"Näin voitti Goffredo!"
_Ger. Lib._ XX, 44.
Ja Viola rukoili. Hän ei kuullut oven avautumista, hän ei nähnyt mustaa
varjoa, joka lankesi lattialle. Zanonin voima ja taito oli mennyttä,
mutta Violan yksinkertaisen sydämen ihmeellinen taika ei ollut häntä
jättänyt koetuksen ja epätoivon hetkelläkään. Kun tiede niinkuin
raketti putoo alas taivaalta, johon se on tahtonut tunkea, kun nero
lakastuu niinkuin kukka jäisessä viimassa, niin lapsisielun toivo
kuitenkin valaisee ilmaa ja viaton usko peittää haudan kukkasilla.
Kopin etäisimmässä nurkassa hän oli polvillaan, ja lapsi, jäljitellen
sitä, mitä se ei voinut ymmärtää, taivutti pienet jäsenensä ja kumarsi
suloista päätään ja polvistui äitinsä sivulle.
Zanoni seisoi ja katseli heitä lampun valossa. Valo sattui kultaisiin
kutreihin, jotka jakautuivat valkoisen otsan ympärille. Mustat silmät
olivat luotuina korkeuteen ja niissä heijastui inhimillisten
kyyneleitten välistä ikäänkuin valo ylhäältä, kädet olivat ristissä,
huulet avoinna, koko muoto oli elävä ja pyhä ja siinä oli viaton
kirkkaus ja suruisuus ja naisen liikuttava nöyryys. Ja Zanoni kuuli
puolisonsa äänen -- sydämestä lähtevän matalan äänen, joka Jumalalle
oli kyllin kuuluva:
"Ja jos en saa enää häntä nähdä, Isä, niin etkö sinä voi antaa
rakkauteni, joka ei tule kuolemaan, vielä haudankin tuolta puolen
johtaa hänen maallista kohtaloaan? Etkö sinä voi sallia minun elävänä
henkenä liidellä hänen ympärillään? Oi, vaikka minkälainen kohtalo
mahtaisi olla suotuna meille kummallekin -- vaikka tuhannen vuottakin
väliltämme vierisi -- niin salli, kun me viimein puhdistuneina ja
uudestisyntyneinä olemme valmiit siihen -- salli meidän silloin viimein
tavata toisemme. Ja hänen lapsensa -- se rukoilee sinua vankilan
lattialta. Huomenna se tulee nukkumaan -- kenen helmassa? kuka tulee
sitä syöttämään, kenen huulet tulevat rukoilemaan sen maallisen
menestyksen ja sen sielun pelastuksen puolesta?" Hän pysähtyi ja hänen
äänensä tukehtui nyyhkytyksiin.
"Sinä Viola, sinä itse. Hän, jonka sinä olet hylännyt, on täällä
pelastamassa äitiä lapselleen."
Viola säpsähti -- mikä ääni? värisevä niinkuin hänen omansa. Hän
hypähti jalkeilleen -- Zanoni oli täällä -- hän oli täällä --
katoomattoman nuoruutensa ja yli-inhimillisen kauneutensa loistossa --
täällä, kauhun huoneessa ja kuolonkamppailun hetkellä, täällä
edustamassa sitä rakkautta, joka voi löytää tiensä läpi Varjojen
Laakson ja voi liukua, vahingoittumatta, taivaasta tulleena vaeltajana,
helvetin hirmuisimpain syvänteidenkin kautta.
Kuului huuto, sellainen riemun ja autuuden huuto, joka tuskin ennen
koskaan oli kuulunut näissä holveissa, ja Viola heittäytyi tulijan
jalkoihin.
Zanoni kumartui nostamaan hänet ylös, mutta Viola liukui pois hänen
sylistään. Zanoni kutsui vaimoaan vanhoilla rakkailla nimillä, mutta
tämä vastasi ainoastaan nyyhkytyksillä. Hurjasti, intohimoisesti Viola
suuteli hänen käsiään, hänen vaatteensa liepiä, mutta ei saanut
sanaakaan huuliltaan.
"Katso ylös, katso ylös, minä olen täällä -- minä olen täällä,
pelastaakseni sinut. Tahdotko kieltää minua näkemästä suloisia
kasvojasi? Sinä velvollisuutesi jättänyt, vieläkö minua pakenet?"
"Josko pakenen!" lausui Viola viimein murtuneella äänellä. "Oi, jos
ajatuksissani koskaan sinua loukkasin -- oi jos unessani, tuossa
kauheassa unessa, petin sinua -- niin polvistu minun kanssani ja
rukoile meidän lapsemme puolesta!" Sitten hän äkkiä hyppäsi pystyyn,
tempasi lapsen ja asetti sen miehensä syliin, nyyhkyttäen nöyrtyneenä:
"ei minun tähteni -- ei minun tähteni, en itseni tähden, en itseni
tähden minä sinua hylännyt vaan --"
"Hiljaa!" sanoi Zanoni. "Minä tunnen kaikki ajatuksesi, joita
hämmentynyt järkesi tuskin itselleenkään voi selvittää. Ja katso,
kuinka lapsesi niihin katseellaan vastaa."
Ja todella tuon kummallisen lapsen kasvot näyttivät hohtavan hiljaista
ääretöntä iloa. Se näkyi tuntevan isänsä, se riippui hänessä kiinni, se
syleili häntä ja hänen rinnaltaan se käänsi kirkkaat silmänsä Violaan
ja hymyili.
"Rukoilla lapseni puolesta!" sanoi Zanoni surullisena. "Sellaisten
sielujen, jotka minun laillani pyrkivät, _kaikki ajatukset ovat
rukouksia_!" Ja istuutuen Violan viereen hän alkoi selittää muutamia
korkean elämismuotonsa pyhimpiä salaisuuksia. Hän puhui siitä ylevästä
ja voimakkaasta uskosta, josta yksin voi syntyä jumalallinen tieto --
siitä uskosta, joka kaikkialla näkee kuolemattoman ja puhdistaa ja
korottaa kuolevaisen, johon se katsoo -- puhui siitä jalosta
pyrkimyksestä, joka ei viihdy maisissa askareissa ja vehkeissä vaan
niissä suurissa ihmeissä, jotka kertovat Luojansa eikä ihmisten kunniaa
-- puhui siitä voimasta, joka sielun erottaa maan mullasta ja antaa
sielun silmälle läpitunkevan näyn ja sielun siiville rajattoman
liikuntoalan -- puhui siitä puhdistavasta, ankarasta ja pelottavasta
vihkimyksestä, josta sielu käy ulos kuin kuolemasta ja saattaa selvästi
tajuta yhteytensä elämän ja valon Isän-prinsiippien kanssa, niin että
se löytää ilonsa omassa kauneuden tuntemuksessaan, tahtonsa
puhtaudessa, voimassaan ja myötätunnossaan Äärettömän Luomiston kanssa,
josta se on yhtenä osana ja samaa olemusta. Hän kertoi niistä
salaisuuksista, jotka pyhittävät savimuodon ja palsamoivat ruumiin jo
sen eläessä ja uudistavat elonvoiman salaperäisen ja taivaallisen unen
ambrosialla. Ja hänen puhuessaan Viola kuunteli henkeään hievahtamatta.
