikä kehrää,
vaan antaa mielikuvituksensa lintujen liitää vapaina avaruudessa.
Miten paljon kaunista hän olikaan tuona lyhyenä hetkenä nähnyt! Mitkä
vartalon viivat, mitkä kasvojen kaaret! Nuo voimakkaan soikeat, mutta
samalla lapsellisen pehmeät, tuo kaitainen leuka, hentonen ja pirteän
kulmikas, ja sitten itse ihmeitten ihme: silmät. Hän ei ennättänyt
saada niitä täysin tajuunsa, mutta niiden syvä säteily oli tosiasia,
luomien miltei läpinäkyvä kuulakkuus oli tosiasia, ja tytön tapa
katsella: ei suoraan — vaan kuin siivilöiden pitkien ripsien alitse oli
tosiasia ja kauneusoikku, jonka laatuista hän ei ollut ennen tavannut.
Ja Eino Yrjä alkoi kiihkeästi miettiä missä hän oli sellaiset silmät
nähnyt. Ei kenelläkään kuolevaisella, se oli varmaa! Ja kuitenkin hän
oli ne nähnyt, tai niiden tapaiset. Ja hän antoi silmiensä editse
kiitää kaikkien vanhojen ja uusien mestarien taulut, mitkä suinkin
muisti. Ennen kaikkea nuo sataiset madonnat, nuo kaikkien aikojen ja
maiden naisellisen kauneuden pyhät ikuistumat.
Mutta ei kenelläkään ollut juuri sellaisia silmiä, niin ihmeellisen
salaperäisiä.
«Hiljan ajatukset askaroisivat kaiken päivää valkotakkisessa vieraassa.
Hän tunsi ensin tarvetta kertoa muille perinjuurin näkemänsä. Mutta
kun hän saapui kotiin, niin tuo halu ikäänkuin raukesi. Ja niin hän ei
virkkanut sanaakaan ennenkuin vasta päivällispöydässä, silloinkin vain
kuin ohimennen, että Paatelaan on tullut kesäasukas.
»Oho!» sanoivat toiset, »vai kesävieras?» Ja he alkoivat kysellä kilvan
kaikenlaista.
»Olikos pulska poika kans?» huusi Liina sellaiselta hävyttömällä
äänenpainolta kuin tulokas olisi ollut uusi lisä niihin miehiin, joiden
oli tapana käydä öisin kartanossa.
Hilja tunsi poskiensa kuumenevan. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää,
ettei tuo vieras sopinut tämän seuran puheisiin.
Ja illalla makuulle ruvetessaan hän tunsi hämärästi niinkuin hänen
olisi tehnyt mieli lukita ovi, saadakseen rauhassa ajatella noita
lukuisia uusia ajatuksia. Mutta kun hän ei ollut enää viikkomääriin
sitä muulloinkaan lukinnut, niin se jäi nytkin tekemättä.
* * *
Kun hän seuraavana aamuna ajoi purotörmää ylös, niin hän tunsi aivan
selvästi, että hänen olisi pitänyt se sittenkin lukita. Hän ei ollut
koskaan ennen hävennyt aurinkoa niin kuin tänä aamuna, ei koskaan
sydänalassaan tuntenut sellaista apeutta.
Hetkisen ajettuaan hänet valtasi uusi yllättävä ajatus: voiko tuo
vieraskin huomata sen hänen kasvoistaan? Sanotaan että voipi, kuka osaa
katsoa. Osaako tämä? Hän hätääntyi yhä enemmän tuntiessaan kasvonsa
kankeiksi ja silmäluomensa raskaiksi — kaiketi niistä voi hyvinkin
nähdä.
Samassa hän näki vieraan jo tulevan ja päätti: en katso ensinkään ylös!
Vieras tervehti reippaaseen tapaansa: »Minä taaskin pyytäisin teitä
vaivata.»
