XVI LUKU.

"Ja murhamiekan näen välkkyvänä,

ja murhasilmän kiiluvaisena."

_Kassandra_.

Viola oli vankilassa, jonka portti ei avautunut paitsi niille, jotka jo

tiesivät tuomionsa ennen kuulusteluakin. Senjälkeen kuin hän pakeni

Zanonin luota, oli hänen järkensä ollut kuin seisauksissaan. Kaikki

kauniit ja rikkaat unelmat, jotka olivat neronhengen kukkia tai

hedelmiä, niiden ihmeellisten ajatusten tulva, jotka Zanonin sanojen

mukaan olivat hänellekin, viisaalle, täynnä ihmeitä ja hienouksia,

kaikki oli mennyt, tyhjiin rauennut, kukat lakastuneet, lähde kuivunut.

Jostakin korkeudesta, joka miltei oli naisellisuutta korkeammalla,

tunsi hän hervottomasti vaipuvansa johonkin, mikä oli lapsellisuuttakin

alempana. Kun innostaja oli poissa, oli innostuskin lakannut, ja kun

rakkaus oli hylätty, oli neronhenkikin häipynyt.

Viola tuskin enää käsitti, miksikä hän oli tullut otetuksi kodistaan ja

yksitoikkoisen koneellisen työnsä äärestä. Hän tuskin tiesi, mitä

tarkottivat ne hyvänsuopaiset joukot, jotka hänen ihmeellisestä

kauneudestaan liikutettuina kokoontuivat hänen ympärilleen vankilassa,

murheellisen näköisinä mutta lohdutusta puhuvina. Viola oli tähän asti

ollut tottunut kauhistumaan niitä, joita Laki tuomitsee rikoksesta,

mutta nyt hän ihmeekseen sai tietää, että näin hyvät ja sääliväiset

olennot, jotka näyttivät niin yleviltä ja puhtailta, niin jaloilta ja

ylhäisiltä, olivatkin sellaisia rikollisia, joille Laki ei voinut antaa

lievempää rangaistusta kuin kuoleman. Mutta nuo raa'at, likaiset ja

röyhkeät miehet taas, jotka olivat hänet kodistaan riistäneet ja

yrittäneet häneltä ryöstää lapsenkin, jonka hän puristi rintaansa

vastaan, ja jotka ilkeästi olivat nauraneet hänelle vasten silmiä, kun

hän vaieten ja värisevin huulin heitä katseli -- _ne_ olivatkin

oikeita kansalaisia, hyveellisiä, hallituksen suosikkeja, Lain

toimeenpanijoita! Sellaiset ovat sinun oikkusi, sinä aina-vaihteleva

inhimillinen oikeus.

Likainen mutta iloinen oli maailma näiden vankilamuurien sisällä.

Siellä niinkuin yhteishaudoissa, joihin he sitten joutuivatkin, olivat

kaikki luokat edustettuina tasaväkisinä, ikäänkuin ivalla. Ja kuitenkin

siellä se kunnioitus, joka johtuu jaloista tunteista, palautti luonnon

ensimäisen ja häviämättömän, ja samalla lempeän ja jalon lain --

_ihmisten välisen erilaisuuden!_ Sielläkin vangit, olkoot he

kuningasmielisiä tai sansculotteja, antoivat arvoa iälle, opille,

maineelle ja kauneudelle. Ja Voima, syntyperäisellä ritarillisuudellaan

kohotti heikon ja avuttoman oikeuksiinsa. Rautaiset lihakset ja

Herkuleen-moiset hartiat antoivat tietä naiselle ja lapselle, ja

ihmisyyden kauniit puolet, jotka muualla olivat kadonneet, löysivät

viimeisen pakopaikkansa Hirmun asuinsijassa.

"Ja miksikä sinä lapsi olet tuotu tänne?" kysyi vanha harmaapartainen

pappi.

"Minä en tiedä."

"Ah, jollet tunne rikoksiasi, niin voit pelätä pahinta."

"Entä lapseni?" (sillä Violan sallittiin vielä pitää lasta sylissään).

"Nuori vaimo, he varmaan antavat lapsesi jäädä elämään."

Ja tätäkö varten -- jäämään orvoksi vankilaan? kysyi Violan sydän,

olen minä säilyttänyt _hänen_ lastaan. Zanoni, älä kysy, älä

ajatuksissasikaan kysy, mitä minä olen tehnyt siitä lapsesta, jonka

sinulle synnytin.

