"He eivät tahtoneet enää hukata yhtäkään hetkeä
niin kalliista yöstä."
Lacretelle, tom. XII.
Oli jo myöhäistä samana yönä ja René François Dumas,
vallankumoustribunaalin presidentti, oli palannut kabinettiinsa
tultuaan jakobinien klubista. Hänen seurassaan olivat ne kaksi miestä,
joiden voi sanoa edustavan, toisen siveellistä ja toisen fyysillistä
voimaa hirmuhallituksessa: Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, ja
François Henriot, Parisin kansalliskaartin kenraali. Tämä pelottava
kolmimiehistö oli kokoontunut neuvottelemaan seuraavan päivän toimista,
ja nuo kolme noitasisarusta helvetinkattilan ääressä tuskin olivat
ilkeämmän hengen elähyttämiä tai turmiollisemmissa puuhissa kuin nämä
kolme vallankumouksen sankaria, miettiessään huomispäivän murhia.
Dumas ei ollut näöltään paljon muuttunut siitä kuin hän tämän teoksen
alkupuolella tuli lukijalla esitetyksi, paitsi että hän käytökseltään
oli hieman tylympi ja ankarampi ja silmistään vielä levottomampi. Hän
näytti miltei korkeammalta olennolta kumppaniensa sivulla. René Dumas
oli kunnioitettavista vanhemmista syntynyt ja saanut hyvän kasvatuksen.
Huolimatta julmuudestaan oli hänellä kuitenkin jokseenkin hieno
käytöstapa, mikä ehkä tuotti hänelle suosiota täsmälliseltä ja tarkalta
Robespierreltä. Henriot sitävastoin oli ollut ovipalvelija, varas,
poliisiurkkija, hän oli juonut madame de Lamballen verta ja noussut
nykyiseen asemaansa yksin ja ainoastaan rosvomaisuutensa tähden. Ja
Fouquier-Tinville, talonpojan poika ja myöhemmin poliisikamarissa
renkinä, ei ollut paljon parempi kuin Henriot käytöksessään, ja törkeän
ivailunsa tähden vielä epämiellyttävämpi. Hän oli härkäpäinen, tukka
oli musta ja suora, otsa matala ja sinisenkalpea, silmät pienet ja
ilkeästi räpyttelevät. Hänen ruumiinsa oli vahva ja järeä rakenteeltaan
ja hän oli tosiaan sen näköinen mitä hän olikin, laittoman ja
epäinhimillisen tuomioistuimen röyhkeä ylvästelijä.
Dumas niisti kynttilöitä ja kumartui katselemaan huomispäivän uhrien
luetteloa.
"Se on pitkä luettelo", sanoi presidentti, "kahdeksankymmentä juttua
yhtenä päivänä. Ja Robespierren käsky on peruuttamaton, että koko
joukko on yhdessä suoritettava."
"Mitä siitä!" sanoi Fouquier raa'asti nauraa hohottaen, "meidän täytyy
kuulustella heitä yhdessä joukossa. Minä tiedän, kuinka valamiehistön
kanssa on tehtävä. 'Kansalaiset, minä arvaan, että te olette vakuutetut
syytettyjen rikoksellisuudesta?' Ha, haa! Mitä pitempi luettelo, sitä
lyhyempi työ."
"Aivan niin", mölisi Henriot, karkeasti kiroten. Hän oli niinkuin
tavallisesti puoleksi päissään ja rentoili tuolissaan, jalat
kannuksineen pöydällä, "pikku Tinville on mainio mies ja panee äkkiä
menemään."
"Kansalainen Henriot", sanoi Dumas totisena, "salli minun pyytää sinua
valitsemaan jotakin muuta astinlautaa, ja muuten minä huomautan
sinulle, että huomispäivä on tärkeä ja ratkaiseva: yksi päivä voi
määrätä Ranskan kohtalon."
"Viis minä Ranskasta! Eläköön jalo Robespierre, tasavallan pylväs!
Hiiteen tämä lavertelu, se on kuivaa työtä. Eikö sinulla ole
'elämänvettä' pienessä kaapissa?"
Dumas ja Fouquier vaihtoivat ylenkatseellisia silmäyksiä. Dumas kohotti
olkapäitään ja vastasi:
"Kansalainen kenraali Henriot, sitävarten minä sinut tänne kutsuinkin,
että varottaisin sinua juomasta elämänvettä. Kuuntele jos kykenet!"