Jollei hän voinutkaan kaikkea ymmärtää, niin ei hän enää uskaltanut
epäillä. Hän tunsi, että tuossa innostuksessa, jos se sitten oli
itsepetosta tai ei, mikään paha henki ei väijyskellyt. Ja
intuitsionilla pikemmin kuin järjen ponnistuksella Viola näki edessään
kuin tähtien valaisemana ulappana sen sielun syvän ja salaperäisen
kauneuden, jota hän pelollaan oli loukannut. Mutta kun hän (lopettaen
kummalliset tunnustuksensa) sanoi, että tähän omaan elämäänsä, joka oli
tavallisen elämän _sisällä_ ja sen _yläpuolella_, hän oli uneksinut
saada puolisonsakin kohottaa, niin ihmiselimen pelko taas hiipi
Violaan, ja Zanoni luki hänen vaitiolostaan, kuinka turha olisi
kaikelle hänen tieteensä taidolle ollut tämän unelman toteuttaminen.
Mutta nyt, kun hän lopetti puheensa ja Viola hänen rintaansa nojautuen
tunsi hänen suojelevien käsivarsiensa puristuksen, kun yhdessä pyhässä
suutelossa kaikki mennyt oli anteeksi annettu ja nykyisyys unohdettu --
niin palasi Violaan suloinen ja lämmin toivo luonnollisesta elämästä
rakastavan puolison rinnalla. Zanoni oli tullut häntä pelastamaan. Hän
ei kysynyt miten -- hän uskoi sen kysymättä. Viimeinkin he saisivat
elää yhdessä. He pakenisivat pois näiltä kauhun ja hurmeen
näyttämöiltä. Taas saisivat he nähdä onnellisen joonilaisen saaren ja
sen rauhalliset rantamaat ja metsät. Viola nauroi lapsellisen
iloisesti, kun tämä kuva nousi mieleen vankilan synkkyyden keskellä.
Violan järki noudatti omia suloisia yksinkertaisia vaistojaan eikä
voinut ottaa vastaan niitä ylhäisiä kuvia, joita hänen ympärillään
liiteli. Se asettui takaisin inhimillisiin näkyihinsä, maallisen onnen
ja rauhaisan kodin toiveisiin, jotka olivat niin viattomia kaikessa
vähäpätöisyydessään.
"Älä puhu minulle enää, rakkaani, menneistä ajoista. Sinä olet täällä,
sinä tahdot minut pelastaa, me tulemme vielä elämään tavallista
onnellista elämäämme. Elämä sinun kanssasi on minulle kyllin suurta
onnea ja ihanuutta. Kulje sinä, jos tahdot, sielusi voimalla läpi koko
maailmankaikkeuden, sinun sydämesi on kuitenkin minulle koko maailma.
Minä luulin äsken, että olin valmis kuolemaan. Kun näen sinut ja saan
sinuun koskea, niin tunnen taas, kuinka ihana on elämä. Katso,
ristikkojen takana himmenevät tähdet taivaalta, pian alkaa uusi päivä
-- se päivä, joka avaa vankilan ovet. Sinä sanot, että voit minut
pelastaa, minä en sitä epäile. Oi älkäämme enää asuko kaupungeissa.
Minä en koskaan sinua epäillyt, kun elimme ihanalla saarellamme, siellä
minua eivät pahat unet vaivanneet vaan näin kauniita ja iloisia unia.
Ja herätessäni tekivät sinun silmäsi maailman vielä kauniimmaksi ja
iloisemmaksi. Huomenna -- mikset sinä hymyile? Huomenna siis, rakas,
eikö _huomenna_ ole siunattu sana? Julmuri! Sinä rankaiset minua vielä
sillä, että et ota osaa ilooni. Kas meidän pienokaistamme, kuinka se
hymyilee minulle. Minä tahdonkin puhua sille. Lapsi, isäsi on tullut
takaisin."
Ja ottaen lapsen käsivarsilleen ja istuutuen vähän matkan päähän hän
tuuditti sitä edestakaisin ja pakisi sille ja suuteli sitä joka sanan
välillä. Viola nauroi ja itki vuoroin, ja vähä väliä hän olkansa ylitse
loi leikkisän, iloisen katseen isään, jolle sammuvat tähdet suruisesti
ilmottivat viimeisen hyvästin. Kuinka kauniilta näyttikään Viola siinä
istuessaan, tulevaisuudestaan tietämättä. Vielä hän oli itsekin
puoleksi lapsi ja hänen nauruunsa vastasi lapsi heleällä naurullaan --
kaksi sievää leikkijää haudan partaalla! Kun Viola kumartui alas,
lankesi hänen hartioilleen tuuhea tukka, niinkuin keltainen pilvi, se
peitti hänen pikku aarteensa valoverholla, ja lapsi pikku kätösillään
siirsi sen syrjään tuon tuostakin hymyilläkseen kultakiharoitten
välistä ja kätki taas niihin kasvonsa ja pilkisti niiden välistä
hymyillen. Olisi ollut julmaa tuota iloa laimentaa, ja vielä julmempaa
ottaa siihen osaa.
"Viola", sanoi Zanoni viimein, "muistatko, että kerran meidän
istuessamme kuutamoisen lahden rannalla hääsaarellamme sinä kerran
pyysit minulta tätä amulettia -- joka on kauan sitten maailmasta
hävinneen taikauskon jäännöstä. Se on viimeinen muisto minun
synnyinmaastani, ja äitini kuolinvuoteellaan sitoi sen kaulani
ympärille. Minä sanoin sinulle silloin, että antaisin sen sinulle sinä
päivänä, _kun meidän olemuksemme lait ovat samat_."
"Minä muistan sen hyvin."
"Huomenna sinä saat sen."
"Ah, sitä ihanaa huomispäivää!" Ja hiljaa hän laski alas lapsensa,
sillä se nukkui nyt, ja heittäytyi puolisonsa syliin ja viittasi
päivänkoittoa, joka alkoi nousta harmaalle taivaanrannalle.
