"Ja murhamiekan näen välkkyvänä,
ja murhasilmän kiiluvaisena."
_Kassandra_.
Viola oli vankilassa, jonka portti ei avautunut paitsi niille, jotka jo
tiesivät tuomionsa ennen kuulusteluakin. Senjälkeen kuin hän pakeni
Zanonin luota, oli hänen järkensä ollut kuin seisauksissaan. Kaikki
kauniit ja rikkaat unelmat, jotka olivat neronhengen kukkia tai
hedelmiä, niiden ihmeellisten ajatusten tulva, jotka Zanonin sanojen
mukaan olivat hänellekin, viisaalle, täynnä ihmeitä ja hienouksia,
kaikki oli mennyt, tyhjiin rauennut, kukat lakastuneet, lähde kuivunut.
Jostakin korkeudesta, joka miltei oli naisellisuutta korkeammalla,
tunsi hän hervottomasti vaipuvansa johonkin, mikä oli lapsellisuuttakin
alempana. Kun innostaja oli poissa, oli innostuskin lakannut, ja kun
rakkaus oli hylätty, oli neronhenkikin häipynyt.
Viola tuskin enää käsitti, miksikä hän oli tullut otetuksi kodistaan ja
yksitoikkoisen koneellisen työnsä äärestä. Hän tuskin tiesi, mitä
tarkottivat ne hyvänsuopaiset joukot, jotka hänen ihmeellisestä
kauneudestaan liikutettuina kokoontuivat hänen ympärilleen vankilassa,
murheellisen näköisinä mutta lohdutusta puhuvina. Viola oli tähän asti
ollut tottunut kauhistumaan niitä, joita Laki tuomitsee rikoksesta,
mutta nyt hän ihmeekseen sai tietää, että näin hyvät ja sääliväiset
olennot, jotka näyttivät niin yleviltä ja puhtailta, niin jaloilta ja
ylhäisiltä, olivatkin sellaisia rikollisia, joille Laki ei voinut antaa
lievempää rangaistusta kuin kuoleman. Mutta nuo raa'at, likaiset ja
röyhkeät miehet taas, jotka olivat hänet kodistaan riistäneet ja
yrittäneet häneltä ryöstää lapsenkin, jonka hän puristi rintaansa
vastaan, ja jotka ilkeästi olivat nauraneet hänelle vasten silmiä, kun
hän vaieten ja värisevin huulin heitä katseli -- _ne_ olivatkin
oikeita kansalaisia, hyveellisiä, hallituksen suosikkeja, Lain
toimeenpanijoita! Sellaiset ovat sinun oikkusi, sinä aina-vaihteleva
inhimillinen oikeus.
Likainen mutta iloinen oli maailma näiden vankilamuurien sisällä.
Siellä niinkuin yhteishaudoissa, joihin he sitten joutuivatkin, olivat
kaikki luokat edustettuina tasaväkisinä, ikäänkuin ivalla. Ja kuitenkin
siellä se kunnioitus, joka johtuu jaloista tunteista, palautti luonnon
ensimäisen ja häviämättömän, ja samalla lempeän ja jalon lain --
_ihmisten välisen erilaisuuden!_ Sielläkin vangit, olkoot he
kuningasmielisiä tai sansculotteja, antoivat arvoa iälle, opille,
maineelle ja kauneudelle. Ja Voima, syntyperäisellä ritarillisuudellaan
kohotti heikon ja avuttoman oikeuksiinsa. Rautaiset lihakset ja
Herkuleen-moiset hartiat antoivat tietä naiselle ja lapselle, ja
ihmisyyden kauniit puolet, jotka muualla olivat kadonneet, löysivät
viimeisen pakopaikkansa Hirmun asuinsijassa.
"Ja miksikä sinä lapsi olet tuotu tänne?" kysyi vanha harmaapartainen
pappi.
"Minä en tiedä."
"Ah, jollet tunne rikoksiasi, niin voit pelätä pahinta."
"Entä lapseni?" (sillä Violan sallittiin vielä pitää lasta sylissään).
"Nuori vaimo, he varmaan antavat lapsesi jäädä elämään."
Ja tätäkö varten -- jäämään orvoksi vankilaan? kysyi Violan sydän,
olen minä säilyttänyt _hänen_ lastaan. Zanoni, älä kysy, älä
ajatuksissasikaan kysy, mitä minä olen tehnyt siitä lapsesta, jonka
sinulle synnytin.