"Turhia puheita, sinun virkasi on puhua, minun virkani on tapella ja
juoda."
"Minä sanon sinulle, huomenna kansa on liikkeellä, kaikki puolueet
ovat puuhassa. On mahdollista, että he koettavat estää meidän
vankikärryjämme matkalla guillotiinille. Pidä miehesi aseissa ja
valmiina, lyö armotta maahan jokainen, joka koettaa tulla tielle."
"Ymmärrän", sanoi Henriot, iskien miekkansa pöytään niin kovasti,
että Dumas kolauksesta vavahti, "musta Henriot ei ole mikään
'pehmeämielinen'."
"Ota itsestäsi vaarin sitten kansalainen -- ota itsestäsi vaarin! Ja
kuule!" lisäsi hän ankaran ja synkän näköisenä, "jos tahdot pitää pääsi
paikallaan, niin kavahda _elämänvettä_".
"Pääni! -- tuhannen tulimmaista! Uhkailetko sinä Parisin armeijan
kenraalia?"
Dumas oli niinkuin Robespierre vaativainen, ärtyisä ja kiivas mies. Hän
oli juuri tiuskaisemallaan vastaan, kun ovelampi Tinville laski kätensä
hänen käsivarrelleen ja kääntyen kenraalin puoleen sanoi: "Rakas
Henriot, sinun urhokas tasavaltaisuutesi saattaa sinut liian helposti
loukkaantumaan, mutta sinun pitää oppia kärsimään moitetta Tasavallan
Lain edustajalta. Vakavasti puhuen, rakkaani, sinun täytyy olla raitis
kolme neljä päivää tästä eteenpäin. Kun ratkaisu on ohi, niin me
molemmat juomme yhdessä muutaman pullon. Kuule, Dumas, älä ole niin
ankara vaan purista ystäväisemme kättä. Ei mitään riitaa meidän
kesken!"
Dumas epäröi, mutta ojensi kätensä, johon roisto tarttui. Viehkeät
kyyneleet seurasivat Henriotin vihan purkausta, hän puoleksi nyyhkytti
puoleksi änkytti, että kyllä olisi siivosti ja pysyisi raittiina.
"Hyvä, me luotamme sinuun, kenraali", sanoi Dumas, "ja nyt, koska me
kaikki tarvitsemme voimia huomiseksi, niin mene kotiin ja nuku hyvin!"
"Olkoon, minä annan sinulle anteeksi, Dumas, minä annan anteeksi. Minä
en ole pitkävihainen, minä, -- mutta kuitenkin, jos joku minua uhkaa,
jos joku minua loukkaa" -- ja niinkuin juopuneen mielialat nopeasti
vaihtelevat, säkenöivät hänen silmänsä taas tulta petollisten
kyyneltensä välistä. Töin tuskin Fouquier viimein onnistui
raivostunutta lauhduttamaan ja viemään hänet ulos huoneesta. Mutta
vielä hän raskaasti kolistellessaan alas rappusia äyhkäsi ja murisi,
niinkuin villipeto, jolta saalis on kynsistä päässyt. Ratsupalvelija
kuletteli Henriotin hevosta edestakaisin kadulla, ja kun kenraali
portilla odotti hänen saapumistaan, puhutteli häntä eräs tuntematon
mies, joka seisoi seinän vieressä:
"Kenraali Henriot, minä olen halunnut puhua sinun kanssasi. Lähinnä
Robespierreä sinä olet tai sinun pitäisi olla mahtavin mies Ranskassa."
"Hm! -- niin, minun pitäisi olla. Mitä siitä sitten? Jokainen ei saa
mitä hän ansaitsee."
"Hiljempaa!" sanoi muukalainen, "sinun palkkasi ei ole asemasi ja
tarpeittesi mukainen."
"Se on totta."
"Vallankumouksessakin ihmisen täytyy pitää toimeentulostaan huolta."
"Hitto vieköön, puhu suusi puhtaaksi, kansalainen."
"Minulla on muassani tuhannen kultatukaattia -- ne ovat sinun, jos suot
minulle pienen palveluksen."
"Kansalainen, minä suostun", sanoi Henriot viitaten kädellään
koppavasti. "Pitääkö nipistää pois joku konna, joka on sinua
loukannut?"