Ja päivä nousi ja loi säteensä noiden kauhun seinien sisälle kolmeen
ihmisolentoon, joissa oli yhtyneinä kaikki hellimmät inhimilliset
siteet. Heissä oli ihmissielun salaperäisimmät voimat edustettuina:
nukkuva viattomuus, luottavainen rakkaus, joka tyytyy paljaaseen
kosketukseen tai henkäykseen eikä voi surua aavistaa, väsynyt tiede,
joka kuljettuaan kaikkien luomakunnan salaisuuksien läpi viimein tulee
kuoleman luo lopullista ratkaisua varten ja yhä riippuu kiinni
rakkauden sylissä, kynnystä lähestyessään.
Näin oli vankilan _sisällä_, mutta ulkona seisoivat komeat palatsit ja
temppelit, ulkona Hirmu ja Kosto rakensivat mustia suunnitelmiaan ja
vasta-suunnitelmiaan -- edes ja takaisin, vaihtelevien himojen
aallokossa, keikkui ihmisten ja kansakuntien kohtalo. Ja yhtä
puolueettomasti katseli päiväntähti sekä kirkontornia että
guillotiinia. Jo alkavat linnut viserrellä puutarhassa. Kalat
melskahtavat Seinen vilpoisissa vesissä. Jumalallisen luonnon rauha ja
iloisuus ja inhimillisen elämän melske ja epäsointu heräävät taas
unestaan. Kauppias avaa ikkunaluukut, kukkaismyyjät astelevat iloisina
torille, tavallinen touhu ja vilinä alkaa jälleen. Taas jatkuvat ne
jokapäiväiset askareet, jotka vallankumous kuninkaita ja keisareita
kukistaessaan kuitenkin jättää köyhille Kainin-perintönä.
Salaliittolaiset, jotka eivät ole tänä yönä nukkuneet, kuulevat
kellonlyönnin, ja kuiskaavat sydämelIeen: "hetki lähenee."
Kansalliskokouksen oven ulkopuolelle kokoontuu kiihkeästi odottava
joukko, tänä päivänä ratkaistaan Ranskan kohtalo. Vaan tuomioistuimen
pihalla on tavallista hälinää. Langetkoon arpa kuinka tahansa, tulkoon
voittajaksi kuka tahansa, tänä päivänä putoo kahdeksankymmentä päätä.
* * * * *
Ja Viola nukkui niin suloisesti. Uupuneena iloon, turvallisena kun sai
olla takaisintulleen puolisonsa silmien läheisyydessä, oli hän nauranut
ja itkenyt itsensä nukuksiin, ja vielä tässä unessa näytti säilyvän
onnellinen tietoisuus siitä, että rakastettu oli läsnä, kadonnut oli
löydetty. Hän hymyili ja soperteli itsekseen unessaan ja mainitsi usein
Zanonin nimen, ojensi käsiään ja huokasi, jollei hän niillä tavannut
puolisoaan. Zanoni katseli häntä syrjässä seisoen -- millä tunteilla,
olisi turha kuvailla. Viola ei tulisi herätessään enää puolisoaan
näkemään -- hän ei voinut aavistaa, kuinka kalliisti pelastuksensa oli
maksettu. Se aamu, jota hän niin oli ikävöinyt, oli nyt tullut. _Kuinka
tulisi hän sen iltaa tervehtimään?_ Violan silmät olivat ummistuneet
niihin kultaisiin toiveihin, joilla nuoruus ja kauneus tulevaisuutta
katselevat. Yhä vielä nämä toiveet antoivat sateenkaari-loistoansa
hänen unelmiinsa. Hän saa herätä elämään. Huomenna on hirmuhallitus
loppunut -- vankilan ovet avautuvat -- Viola astuu ulos lapsensa kanssa
iloiseen suvimaailmaan. Ja hän, Zanoni -- hän kääntyi ja katsahti
lapseen, se oli hereillään ja sen kirkas, vakava, miettivä katse
seurasi isää lujana ja juhlallisena. Hän kumartui sen yli ja suuteli
sen huulia.
"Ei milloinkaan enää", hän mutisi, "oi rakkauden ja murheen perillinen
-- et milloinkaan enää sinä näe minua näyissäsi -- ei milloinkaan enää
nämä silmät saa nauttia taivaallisten olentojen seuraa -- ei
milloinkaan enää minun sieluni voi sinun päänalaiseltasi karkottaa
huolia ja sairauksia. Ei tule kohtalosi sellaiseksi, miksi minä
itserakkaana sen olisin tahtonut luoda. Sinunkin niinkuin kaikkien
veljiesi osalle tulee kärsimys, taistelu, hairahdus. Mutta lempeät
olkoot inhimilliset kiusauksesi, ja olkoon henkesi vahva rakastamaan ja
uskomaan. Ja näin, kun sinua katselen, näin minun luontoni henkiköön
sinuun viimeisen ja tulisimman tunteensa: menköön minusta sinuun
rakkaus äitiisi ja kuulkoon hän sinun kauttasi minun henkeni itseään
lohduttavan. Kuule! he tulevat, hyvästi, minä odotan teitä molempia
haudan takana!" Ovi avautui hitaasti, vartija näyttäytyi, ja oven
kautta samalla hiipi sisään päivänsäde -- se sattui onnellisen nukkujan
vaaleihin ja ruusuisiin kasvoihin -- se leikki kuin hymyily lapsen
huulilla, ja lapsi yhä vaitiollen totisilla silmillään seurasi isänsä
liikkeitä. Sillä hetkellä Viola unessaan sopersi: "Päivä on tullut,
ovet avataan! Anna minulle kätesi, me lähdemme pois. Merelle, merelle!
Kuinka päivänvalo leikkii aalloilla! Kotiin rakkahin, kotiin takaisin!"
"Kansalainen, hetki on tullut."
"Hiljaa -- hän nukkuu! Silmänräpäys! Nyt se on tehty, taivaan kiitos,
hän nukkuu vielä!" Zanoni ei tahtonut häntä suudella, jottei hän
heräisi, mutta hiljaa hän pani hänen kaulaansa sen amuletin, joka
tulisi Violalle vastedes kertomaan hyvästijätöstä -- ja uudesta
yhtymisestä. Jo hän on kynnyksellä -- vielä kerran hän katsoo taakseen.
Ovi sulkeutuu. Hän on ainaiseksi mennyt.
Viola heräsi viimeinkin ja katseli ympärilleen. "Zanoni, päivä on
koittanut." Ei mitään vastausta paitsi lapsen hiljainen valitus. Armias
taivas! Oliko kaikki sitten ollut unta? Hän työnsi syrjään pitkät
hiuksensa, jotka peittivät näön -- hän tunsi rinnallaan amuletin -- se
ei siis ollutkaan unta! "Oi, Jumalani, hän on mennyt!" Hän hypähti
ovelle -- hän huusi äänekkäästi. Vartija tuli. "Mieheni, lapseni isä?"