Ilta tuli ja väkeä kokoontui ristikon ulkopuolelle kuulemaan uhrien
luetteloa, jota ivallisesti kutsuttiin "iltalehdeksi." Violan nimi oli
kutsuttujen joukossa. Ja vanha pappi, joka paremmin oli valmistautunut
kuolemaan, mutta oli luettelosta säilynyt, pani kätensä Violan päälle
ja siunasi häntä itkien. Viola kuuli myös nimensä ja ihmetteli, mutta
ei itkenyt. Alasluoduin katsein hän alistuvasti seurasi luettelon
lukemista. Mutta nyt lausuttiin toinen nimi, ja eräs mies, joka äsken
oli Violaa huolimattomasti töytäissyt, kirkaisi epätoivoisen
raivokkaasti. Viola kääntyi ja heidän katseensa sattui yhteen. Näinkin
pitkän ajan päästä hän tunsi nuo rumat kasvot. Nicot ilkamoi
pirullisesti: "Viimeinkin, kaunis napolitar, meidät yhdistää
guillotiini. Oi, me tulemme hyvin nukkumaan hääyötämme!" Ja nauraen hän
tunkeutui joukon läpi ja katosi nurkkaansa.
* * * * *
Viola vietiin pimeään koppiinsa odottamaan huomispäivää. Mutta lapsi
jätettiin vielä hänelle, ja hänestä tuntui, että se tajusi kauhean
todellisuuden. Heitä vietäessä vankilaan se ei ollut itkenyt tai
valittanut, se oli kirkkailla silmillään väistymättä katsellut
välkkyviä keihäitä ja ratsumiesten hurjia kasvoja. Ja nyt, kun he
olivat yksin vankilassa, kietoi se kätensä äidin kaulaan ja sopersi
epäselviä sanoja, suloisia ja hiljaisia, ikäänkuin jotakin tuntematonta
taivaallisen lohdutuksen kieltä. Ja taivasta se olikin. Sillä lapsen
sopertaessa suli pelko pois Violan sielusta: ylöspäin vankilasta ja
kuolemasta -- ylöspäin, sinne, missä onnelliset autuaat kerubit
laulavat ylistystä Kaikki-hyvälle, sinne tään pikku-kerubin ääni
johdatti. Viola lankesi polvilleen ja rukoili. Ne, jotka hävittivät
kaiken, mikä kaunistaa ja pyhittää elämän, olivat kironneet alttarin ja
kieltäneet Jumalan -- he olivat kuolemaantuomittujen viimeisiltä
hetkiltä riistäneet papin, jumalansanan ja ristin. Mutta usko rakentaa
vankilaluolassa ja sairashuoneessakin itselleen yleviä temppeleitä, ja
ylös kivisen katon läpi, joka estää päivän silmän, nousevat kuitenkin
ne tikapuut, joita pitkin enkelit käyvät ylös ja alas -- _rukous_.
Mutta viereisessä kopissa ateisti Nicot istuu jäykkänä pimeydessään ja
hautoo Dantonin ajatusta, että kuolema on olemattomuutta. Hänen
omatuntonsa ei pannut hänen eteensä pelottavia kuvia. Katumus on
hävinneen hyveen kaikua, ja hyvettä hän ei koskaan ollut tuntenut. Jos
hän eläisi uudelleen, niin hän eläisi samalla tavalla. Mutta vielä
kauheampi kuin uskovaisen ja epätoivoisen syntisen kuolinvuode, on se
synkkä tyhjyys ja toivottomuus, jossa ajatellaan ruumishuoneen matoa ja
rottaa, julmaa kamalaa _olemattomuutta_, joka niinkuin ruumisvaate
laskeutuu peittämään maailmankaikkeuden. Avaruuteen tuijottaen,
verettömiä huuliaan pureskellen, hän näkee edessään pimeyden ja on
vakuutettu, että pimeys on kestävä ainiaan!
Tilaa, antakaa tilaa! Antakaa tilaa täysissä kopeissanne! Uusi vanki on
tullut teurastuslaitokseen.
Kun vartija, lamppu kädessään, työnsi muukalaisen sisälle, niin tämä
koski häneen sormellaan ja kuiskasi. Hän veti jalokivisormuksen
sormestaan. Armias! kuinka se jalokivi loisti lampun valossa. Jos
lasket kunkin noista 80 hengestä tuhannen frangin arvoiseksi, niin
jalokivi on vielä sittenkin kalliimpi. Vartija pysähtyi ja hänen
silmiään häikäisi jalokivi. Oi sinä Kerberus, sinä olet kurjassa
toimessasi tukahuttanut kaiken, mikä näyttää inhimilliseltä. Sinulla ei
ole sääliä, ei rakkautta eikä katumusta. Mutta ahneus on vielä jälellä
ja syntisen sydämesi suurin käärme on niellyt kaikki muut käärmeet. Ha,
haa, muukalainen, sinä olet voittanut. He astuvat pimeätä käytävää
pitkin, he saapuvat sille ovelle, minne vartija on piirtänyt onnettoman
merkin, joka nyt pyyhitään pois, sillä vanki siellä sisällä on yhdeksi
päiväksi armahdettu. Avain kierretään lukossa -- ovi raottuu --
muukalainen ottaa lampun ja astuu sisään.