Hilja työnsi kirjeet kiireesti laukkuun — hän halusi suoriutua nopeasti
eteenpäin. Mutta hän tunsi vieraan katseet yhä yllään ja kuuli samassa
äänenkin.
»Mikäs teidän nimenne onkaan?»
»Hilja.»
»Ja se toinenkin nimi?» kysyi hän nauraen.
»Metsäpelto.»
»Minun nimeni on Yrjä», puhui vieras taas ja jatkoi kuin leikiten: »Ja
maitomatkat ovat hauskoja?»
»Kyllä.»
»Niinkuin pieniä huvimatkoja vain, aamun kunniaksi!» Hiljan oli
mahdotonta olla häneen katsomatta, sillä se oli tuota samaa tartuttavaa
leikkiä kuin eilenkin.
»Niin», sanoi hän katsahtaen puhujaa silmiin, mutta painoi kohta
katseensa alas, huomatessaan hänen silmiensä tutkivan ilmeen.
Ja hän tunsi kuin kaukaista kaihoa, sillä tuo ääni, tuo hilpeys ja
leikki oli kuin kaikua jostain toisesta maailmasta, jossa hän ei ollut
koskaan ollut.
* * *
Nyt Eino Yrjä sen varmasti tiesi, että hänen maitotyttönsä oli löytö.
Hän kyllä muisti että nuori mies, varsinkin jos hän on kirjailija tai
taiteilija, tekee tällaisia löytöjä useamman kuin yhden elämässään.
Mutta tämä oli joka tapauksessa poikkeus.
Hän oli nyt tarkemmin katsellut noita silmiä ja selvitellyt itselleen
niiden tenhon salaisuutta. Hän tosin tajusi vasta puolittain, mutta
muutamat piirteet olivat jo varmat. Ensiksi noiden silmien tavaton
säteileväisyys: kuin sysimustien hiilien, jotka olivat itseensä imeneet
kaiken auringonloiston. Hän ymmärsi kuin luonnon pakoksi, että tuota
valoaarretta vartioitsevien luomien piti levätä niin salaperäisinä,
päästäen säteitä vain kaltaisesta raosta, nekin pitkien ripsien
himmentäminä, etteivät liiaksi häikäisisi.
* * *
Mutta Hilja, maitotyttö, ajoi alakuloisena kotiinsa. Ja
Paatelan tienristeystä lähetessään hänet yllätti taas tuo sama
epäpuhtaudentunne. Niinkuin hän ei olisi viikkokausiin muuttanut
vaatteita, viikkokausiin kylpenyt eikä peseytynyt. Kaikki oli likaista
ja tahraista.
Hän oli masentunut koko päivän. Ja niin tapahtui illalla, ennen
maatapanoa, että hän otti kuumaa vettä, pesi kasvonsa, korvansa,
kaulansa ja käsivartensa — pesi ja pyyhkieli tarkoin — kampasi ja
letitti tukkansa — tunsi puhtauden paisuttavaa iloa ruumiissaan —
juoksi ovelle ja lukitsi sen päättävästi — painoi vuoteessa peitteen
molemmin käsin korvilleen — ja nukkui keventynein mielin.
* * *
Vasta aamulla hän oikein selvästi tunsi miten onnellisesti hän oli
tehnyt. Kuin kiitäen riensivät jalat, ilma hiveli raittiisti kasvoja ja
silmäluomet olivat niin kevyet, että ne tuntuivat hyppelehtivän kuin
karitsat keväisellä nurmella. Purotörmä yhä lisäsi hänen iloaan: hän
oli aivan näkevinään kuinka enkeli auringossa vilautti hänelle kättään.
Tuleekohan vieras tänäkin aamuna? ajatteli hän, ja tunsi pettyvänsä,
ellei niin kävisi.
Vieras tuli. Hän tosin ei puhunut tällä kertaa mitään, ainoastaan
tervehti ja hyvästeli. Mutta ääni oli tuo entinen, reipas ja ilauttava,
niin että Hilja katsahti häntä miltei rohkeasti silmiin. Ja hän näki
edessään miehekkäät, avonaiset kasvot ja katseen, joka oli samalla
kertaa sekä tutkiva että ystävällinen.