"Hän on mennyt sinun edelläsi, vaimo."
"Minne? Puhu, puhu!"
"Guillotiinille!" ja musta ovi sulkeutui jälleen.
Viola makasi tajuttomana. Salamanvälähdyksenä oli Zanonin sanat, hänen
murheellisuutensa, hänen salaperäisen lahjansa todellinen merkitys ja
hänen uhrauksensa suuruus, kaikki silmänräpäyksessä oli selvinnyt
hänelle -- ja sitten pimeys peitti hänet kuin myrskypilvi, mutta siinä
pimeydessä oli valoakin. Ja hänen istuessaan siinä mykkänä, jäykkänä,
äänettömänä, kuin kiveksi jähmettyneenä, liukui yli sielun syvyyksien
_näky_, niinkuin tuulahdus: julma tuomioistuin, tuomari, valamiehistö,
syyttäjä, ja keskellä syytettyjä tuo yksi peloton loistava olento..
"Sinä tunnet, mitkä vaarat valtiota uhkaavat -- tunnusta!"
"Minä tunnen ja pidän lupaukseni. Tuomari, minä ilmotan sinun tuomiosi.
Minä tiedän, että se anarkia, jota sinä kutsut valtioksi, sammuu tämän
auringon laskiessa. Kuuntele, kuinka ulkona melutaan, kuuntele, kuinka
siellä huudetaan! Antakaa tietä, te kuolleet, antakaa paikka helvetissä
Robespierrelle ja hänen joukolleen!"
Oikeussaliin hyökätään sisään -- tulee nopeita, kalpeita sanantuojia,
on hämmennystä ja pelkoa ja hätää! "Pois kavaltaja, ja huomenna nainen,
jonka tahdoit pelastaa, tulee kuolemaan."
"Huomenna, presidentti, putoo kirves _sinun_ kaulaasi."
Eteenpäin täyteen ahdettujen myrskyisten katujen halki kulkee
kuolonsaattue. Haa, urhokas kansa, viimeinkin sinä olet herännyt. He
eivät saa kuolla -- alas kuolema valtaistuimeltaan! Robespierre on
kukistunut, he syöksyvät pelastamaan.
Kamalan näköisenä vankilarattailla Zanonin vieressä viittoili ja
raivosi se mies, jonka hän profetallisissa unissaan oli nähnyt
kumppaninaan kuolemanpaikalla. "Pelastakaa -- pelastakaa!" ulvoi
ateisti Nicot. "Oi urhokas kansa, meidän _täytyy_ pelastua!" Ja
ihmisjoukosta tunkeutui esiin nainen, jonka musta tukka valtoimenaan
liehui ja jonka silmät tulta iskivät. "Clarence!" hän huusi
italiankielellä, "murhaaja, mitä sinä olet tehnyt minun Clarencelleni?"
Hänen silmänsä kulkivat yli vankien kasvojen, hän ei löytänyt
etsimäänsä. "Kiitos taivaan, kiitos taivaan! Minä en ole sinua
saattanut kuolemaan."
Lähemmälle ja lähemmälle tunkeutui kansa -- vielä hetkinen, niin
mestaaja olisi jäänyt ilman työtä. Oi Zanoni, miksi yhä on _sinun_
otsallasi tyyni kohtaloon alistuminen, etkö sinä tunne toivoa? Mars,
mars! pitkin katuja astuvat aseelliset miehet; uskollisena käskyille
johtaa heitä musta Henriot. Mars, mars! halki raukkamaisesti hajautuvan
ihmisjoukon. Tuossa he epäjärjestyksessä pakenevat, tuossa he
työnnetään lokaan, nuo huutavat pelastajat! Ja heidän keskellään
vartijoitten miekkojen satuttamana makaa italialainen nainen, pitkät
hiuksensa verellä tahrattuina, ja vielä hänen vääntyilevillä huulillaan
on iloinen kuiskaus: "Clarence, minä en ole sinua tappanut!"
Eteenpäin Barrière du Trônelle. Se häämöttää mustana edessä, mahtava
tappolaitos. Toinen toisensa jälkeen säilän alle -- taas yksi ja taas
toinen ja kolmas! Armoa! Oi laupias! Onko silta auringon ja varjojen
maan välillä niin lyhyt? -- lyhyt kuin huokaus? Nyt, nyt _hänen_
hetkensä on tullut. "Älä kuole vielä, älä jätä minua jälkeesi! Kuule
minua, kuule!" huusi horroksessa oleva nainen. "Mitä, vieläkö sinä
hymyilet?" Ne hymyilivät, nuo kalpeat huulet ja niiden hymyillessä oli
murhapaikka, mestaaja ja kuolonkauhu hävinnyt. Siinä hymyilyssä tuntui
koko avaruuden yli leviävän ikuinen päivänpaiste. Ylös maasta hän
kohosi, liiteli Violan yläpuolelle, aineettomana -- ilon ja valon
haamuna! Ja takana taivas aukenee, syvyys syvyyden jälkeen, ja
ihanaiset joukot näkyvät, toiset toistensa takana kaukaisuudessa, ja
"tervetullut!" kaikuu lukemattomissa äänissä. Taivasten asukkaat
riemuitsevat: -- "terve! sinä uhrauksella puhdistunut ja haudan kautta
kuolemattomaksi tullut! -- tämä ei ole kuolemista." Ja loistavana
loistavien joukossa _haamu_ ojensi kätensä ja kuiskasi uneksijalle:
"Ikuinen kumppani, _tämä_ ei ole kuolemista!"
* * * * *
"Hoi, miksikä meille annetaan merkkejä talojen katoilta? Miksikä
ihmiset kokoontuvat kaduille? Miksi kirkonkellot kajahtavat? Kuulkaa
pyssynpauketta, aseelliset iskevät yhteen! Kumppanit, onko meillä
vangituilla viimeinkin toivoa?"
Näin lausuvat vangit toinen toiselleen. Päivä laskee, ilta lähenee,
vielä he painavat valkoisia kasvojaan ristikkoja vastaan ja yhä
ikkunista ja talojen katoilta he näkevät ystävien hymyilevän -- näkevät
merkkejä heilutettavan. "Hurraa! Robespierre on kaatunut! Hirmuhallitus
on kukistunut! Jumala on antanut meidän jäädä elämään."