"Ei, ei muuta kuin tämä: kirjota nämä sanat presidentti Dumasille:
'Laske kirjeentuoja puheillesi, ja jos sinä voit suostua siihen
pyyntöön, jonka hän sinulle tekee, niin siitä on arvaamattomasti
kiitollinen François Henriot'." Puhuessaan oli mies pannut kynän ja
kirjoitustaulun soturin vapiseviin käsiin.
"Ja missä on raha?"
"Tässä."
Vaivaloisesi; Henriot rapisteli paperille mitä hänelle saneltiin,
kaappasi rahan, hyppäsi hevosen selkään sekä ratsasti tiehensä.
Sillävälin Fouquier lukittuaan oven Henriotin jälkeen sanoi terävästi:
"Kuinka sinä voit olla niin hullu, että suututat tuota roistoa? Etkö
tiedä, että meidän lakimme eivät ole mitään ilman kansalliskaartin
fyysillistä voimaa, ja hän on sen kaartin päällikkö."
"Minä tiedän sen, että Robespierre on ollut hullu, kun hän on pannut
juopon päälliköksi, ja huomaa sanani, Fouquier, jos taistelu syntyy,
niin tuon miehen kykenemättömyys ja raukkamaisuus meidät vie turmioon.
Niin, sinä saat ehkä itse elää ja olla syyttämässä rakasta
Robespierreäsi ja kukistua hänen kanssaan."
"Siitä huolimatta meidän täytyy olla hyvissä väleissä Henriotin kanssa,
kunnes saamme tilaisuuden ottaa kiinni hänet ja toimittaa tieltä.
Ollaksemme turvassa täytyy meidän mielistellä niitä, jotka ovat
vallassa, ja mielistellä sitä enemmän, mitä enemmän tahtoisimme heistä
päästä. Älä luule, että Henriot, kun hän huomenna herää, on unohtanut
uhkauksesi. Hän on kaikista ihmisistä kostonhimoisin. Minä näen
luettelossa yhden lurjuksen, jota jo kauan olen pitänyt silmällä,
vaikka hänen rikoksensa kautta kerran sain perinnön -- se on Nicot,
Hébertin puoluelainen."
"Ja nuori André Chenier, runoilija, eikö hän ole siinä? Ah, minä
unohdin, hänen päänsä katkesi tänä päivänä. Vallankumouksen hyve on
korkeimmassa huipussaan. Hänen oma veljensä antoi hänet ilmi."[96]
"Siinä on luettelossa ulkomaalainen, italialainen nainen, mutta minä en
löydä, mistä häntä syytetään."
"Yhtäkaikki meidän täytyy tuomita hänetkin, että saadaan tasaluku; 80
kuuluu paremmalta kuin 79."
Samassa palvelija toi paperin, johon oli kirjotettu Henriotin pyyntö.
"Ah, tämä on mainiota", sanoi Tinville, jolle Dumas näytti paperin,
"täytä kaikin mokomin hänen pyyntönsä, ainakin siinä tapauksessa, ettei
se vähennä meidän kuolinluetteloamme. Mutta minä voin Henriotin
kunniaksi sanoa, ettei hän koskaan pyydä vähentää vaan ennemmin vaan
lisätä. Hyvää yötä! Minä olen liian väsynyt -- minun saattajani
odottavat alhaalla. Ilman saattajia minä en uskaltaisi yöllä mennä ulos
kadulle".[97] Ja pitkään haukottaen lähti Fouquier huoneesta.
"Päästä kirjeentuoja sisään!" sanoi Dumas, joka oli kuihtunut ja
kuivunut, jollaisiksi lakimiehet työssään usein tulevat, eikä näyttänyt
tarvitsevan enemmän unta kuin pergamenttinsa.
Vieras astui sisään.
"René François Dumas", sanoi hän istuutuen vastapäätä presidenttiä, ja
käytti teitittelyä ikäänkuin halveksien vallankumouksen kevyttä
puhetapaa, "myöhemmän elämänne myrskyisessä toiminnassa te ette
arvattavasti voi muistaa, että me olemme ennen tavanneet toisemme?"
Tuomari tarkasti vieraan kasvoja ja hänen keltaisille poskilleen nousi
heikko puna.