Ilta tuli ja väkeä kokoontui ristikon ulkopuolelle kuulemaan uhrien

luetteloa, jota ivallisesti kutsuttiin "iltalehdeksi." Violan nimi oli

kutsuttujen joukossa. Ja vanha pappi, joka paremmin oli valmistautunut

kuolemaan, mutta oli luettelosta säilynyt, pani kätensä Violan päälle

ja siunasi häntä itkien. Viola kuuli myös nimensä ja ihmetteli, mutta

ei itkenyt. Alasluoduin katsein hän alistuvasti seurasi luettelon

lukemista. Mutta nyt lausuttiin toinen nimi, ja eräs mies, joka äsken

oli Violaa huolimattomasti töytäissyt, kirkaisi epätoivoisen

raivokkaasti. Viola kääntyi ja heidän katseensa sattui yhteen. Näinkin

pitkän ajan päästä hän tunsi nuo rumat kasvot. Nicot ilkamoi

pirullisesti: "Viimeinkin, kaunis napolitar, meidät yhdistää

guillotiini. Oi, me tulemme hyvin nukkumaan hääyötämme!" Ja nauraen hän

tunkeutui joukon läpi ja katosi nurkkaansa.

* * * * *

Viola vietiin pimeään koppiinsa odottamaan huomispäivää. Mutta lapsi

jätettiin vielä hänelle, ja hänestä tuntui, että se tajusi kauhean

todellisuuden. Heitä vietäessä vankilaan se ei ollut itkenyt tai

valittanut, se oli kirkkailla silmillään väistymättä katsellut

välkkyviä keihäitä ja ratsumiesten hurjia kasvoja. Ja nyt, kun he

olivat yksin vankilassa, kietoi se kätensä äidin kaulaan ja sopersi

epäselviä sanoja, suloisia ja hiljaisia, ikäänkuin jotakin tuntematonta

taivaallisen lohdutuksen kieltä. Ja taivasta se olikin. Sillä lapsen

sopertaessa suli pelko pois Violan sielusta: ylöspäin vankilasta ja

kuolemasta -- ylöspäin, sinne, missä onnelliset autuaat kerubit

laulavat ylistystä Kaikki-hyvälle, sinne tään pikku-kerubin ääni

johdatti. Viola lankesi polvilleen ja rukoili. Ne, jotka hävittivät

kaiken, mikä kaunistaa ja pyhittää elämän, olivat kironneet alttarin ja

kieltäneet Jumalan -- he olivat kuolemaantuomittujen viimeisiltä

hetkiltä riistäneet papin, jumalansanan ja ristin. Mutta usko rakentaa

vankilaluolassa ja sairashuoneessakin itselleen yleviä temppeleitä, ja

ylös kivisen katon läpi, joka estää päivän silmän, nousevat kuitenkin

ne tikapuut, joita pitkin enkelit käyvät ylös ja alas -- _rukous_.

Mutta viereisessä kopissa ateisti Nicot istuu jäykkänä pimeydessään ja

hautoo Dantonin ajatusta, että kuolema on olemattomuutta. Hänen

omatuntonsa ei pannut hänen eteensä pelottavia kuvia. Katumus on

hävinneen hyveen kaikua, ja hyvettä hän ei koskaan ollut tuntenut. Jos

hän eläisi uudelleen, niin hän eläisi samalla tavalla. Mutta vielä

kauheampi kuin uskovaisen ja epätoivoisen syntisen kuolinvuode, on se

synkkä tyhjyys ja toivottomuus, jossa ajatellaan ruumishuoneen matoa ja

rottaa, julmaa kamalaa _olemattomuutta_, joka niinkuin ruumisvaate

laskeutuu peittämään maailmankaikkeuden. Avaruuteen tuijottaen,

verettömiä huuliaan pureskellen, hän näkee edessään pimeyden ja on

vakuutettu, että pimeys on kestävä ainiaan!

Tilaa, antakaa tilaa! Antakaa tilaa täysissä kopeissanne! Uusi vanki on

tullut teurastuslaitokseen.

Kun vartija, lamppu kädessään, työnsi muukalaisen sisälle, niin tämä

koski häneen sormellaan ja kuiskasi. Hän veti jalokivisormuksen

sormestaan. Armias! kuinka se jalokivi loisti lampun valossa. Jos

lasket kunkin noista 80 hengestä tuhannen frangin arvoiseksi, niin

jalokivi on vielä sittenkin kalliimpi. Vartija pysähtyi ja hänen

silmiään häikäisi jalokivi. Oi sinä Kerberus, sinä olet kurjassa

toimessasi tukahuttanut kaiken, mikä näyttää inhimilliseltä. Sinulla ei

ole sääliä, ei rakkautta eikä katumusta. Mutta ahneus on vielä jälellä

ja syntisen sydämesi suurin käärme on niellyt kaikki muut käärmeet. Ha,

haa, muukalainen, sinä olet voittanut. He astuvat pimeätä käytävää

pitkin, he saapuvat sille ovelle, minne vartija on piirtänyt onnettoman

merkin, joka nyt pyyhitään pois, sillä vanki siellä sisällä on yhdeksi

päiväksi armahdettu. Avain kierretään lukossa -- ovi raottuu --

muukalainen ottaa lampun ja astuu sisään.

Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina · 第 105 / 106 题