Luo silmäsi saliin, missä tyranni ja hänen seuralaisensa kuuntelevat
melua ulkopuolelta! Niinkuin Dumas oli ennustanut, Henriot verestä ja
viinasta juopuneena hoipertelee sisään ja iskee verisen miekkansa
lattiaan, "Kaikki on mennyttä!"
"Kurja! sinun raukkamaisuutesi on meidät tuhonnut!" riehui Coffinhal ja
paiskasi pelkurin ulos akkunasta.
Tyynenä kuin itse epätoivo seisoo ankara St. Just, Couthon ryömii
ähkien pöydän alle, nyt laukaus, räjähdys! Robespierre olisi tahtonut
itse päättää päivänsä. Vapiseva käsi on pettänyt eikä hän ole
kuollutkaan. Hôtel de Villen kello lyö kolme. Rikottujen ovien läpi,
pimeitten käytävien läpi kuolinsaliin syöksee ihmisjoukko. Raadeltuna,
kalmankalpeana, verisenä, sanattomana, mutta vielä tajuisena istuu
päätappaja vielä pystyssä tuolissaan. Hänen ympärilleen he keräytyvät,
he uhkaavat, he kiroovat häntä, heidän kasvonsa hehkuvat soihtujen
valossa. _Hän_ on oikea musta velho eikä tähtöinen maagikko! Ja _hänen_
viimeisiä hetkiään näkemään kokoontuvat ne pahat henget, jotka hän on
kutsunut esiin. He vetävät hänet esiin. Aukaise porttisi, säälimätön
vankila! Ei sanaakaan enää tässä maailmassa lausunut Maximilien
Robespierre. Lähetä esiin tuhansia ja satoja tuhansia, vapautunut
Pariisi. Vallankumoustorille vyöryvät hirmuhallituksen rattaat -- St.
Just, Dumas, Couthon, kumppanit seuraavat häntä, hautaan asti. Nainen,
jolta lapset on viety, hiukset hajallaan päässään, juoksee hänen
sivullaan: "Sinun kuolemasi saattaa minut ilosta juopuneeksi."
Robespierre avaa veristyneet silmänsä. "Mene tuonelaan vaimojen ja
äitien kirousten seuraamana."
* * * * *
Päivänvalo täyttää vankilan. Sopesta soppeen kierii uutinen, ihmisiä
tunkeutuu sisään, iloiset vangit sekaantuvat vartijoitten joukkoon,
jotka pelosta myöskin tahtovat näyttää iloisilta, he tunkeutuvat julman
talon kaikkiin nurkkiin ja kammioihin. He syöksyvät koppiin, joka on
ollut unohdettuna edellisestä aamusta asti. He löytävät sieltä nuoren
naisen, joka istuu kurjan vuoteensa ääressä. Hänen kätensä ovat
ristissä, hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet, hänen silmänsä ovat auki
ja hänen huulillaan on autuas hymyily. Ilonsa riemastuksessakin
vetäytyvät tulijat taaksepäin säpsähtäen. Milloinkaan eivät ole nähneet
niin kaunista näkyä ja lähemmäksi hiipiessään äänettömin askelin he
näkevät, että huulet eivät hengitä, että uni on marmorin unta, että
kauneus on jo kuoleman kauneutta. He keräytyvät hiljaisina ympärille,
ja kas, hänen jaloissaan on pieni lapsi, joka heidän äänestään heräten
katselee heitä vakavasti ja leikkii ruusuisine sormineen kuolleen
äitinsä hameenliepeillä. Orpo täällä vankikammiossa.
"Lapsi raukka", sanoo eräs nainen, joka itse on äiti, "eilen sinun
isäsi kuuluu kaatuneen, ja nyt äitikin! Yksinäinen maailmassa, mikä
mahtaakaan kohtalosi olla?"
Lapsi hymyili pelottomasti joukolle naisen näin puhuessa. Ja vanha
pappi, joka seisoi heidän keskellään, sanoi lempeästi: "Nainen, katso,
orpo hymyilee. Isättömät ovat Jumalan huomassa."
Viiteselitykset:
[1] "Gymnosofoi" -- "alastomat viisaat" -- näin kutsuivat kreikkalaiset
intialaisia asketeja eli "joogeja", joista huhu jo varhain levisi
länsimaihin asti. _Suom._
[2] Highgate on huvilaseutu Lontoon läheisyydessä. _Suom._
[3] Mania, "raivo, hulluus" käytettiin Kreikassa puhuttaessa sekä
viinin että rakkauden, jopa uskonnollisen innon herättämästä
haltiossaolosta. Sekä alhainen että ylempi "mania" johtuu näkymättömän
maailman vaikutuksesta ihmisluonnon kätkettyihin olemuspuoliin, -- sen
huomasivat jo kreikkalaiset. _Suom._
[4] Kreikkalaiset kutsuivat Kostottaria kaunistellen Eumeniideiksi s.o.
"hyvä-aikeisiksi." _Suom._
[5] "Raivottarien." _Suom._
[6] Vanhojen kansojen "taivas" ja "kiirastuli." _Suom._
[7] Paisiello eli vv. 1741-1816, toimi kapellimestarina Pietarissa ja
Napolissa, sävelsi yli 100 oopperaa. _Suom._
[8] Rahvaanuskon "verenimijät", joiden todellisuutta nykyinen tiedekin
on alkanut nähdä. _Suom._
[9] "Näyt, tosi-unet.." _Suom._
[10] Italialainen oopperasäveltäjä (1749-1801). _Suom._
[11] Vanhanaikainen kultaraha, n. 16 mk arvoinen. _Suom._
[12] "Paha silmä" -- joka ennemminkin on mainittu -- tarkottaa tuota
varsinkin Italiassa yleistä kansanuskoa, että löytyy henkilöitä
(italiaksi _jettatore_), joilla on kyky ikäänkuin mahtavan silmänsä
avulla raivata tiensä maailmassa, kukistaa, jopa tappaa vastustajansa
j.n.e. Että tällainen voima on muutamien ihmisten silmissä, sitä ei
tarvitse epäillä. Aivan äskettäin luettiin sanomalehdissä eräästä
italialaisesta ministeristä, kuinka hän "pahan silmän" avulla oli
tuhonnut monta etevää kilpailijaa sinkautuessaan valta-asemaansa. Tässä
on kysymyksessä voima, jota voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan
tarkotukseen. _Suom._
[13] Hippogryyfi -- "louhikäärmehepo", siivekäs hepo, italialaisissa
kansantaruissa esiintyvä hirviö, Pegasusta muistuttava. _Suom._
[14] Nämä Vanhan Rooman seudut olivat kertomuksen ajalla jokseenkin
autioita ja hylättyjä. _Suom._
[15] Seuraava ennustus (joka muutamille lukijoistani lienee
tunnettukin), löytyy hieman eri vivahduksin ja pitempänä La Harpen
jälkeenjääneissä teoksissa. La Harpen oma käsikirjotus kuuluu vielä
olevan tallella ja kertomus perustuu M. Petitotin auktoriteettiin.