"Ja muistattehan ne sanat, jotka minä silloin lausuin. Te puhuitte
sääliväisesti ja lempeästi, kuinka kauhistutte kuolemanrangaistusta, te
ihailitte, että lähestyvä vallankumous tulisi lopettamaan kaikki
veriset rangaistukset, te kunnioittavasti toistitte Maximilien
Robespierren, ylenevän valtiomiehen sanat: 'Telottaja on tyrannin
keksintö'. Ja minä vastasin, että puhuessanne oli päälleni hiipinyt
aavistus siitä, että me kerran vielä tapaisimme toisemme, kun teidän
käsityksenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta olisi
muuttunut. Olinko oikeassa, kansalainen René-François Dumas,
vallankumoustribunaalin presidentti?"
"Joutavia!" sanoi Dumas, mutta hänen raudankovalla otsallaan näkyi
pieni hämmästys, "minä puhuin silloin niinkuin ihmiset puhuvat, jotka
eivät ole elämässä toimineet. Vallankumouksia ei panna toimeen
ruusuvedellä. Mutta mitä niistä entisistä ajoista! Minä muistan myös,
että sinä silloin pelastit minun sukulaiseni hengen, ja sinua ehkä
huvittaa kuulla, että se, joka hänet yritti murhata, tulee huomenna
mestattavaksi."
"Se on teidän asianne -- oikeudentuntonne tai kostonhalunne siitä
päättää. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, mitä silloin lupasitte
että jos kerran tulisi päivä, jolloin voisitte minua palvella, niin
henkenne -- eli niinkuin sanoitte 'sydämenverenne' -- olisi minun
palveluksessa. Älkää luulko, ankara tuomari, että minä tulen pyytämään
lahjaa, joka itseänne haittaisi -- minä tulen ainoastaan pyytämään
yhden päivän lykkäystä toiselle henkilölle."
"Kansalainen, se on mahdotonta! Minulla on käsky Robespierreltä, ettei
ainoakaan koko luettelosta saa välttää huomispäivän tutkintoa. Ja mitä
tulee tuomioon, niin se on valamiehistön asia."
"Minä en pyydä teitä vähentämään luetteloa. Kuunnelkaa vielä.
Luettelossanne on erään italialaisen naisen nimi, jonka nuoruus,
kauneus ja puhtaus sekä vapaus kaikista rikoksista ja kaikista
sopivista syytöksistäkin, tulee ainoastaan herättämään sääliä eikä
hirmua. _Tekin_ tulisitte vapisemaan, jos julistaisitte hänen
tuomionsa. Se olisi vaarallista sellaisena päivänä, kun rahvas on
kiihdyksissään. Teidän vankirattaanne voidaan pysäyttää, jos nuoruus ja
viattomuus ja kauneus tulee kapinoivan joukon säälin alaiseksi."
Dumas katsahti ylös ja hätkähti muukalaisen katseesta. "Minä en kiellä,
kansalainen, että on järkeä siinä, mitä puhut. Mutta minä olen saanut
varmat käskyt."
"Varmat ainoastaan uhrien lukuun nähden. Minä tarjoon sijaisen tämän
yhden edestä. Minä tarjoon teille sellaisen miehen pään, joka tuntee
koko salajuonen Robespierreä ja teitä kohtaan. Ja kahdeksankymmentä
tavallisen ihmisen henkeä te pitäisitte halpana tällaisen saalin
rinnalla."
"Se muuttaa asian", sanoi Dumas kiihkeästi, "jos voit tämän tehdä, niin
omalla vastuullani minä lykkään toistaiseksi italialaisen naisen
tutkimuksen. Sano nyt, kuka on sijainen!"
"Te näette hänet edessänne."
"Sinäkö!" huudahti Dumas ja hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja
pelko, jota hän ei voinut salata. "Sinä -- ja sinä tulet minun luokseni
yksinäsi yöllä tarjoutumaan oikeuden käsiin! Haa, tämä on ansa. Vapise,
hullu, sinä olet minun vallassani, ja minä voin saada teidät
_molemmat_!"
"Te voitte", sanoi muukalainen tyynesti hymyillen, "mutta minun henkeni
on arvoton ilman paljastuksiani. Istukaa hiljaa, minä käsken, kuulkaa
minua!" ja noiden pelottomien silmien katse piti tuomarin lumottuna.
"Te lähetätte minut vankilaan, te tutkitte minua Zanonin nimellä
huomispäivän uhrien joukossa. Jollen minä silloin teitä puheellani
tyydytä, niin teillä on panttina se nainen, jonka pelastamiseksi minä
kuolen. Minä pyydän hänelle vain yhden ainoan päivän elonaikaa.