Tietääköhän se? välähti hänen mieleensä. Ja hän tunsi itsensä niin
sanomattoman onnelliseksi, että tämä päivä oli juuri sellainen kuin se
oli.
* * *
Näin kului useita päiviä. Maitomatkat muuttuivat Hiljalle
jokapäiväisiksi ilon aiheiksi. Niinkuin hän olisi tällä tiellä tavannut
jotakin puhdasta ja hyvää, josta riitti koko päiväksi mielenvirikettä
ja hyviä unia aina seuraavaan aamuun asti.
Eivätkä nuo matkat olleet Eino Yrjöllekään vähemmän mieluisia.
Joka päivä hän teki uusia huomioita, joka päivä hän löysi uusia
kauneusarvoja, milloin huulten hymyssä, milloin leuan viivoissa
tai hymykuoppasten väreilyssä, milloin missäkin noista sadoista
pikkuasioista, jotka muodostavat nuoren, alati uusissa välähdyksissä
säteilevän kauneuden. Hän etsimällä etsi virheitä, mutta ei löytänyt.
Eräänä päivänä hänen ihastuksensa nousi huippuunsa. Eino Yrjä ei olisi
ollut suomalainen, ellei hän heti ensi päivänä olisi kirjoittanut
veljelleen: lähetä ensi postissa kaikki minun taidejäljennös-korttini
tänne. Nyt ne tulivat, ja aivan oikein: sieltä ne löytynyt ne
ihmeelliset silmätkin, joita hän oli muistellut!
Ah sinä Bernardino Luini, sinä Milanon mestari! huudahti hän
ajatuksissaan. Ihana on sinun »Neitsyt» taulusi malli ollut, sen kyllä
näen, mutta jos minäkin olisin siveltimen hallitsija, niin tulisivatpa
erään suomalaistytön silmät ja hymy kiistämään kunniapaikasta sinun
neitsyesi kanssa jälkimaailman edessä. Sinun neitsyelläsi tosin on
pisara ylhäisön verta, mutta minun neitsyelläni olisi kaksi pisaraa
kukkeinta nuoruutta!
Siitä hetkestä alkaen hän kutsui häntä ajatuksissaan »Neitsyeksi».
* * *
Mutta sitten muutamana päivänä tapahtui tavatonta. Eino Yrjä tarinoi
kuten tavallisesti Paatelan isäntä-ukon kanssa, ja niin vierähti puhe
miesten ja naisten välisiin suhteisiin paikkakunnalla.
»Kehnoiksi ne ovat muuttuneet joka paikassa, kartanoissa ovat olleet
aina kurjat», sanoi isäntä.
»No siellä Vierumäessä on ainakin yksi kovin siisti tyttö — se
maitotyttö!»
»Siisti? Kyllä, niin kauan kuin oli äitinsä luona, vaan sen mukaan mitä
nyt kerrotaan — — —»
Eino Yrjä sai tuskin henkeä vedetyksi kuunnellessaan mitä Paatelan
isäntä tiesi hänen »neitsyestään».
»Semmoista se on kartanoitten elämä aina ollut, eikä paremmasta
toivoakaan», lopetti ukko.»Synti että päästivät nuoren tytön sellaiseen
pesään.»
Eino Yrjä joutui niin raivoihinsa, että hän olisi ensi kiihdyksissään
ollut valmis tekemään mitä hyvänsä sekä tytölle että tuolle
vouti-roikaleelle. Hän ei ollut vielä yhteenkään naiseen liittänyt
niin monia nuoruus-, kauneus- ja puhtausarvoja; siksi tämä kaikki oli
kuin persoonallinen loukkaus häntä itseään ja hänen sielunsa parahinta
kohtaan.