Minun tehtäväni ei ole tutkistella, onko olemassa epäilyksiä
kertomuksen todenpitäväisyydestä.
[16] Champfort, yksi niitä oppineita, jotka vallankumouksen ensimäiseen
hurmaukseen viehättyivät, mutta sitten kieltäytyivät seuraamasta
alhaisempia toiminnan miehiä kauheiden rikosten teille. Hän jäi eloon
esittämään vallankumousmiesten murhaavaa ihmisrakkautta aikansa
parhaimmilla sukkeluuksilla. Nähdessään muureille kirjotetun "Veljeys
tai kuolema" huomautti hän, että ajatus kuuluisi toisin sanoin: "Ole
veljeni, tai minä sinut tapan!"
[17] "Tämä lahko levittää suurella kiihkolla materialismin oppia, joka
on vallalla älykkäitten ja suurmiesten kesken. Siitä on osaksi johtunut
senlaatuinen käytännöllinen filosofia, joka tekee itsekkäisyyden
järjestelmäksi ja pitää ihmisyhteiskuntaa viekkauden sotana --
menestystä oikean ja väärän erottajana -- kunniallisuutta makuasiana
tai mukavuutena -- ja maailmaa ovelien konnien perintötilana." --
Discours de Robespierre, Mai 7, 1794.
[18] Astrologian kukoistusajoista saakka on sivistyskieliin jäänyt
siitä lainattuja sanoja. Kukin seitsemästä "planetoista" edustaa yhtä
ihmistyyppiä, yhtä perusluonnetta. Siten yksi on "jovialinen" eli
Jupiterin luontoinen, toinen "martialinen" eli sotaisen Marsin
laatuinen. "Saturnolainen" tyyppi on kylmä, kova, synkkämielinen eli
jalostuneena miettivä ja hillitty. Paljas sattumako ohjaa, että kun
piirretään jonkun ihmisen syntymäkartta eli horoskoppi, hänen "johtava
tähtensä" onkin juuri se, jonka luontoinen hän on? _Suom._
[19] Trakian hallitsija Tereus oli vietellyt kälynsä Filomelan ja
leikannut häneltä kielen. Kostoksi sisaret tappoivat T:n pojan ja
syöttivät hänen lihansa isälle. T:n ajaessa sisaria takaa muutettiin
Filomela satakieleksi -- kertoo kreikkalainen vertaustaru. _Suom._
[20] Kreikkalaisissa taruissa olivat kentaurit ihmishepoja, sfinksit
leijona-naisia ja gorgonit siivekkäitä, käärmetukkaisia hirviöitä.
_Suom._
[21] Augoeides -- mystillisten plaatolaisten suosima sana -- esim.
"Sielun kehä on loistava -- augoeides -- kun ei se kurottaudu minkään
ulkonaisen puoleen eikä sisäänpäin supistu vaan loistaa omalla
valollaan, jolla se näkee kaikkien olioiden totuuden ja totuuden
itsessään." Marcus Antonius, lib. 2.
[22] Mr. Disraeli, kirjassaan _Curiocities of Litterature_ (Art.
Alchemy) mainittuaan muutamia uudenaikaisten kemistien rohkeita
päätelmiä metallien muuttamisesta, kertoo esimerkin eräästä tieteen
suurmiehestä: "Sir Humphry Davy sanoi minulle kerran, ettei hän pitänyt
tätä vielä keksimättä olevaa taitoa mahdottomana; mutta jos se joskus
keksitäänkin, tulee se varmaan olemaan käytännöllisesti hyödytön."
_Tekijän muist_.
Kuinka omituisilta kuuluvatkaan nämä tekijän ja hänen aikalaistensa
sanat nyt 66 vuoden jälkeen! Nyt vihdoinkin kokeellinen tiede alkaa
lähestyä alkemistien problemin ratkaisua, vaikka kyllä, niinkuin Sir
Davy aavisti, se ei tule olemaan ahneille mikään uusi rikkauden lähde
vaan ainoastaan ajattelijoille ja tutkijoille uuden henkisemmän
maailmankatsomuksen yksi peruskivi.
_Suom. muist_.
[23] Painettu v. 1615.
[24] _Hoode megas keitai Zan_ = "Tässä lepää suuri Zeus" (Huom.!
genetiv. Zeen'os l. Zan'os. Suom.)
[25] Jos varsinainen kielimies jo oli rohkea Zanonin nimeä johtaessaan,
niin Mervalen keksintö on kerrassaan naurettava. "Smith" nimi merkitsee
yksinkertaisesti _seppää_. Tämä kohta on osottamassa, kuinka
pintapuoliset luonteet kuten Mervale ovat kykenemättömiä todellista
tieteellisyyttä tajuamaan. Suom.
[26] Sextus.
[27] Psellus, _de Daemon._ (käsik.)
[28] Pytonessa oli Apollon papitar, raediumi, joka haltioihin nousten
ihmisille välitti neuvon ja ennustuksen sanomia. Suom.
[29] Genius -- oli haltija eli henki, joka vanhojen kansojen uskon
mukaan hallitsi eri paikkoja ja esineitä. Ennen kaikkia oli joka
ihmisellä syntymästä asti Genius, joka määräsi hänen kohtalonsa ja
jonka ääntä hän saattoi oppia kuuntelemaan. Kristityt kutsuivat tätä
Geniusta suojelusenkeliksi, nykyaikaiset teosofit sanovat sitä
maallisen personallisuuden "korkeammaksi minäksi." Siitä sanasta on
tullut sivistyssana _genius, genie, geni_, nerokkuus, inspiratsioni
ja itse nero. Tämä sana antaa paljon ajattelemisen aihetta.
Vertauskuvallisen tarun mukaan Genius syntyi Eroksen ja Psykeen --
rakkauden ja sielun -- yhtymästä. -- Suom.
[30] Ranskan kuninkaan, jota vallankumoukselliset kutsuivat "mieheksi."
-- Suom.
[31] Tämmöisen verhon -- jota teosofit kutsuvat auraksi -- ovat
tiedemiehet juuri viime aikoina huomanneet kaikkien olentojen ja
esineitten ympärillä. -- Suom.
[32] Jamblikus, "De vita Pythagorae."
[33] Lukija suosiollisesti muistakoon, että tämän sanoo alkuperäisten
käsikirjoitusten tekijä eikä julkaisija.