Ylihuomenna minä olen kuollut ja te voitte tyydyttää kostoanne
eloonjäävän verellä. Hiljaa vielä hetkinen! Tuhansien tuomari,
epäröittekö -- luuletteko, että sitä miestä, joka vapaaehtoisesti
tarjoutuu kuolemaan, voisi pelotuksilla pakottaa puhumaan sanaakaan,
jota hän ei tahdo, teidän tuomioistuimenne edessä? Eikö teillä ole
tarpeeksi kokemusta ylpeyden ja rohkeuden taipumattomuudesta?
Presidentti, minä panen eteenne musteen ja paperin! Kirjottakaa
vankilanhoitajalle yhden päivän armahdus naiselle, jonka elämä ei teitä
voi vähääkään hyödyttää, niin minä vien sen käskyn omaan vankilaani. Ja
nyt jo minä voin sanoa näin paljon takeeksi siitä, mitä sitten tulen
ilmottamaan -- että minun täällä puhuessani, teidän oma nimenne,
tuomari, on eräässä kuolinluettelossa. Minä voin sanoa, kuka on sen
nimen siihen kirjoittanut, minä voin sanoa, miltä suunnalta on vaaraa
pelättävä, minä voin sanoa, mistä pilvestä tässä kaameassa ilmapiirissä
väijyy myrsky, joka syöksee Robespierren ja hänen hallituksensa yli."
Dumas kalpeni ja turhaan hän koetti silmillään paeta sitä magnetista
katsetta, joka häntä piti vallassaan. Koneellisesti, ikäänkuin vieraan
voiman vaikutuksesta hän kirjotti, mitä vieras saneli.
"Hyvä", sanoi hän väkinäisesti koettaen hymyillä, "minä lupasin kerran
sinua auttaa, katso, minä pidän sanani. Arvaan, että sinä olet yksi
noita tunteellisia hulluja -- noita yleviä, jotka vallankumousta
vastustavat, ja joita olen montakin nähnyt syytettyjen joukossa. Äh!
minua ällöttää nähdä noita, jotka pitävät epäkansallisuutta ansionaan
ja kuolevat pelastaakseen jonkun huonon isänmaaystävän, koska se sattuu
olemaan poika tai isä tai vaimo tai tytär."
"Minä olen todella yksi näitä tunteellisia hulluja", sanoi vieras
nousten seisaalleen. "Oikein olette arvanneet."
"Ja etkö tahtoisi palkaksi minun laupeudestani jo tänä yönä lausua ne
paljastukset, jotka huomenna aiot julistaa? Tee se, niin ehkä sinäkin
-- niin, ja nainenkin, voitte saada ei lykkäyksen ainoastaan vaan
anteeksiannon."
"Tuomioistuimen edessä ja siellä ainoastaan. Enkä minä teitä petä,
presidentti. Mutta mahdollisesti minun tiedonantoni ei teitä hyödytä,
vaan salama iskee samassa, kun minä osotan myrskypilven."
"Vaiti, profeetta, ja katso itseäsi! Mene mieletön, mene! Minä tunnen
liiankin hyvin, kuinka hävyttömän itsepäisiä ovat ne, jotka kuuluvat,
siihen joukkoon kuin sinäkin, enkä huoli tuhlata enempi sanoja.
Perhana! mutta te tulette niin tottuneiksi kuolemaa näkemään, että
unohdatte osottaa sille kunnioitusta. Koska tarjoot minulle pääsi, niin
minä otan sen vastaan. Huomenna taidat katua, mutta silloin on jo liian
myöhäistä."
"Niin, presidentti, liian myöhäistä", toisti vieras.
"Mutta muista, se ei ole anteeksianto, ainoastaan yhden päivän
lykkäyksen olen suonut tälle naiselle. Sen mukaan, kuinka tyydyttäviä
ovat uutisesi huomenna, sen mukaan hän jää elämään tai kuolee. Minä
olen suorapuheinen, kansalainen. Sinun haamusi ei tule minua
ahdistamaan, sentähden että olisin syönyt sanani."
"En ole pyytänytkään muuta kuin yhtä päivää, lopun jätän taivaan
oikeuden huomaan. Teidän saattajanne odottavat alhaalla."