Seuraavana aamuna hän ei vienyt kirjeitä. Hänen oli mahdotonta tavata
tyynesti tuota tyttöä, joka oli niin syvästi hänen herkkää mieltään
haavoittanut.
* * *
Kartanossakin oli tällävälin tapahtunut jotain. Kun Niia sen yön
jälkeen, jolloin Hilja ensi kertaa sulki ovensa, tapasi hänet pihalla
ja kysyi mitä se semmoinen merkitsi, niin Hilja tunsi tarvetta väistää
eikä vastannut mitään.
Seuraavalla kerralla hän sanoi: »Minä olin niin väsynyt!» ja hänen
äänessään värisi pyyntö: jätä minut rauhaan!
Kolmantena päivänä Niia hymähti jo kaukaa: »Sinä olit tietysti taaskin
väsynyt!» Ja hänen huulillaan asui paha hymy.
Neljäntenä ei Niia puhunut mitään. Mutta aivan illansuussa, Hiljan
kohdatessaan, hän sanoi: »Minä tulen tänä iltana, ettet reistaile
turhanpäiten oven kanssa!» Hänen äänessään ja hymyssään oli sellainen
häijysisuisuus, että Hiljaa pelotti.
Oven hän joka tapauksessa sulki. Mutta hän tunsi olevansa alakuloinen
ja neuvoton, sillä tämä oli tuo sama päivä, jolloin Eino Yrjää ei
ollutkaan näkynyt. Niinkuin ei maailmassa olisi ketään, joka häntä
rohkaisisi, eikä mitään, jonka vuoksi kannattaisi ponnistaa.
Ja niin kävi, että kun Niian käsi yöllä itsepintaisesti lepäsi oven
kahvalla ja siinä hiljaa jytyytti, niin hän hätääntyi ja lopulta
hellitti lukon miltei itku kurkussa.
* * *
Mutta hän sai sitä katkerasti katua. Ei koskaan ennen hän ollut elänyt
näin apeata aamua. Ja mitä enemmän hän läheni Paatelan risteystä,
sitä onnettomammaksi hän itsensä tunsi. Jos hän olisi tämän tietänyt,
niin hän olisi vaikkapa tekeytynyt sairaaksi. Eikä ollut edes mitään
toiveita ettei vieras tänään tulisi, kun eilen oli jäänyt pois.
Siellä hän näytti tulevankin, kävelevän kuin mietteissään tyttöä
vastaan.
Kyllä se tiesi! Jo tervehdyksen äänestä Hilja ymmärsi, ettei vieras
ollut entisellään. Se ääni oli miehekäs kuten ennenkin, mutta siinä
oli samalla joku terävä, miltei harmista kuohuva värähdys. Kaiken
onnettomuudeksi hänellä oli tällä kertaa kirjoihin merkittävä kirje.
Hän puhui siitä — hän antoi rahaa — ja taas hän sanoi siitä jotain
— kaiken niin hitaasti kuin olisi ollut tarkoituskin häntä piinata
ja polttaa noilla hellittämättömillä katseilla. Hilja ei kohottanut
kertaakaan silmiään, ja kun vieras kirjeet annettuaankin näytti yhä
lävistävän häntä katseillaan, niin hän tunsi kuuman poltteen äkkiä
leviävän kasvojensa yli, nykäsi kiivaasti ohjaksista ja ajoi eteenpäin
niin huumautuneena, ettei kuullut sanoiko vieras hyvästiä vai ei.
* * *
Eino Yrjä oli heidän tapaamiseensa tyytyväinen. Vielä tytön lähetessä
hän oli aikonut sanoa jotain, purkaa harminsa muutamalla kuohuvalla
sanalla. Mutta kun tyttö saapui lähemmäksi, kalpeana ja syyllisin
kasvoin, niin hän ymmärsi että kaikki sanat olisivat tyhmyyttä. Mutta
hän tahtoi joka tapauksessa ilmaista mistä oli kysymys. Ja niin
hän päätti polttaa häntä katseillaan, yhtä selvillä kuin selvimmät
sanat. Ja hän poltti. Hän näki että tyttö sen ymmärsi, että hänen
katseensa tunkeutuivat noiden kuultavien luomien läpi, vaikkei hänen
onnistunutkaan saada tytön silmiä kertaakaan kohoamaan. Hän näki
vihdoin tytön punastuvan hiusmartoa myöten.