[34] Suuri Lessing kirjoitti aikoinaan hyvin huomattavan tutkisteleman
"miten vanhat kuolemaa kuvasivat". Siinä hän osoittaa, kuinka
luurankoisen viikatemiehen käsitys oli vanhoille kansoille tuntematon.
He kuvasivat kuolon haltiata ei Geniusta siivekkääksi enkeliksi, jolla
kädessään oli ylösalasin käännetty soihtu ja seppele ja vieressään
perhonen -- vapautuneen sielun symboli. Hänen rinnallaan on usein
kaksoisveli, unen haltija. Heillä ei ollut keskiaikaista kuolonkammoa
vaan he hautakuvillaan tahtoivat lausua: "nukahda sielu, lepäjä elämän
vaivoista ja heräjä taas uuden päivän, uuden toimintakauden tullessa!"
Lessing oli vanhojen kansojen kannalla siinä, että hän uskoi elämän
uudestipalaamiseen, kuolon ja unen rinnakkaisuuteen. -- Sitä ennen oli
luultu kuoleman kaunista Geniusta Amoriksi, lemmen haltijaksi. -- Suom.
[35] Yksi renessanssiajan vielä saavuttamattomia taiteen mestareita --
Suom.
[36] Nim. jo roomalaisten loistoaikoina. Suom.
[37] Kuuluisa lause, jonka ennustaja lausui, kun Cesar murhapäivänsä
aamulla kysyi, miksei kuolon ennustus ollut toteutunut. Suom.
[38] "Nyt on juotava -- nyt vapaalla jalalla (hypittävä)" alkaa vanha
Horatiolainen viinilaulu. Suom.
[39] Tietämättömät ihmiset ihan luonnollisesti johtuivat uskomaan, että
tulivuorten aukosta kävi tie Haadeksen -- Tuonelan -- alhaisimpaan
piiriin. Suom.
[40] Mefiitis oli muinaisitalialainen tulikivilähteitten jumala. Suom.
[41] "Suur-Kreikka" -- Italian eteläosa roomalaisten aikana. Suom.
[42] Maagillisesta peilistä lukevat selvänäkijät usein ihmisten
kohtaloita. Suom.
[43] Jumalien seuraan päässeenä Iksion, Lapithien kuningas, tavotteli
itse Heeraa, Zeuksen puolisoa. Suom.
[44] "Salaisen Opin" mukaan kullakin ajalla on valtarotunsa,
voimakkain, vaikkei aina lukuisin. Nykyinen valtarotu on n.k.
teutonilainen, johon kuuluvat germanilaiset kansat, osittain myös
slaavilaiset. Kreikassa asui ennen helleenien tuloa Atlantis-sukuinen
sekakansa. Suom.
[45] Homeeros kertoo (Odyss. X) tämännimisestä yrtistä, joka suojeli
kaikkia taikoja vastaan. _Suom._
[46] "On yhtä välttämätöntä tuntea pahat asiat kuin hyvätkin, sillä
kuka voi tietää mikä on hyvä, tietämättä mikä on paha?" j.n.e.
Paracelsus, De Natura Rerum, lib. 3.
[47] Nimittäin niillä mailla. Itämaat olivat tähän aikaan hyvin vähän
tunnetut. _Suom._
[48] Paracelsus, De natura rerum lib. I.
[49] Sylfit olivat ilmahenkiä, gnoomit "maahisia." _Suom._
[50] Niinkuin tunnettu, pidettiin suurta Leonardo da Vinciä
(1452-1519) aikoinaan taikurina ja paljon huhuiltiin siitä
leijonanhaamusta, joka häntä muka seurasi. _Suom._
[51] Pausaniaan -- Plutarkon kertomuksen mukaan.
[52] Tämä "fluidumi" on juuri se, jota nykyään yleisesti kutsutaan
astraliaineeksi. Se ajatuksensiirto, josta täällä puhutaan, on
nyttemmin jo tullut tieteellisesti todistetuksi. _Suom._
[53] Tässä kohden on käsikirjotuksesta jotakin raavittu pois.
[54] Eetteri- ja astraaliolentoja. Suom.
[55] Brahminit, puhuessaan Brahmasta sanoivat: "Kaikkitietävänä ei ole
kolmea olemisen tilaa -- nukkumista, valvomista ja horrosta", ja siten
he selvästi erottavat horroksen kolmanneksi tilaksi kahden muun
rinnalle.
[56] Amuletti on taikakalu, joka suojaa tauteja, vihollista y.m.
vastaan. Suom.
[57] "Bakkuksen ruumis" -- pakanuuden aikuinen voimasana. Suom.
[58] Diodorus, lib. I.
[59] Hurjat ilojuhlat, joita vanhalla ajalla Vietettiin
talvipäiväseisauksen ajalla. Suom.
[60] Titaanit, "taivaan ja maan pojat" kasasivat vuoria vuorten päälle
vallottaakseen itse Olympon -- jumalien asunnon, mutta syöstiin alas.
Suom.
[61] Medusan pää muutti siihen katsovan kivipatsaaksi. Suom.
[62] Dublinin etevin lääkäri kertoi kirjottajalle eräästä harhanäystä
joka olosuhteilta ja fyysillisiltä syiltään oli niin samanlainen kuin
tässä kerrottu.
[63] Muukalaisia Parisin _konventissa_, edellinen englantilainen. Suom.
[64] Kansalaisen P:n kirje Robespierrelle. _Papiers inédits trouvés
chez Robespierre_. Tom. II, p. 127.
[65] En tiedä varmaan, onko käsikirjotuksen kirjottaja aikonut näillä
nimillä esittää todellista Cottaltoa ja todellista Dandoloa, jotka v.
1797 tekivät itsensä huomatuiksi myötätunnollaan Ranskaa kohtaan ja
demokraatisella innollaan. (Julkaisija).
[66] Ranskan vallankumouksen mestauslaitos. Suom.
[67] Filosofi Leibnitz (1646-1716) esitti opin _monaadeista_, joista
maailma on kokoonpantu ja jotka korkeimmasta alimpaan asti ovat
yhteydessä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Salainen oppi puhuu
"monaadillisesta elonaineesta", joka täyttää koko maailmankaikkeuden.
Suom.
[68] _Nebuloosa_ eli "tähtisumu" on astronomian mukaan kaikkein
varhaisin aste jonkun aurinkokunnan syntymisessä. Loistavasta,
hehkuvasta, hienosta sumusta tiivistyvät planetat, jäähtyvät ja alkavat
kiertää keskustan, auringon ympäri. Suom.