Nyt on meidän välimme selvä!» ajatteli hän katsellessaan
kiireestiajavan tytön jälkeen.
* * *
Kun Hilja palasi asemalta, niin hän ymmärsi että näin ei voinut
kauemmin jatkua. Mikä pahuuden voima olikaan taas saanut hänet
painetuksi tuohon entiseen? Oma mielihaluko? Ei, se elämä oli jo
melkein kokonaan kadottanut viehätyksensä. Sijaan oli jäänyt vain
väsymys, alhaisen ja synnillisen tunto, ja yhä suurempi vastenmielisyys
Niian omavaltaisuutta vastaan. Miksi monen asian, joka ennen
aavistuksissa kuvautui kauniilta ja hyvältä, piti muuttua näin
alastomaksi ja inhottavaksi?
Ja sitten se uusi tunne, jota hän oli viime aikoina tuntenut.
Niinkuin se mitä ennen sanottiin synniksi, olisi nyt vasta hänelle
selviytynyt, olisi ollut tahmeata, tarttuvaa likaa, joka tahri hänet
ruumiillisestikin. Ja kun hän muisti äitiään, kotiaan ja siskojaan,
niin hän itki pitkän aikaa haikeasti, tuntien ettei häntä edes
hävettäisi, vaikkapa joku sattuisi tiellä vastaan.
Illalla hän sulki päättävästi oven, eikä avannut.
* * *
Kun hän seuraavana aamuna läheni Paatelan risteystä, niin hän tosin oli
arka, mutta ei samalla tavalla kuin eilen. Häntä kyllä hävetti entinen
ja hän tunsi ääretöntä mielipahaa että hän oli tuota hyvää vierasta
niin pahasti loukannut, mutta hänellä oli samalla joku alkava puhtauden
ja varmistumisen tunto olemuksessaan.
Vieras odotti paikallaan. Hilja tunsi jo kaukaa hänen katseittensa
kiinteän otteen ja kuuli että ääni oli sama kylmä ja tarkastava kuin
eilenkin. Ja kun nuo katseet yhä polttivat hänen kasvojaan hänen
asetellessaan kirjeitä laukkuun, niin hän tunsi tarvista selittää ja
puolustaa itseään. Ja niin hän yhtäkkiä katsahti vierasta suoraan
silmiin ikäänkuin sanoen: tänään olen syytön! Ja painoi kohta sen
jälkeen katseensa alas.
Hän ennätti kuitenkin nähdä, että vieras ymmärsi mitä hän katseillaan
sanoi, sillä hän näytti ikäänkuin ilahtuvan ja avaavan suunsa kuin
jotain sanoakseen sitten Hilja ei nähnyt enempää.
Vaan vieras ei sanonutkaan muuta kuin ainoastaan nopeasti hyvästi.
Mutta ääni oli taas tuo entinen, ystävällinen ja rohkaiseva. Hilja
ymmärsi että ellei hän vielä ollut saanut kaikkea anteeksi, niin
ainakaan vieras ei ollut enää hänelle vihainen.
* * *
Niia oli sydäntynyt. Saman päivän iltapäivällä hän kysyi Hiljalta
lujalla äänellä mitä tämä kaikki oikein oli merkitsevinään.
»Se merkitsee sitä», vastasi Hilja ja hänen sanoissaan värähti
suuttumus,»että minä en enää tahdo en en koskaan enää!»
Niia katseli ihmeissään: mistä tyttö oli tuon äänen saanut?
»Minä tulen illalla tavalliseen aikaan», sanoi hän, hymyillen kuin
oikulliselle lapselle.