[69] "Lemuriksi" kutsuivat vanhat roomalaiset kuolleitten haamuja eli
"liekkiöitä." Suom.
[70] "Vallankumous on niinkuin Saturnus, se syö omat lapsensa" --
_Vergniaud_.
[71] "Dantonin veri sinut tukahuttaa!" sanoi Garnier de l'Aube, kun
onnettomana Thermidorin 9 p:nä Robespierre heikosti läähätti, ääntä
saamatta. "Viimeisen kerran, joukkomurhien presidentti, minä pyydän
sinua puhumaan."
[72] "Käärmeen muoto", sanoo eräs aikalaisista Couthonia kuvaillessaan.
Se lausunto, jonka luultavasti Payan (thermidorin 9:nä) oli laatinut
Robespierren vangitsemisen jälkeen, mainitsee hänen raajarikkoista
ystäväänsä näillä sanoilla: "Couthon, tuo hyveellinen kansalainen,
jossa ei ole elävää muuta kuin sydän ja pää, mutta ne ovatkin
isänmaanrakkaudesta palavat".
[73] Tämä hellyys jotakin lempieläintä kohtaan ei suinkaan ollut yksin
Couthoniile ominaista, päinvastoin se näyttää olleen tavallista
vallankumouksen laupeilla teurastajilla. A. George Duval kertoo
("Muistelmissaan kauhunajalta", 3 Kirja siv. 183), että Chaumettellä
oli linnunhäkki, joka häntä ilahutti joutohetkillä; murhanhaluisella
Fournierilla oli olkapäällään pieni sievä orava hopeaketjun päässä;
Panis tuhlasi ylenmääräistä tunteellisuuttaan kahdelle kultaiselle
fasaanille, ja Marat, joka ei olisi hellittänyt yhtäkään niistä 300,000
päästä, mitkä hän vaati, Marat _elätti kyyhkysiä!_ Puhuessamme
Couthonin koirasta, niin Duval kertoo hupaisen kaskun Sergentistä, joka
ei ollut kaikkein sääliväisimpiä toimeenpanijoita syyskuun murhissa.
Muuan ylhäinen nainen tuli rukoilemaan häneltä suojaa sukulaiselleen,
joka oli sulettu Abbayeen. Sergent tuskin alentui vierasta
puhuttelemaan. Kun nainen epätoivossaan vetäytyi pois, sattui hän
astumaan mielikoiran käpälälle. Sergent kääntyi raivoissaan ja
huudahti: "_Madame, eikö teillä ole ihmisyyttä_?"
[74] Jotten lukijoita väsyttäisi muistutuksilla, huomautan tässä, että
melkein jokainen ajatus, mikä tekstissä on pantu Robespierren suuhun,
tavataan ilmaistuna hänen jälkeenjääneissä puheissaan.
[75] Mahomettia kehotettiin kutsumaan luokseen vuori voimansa
todistamiseksi. Mutta Mahomet meni itse vuoren luo ja vallotti sen.
Suom.
[76] Huomattakoon, että tämä sama Tallien oli se, joka tietäen itsensä
kuolemaan tuomituksi, ensimäisenä kansalliskonventissa uskalsi korottaa
äänensä tyrannia vastaan, kun Robespierrelle viimein oli tullut
kukistumisen päivä. Suom.
[77] "Vuoreksi" kutsuttiin Ranskan kansalliskokouksen äärimmäisiä
vasemmistolaisia. Suom.
[78] Katso _Papiers inédits_. (Julkaisemattomia papereita, tavattuja
Robespierren luona), vol. II, pag. 155.
[79] Kaikilla maisilla kappaleilla ja olennoilla oli, Plaaton mukaan,
todellinen, pysyvä olemuksensa -- _ideansa_ -- näkymättömässä
maailmassa. Suom.
[80] Kohtelias teitittely oli Parisissa kielletty. _Les Sociétés
Populaires_ oli selittänyt, että se, joka teititteli toista, olisi
pidettävä epäiltävänä ja mielistelijänä. Julkisten virastojen ja
kansallisseurojen oville oli kirjotettu: "täällä kunnioitetaan
kansalaisen nimeä ja sinutellaan toisiaan." Kun vaan murhat
puuttuisivat Ranskan vallankumouksesta, niin se olisi suurin
huvinäytelmä, jota enkelit konsanaan ovat nähneet näyteltävän!
[81] Guillotiinista.
[82] Ks. Papiers inédits, vol. II, 132.
[83] Minkälaiseen vakoilemiseen Guérinia käytettiin, katso _Papiers
Inédits_, vol. I, 366.
[84] Ranskan vallankumouksessa kutsuttiin köyhempää ja alhaisempaa
joukkoa _sansculotteiksi_ eli "housuttomiksi", koska heillä ei ollut
polvihousut niinkuin ylhäisillä vaan pitkät. Suom.
[85] Papiers inédits, vol. II, 156.
[86] Clootz, salanimeltään Anacharsis, englantilainen
maailmanseikkailija, kuului Ranskan vallankumouksessa nurjimpiin
jakobineihin ja mestattiin v. 1794 Hébertin keralla. Suom.
[87] Tästä Robespierren inhottavasta tekopyhyydestä on törkein
esimerkki se, että hänen kerrotaan hellästi puristaneen vanhan
koulutoverinsa Camille Desmoulinsin kättä samana päivänä, kun hän
allekirjotti hänen vangitsemiskäskynsä.
[88] Tasso, _Gerus. Liberata_, IV, I.
[89] Näillä nimillä kutsuttiin muinoin Tuonelan kahta jokea. Suom.
[90] Teurgia (= "jumalain-töiden teko"), hyvin vanha sana,
mysteriolaitoksissa käytetty, "usko, että ihminen palaamalla
alkuperäisen luontonsa puhtauteen voisi taivuttaa jumalia opettamaan
hänelle jumalallisia salaisuuksia, vieläpä saattaa heitä toisinaan
esiintymään näkyvässä muodossa... Todella _jumalallinen_ teurgia vaatii
melkein yli-inhimillisen puhdasta ja pyhää elämää, muuten se alentuu
mediumisuudeksi ja mustaksi magiaksi." Katso Teosofian Avain siv. 3.
Suom.
[91] Katso tätä merkillistä kohtaa, joka suoraan esittää Pytagorean ja
Plaatonin oppeja, Tasson kirjassa XIV, 41-47.
[92] Tämä näyttää soveltuvan siihen Jamblikuksen ja Plotinuksen
käsitykseen, että maailma on elävä olento, joten on yhteyttä ja
kanssakäyntiä sen eri osasten välillä; pienimmissäkin olioissa voi olla
mitä hienoin hermo. Tästä johtuu luonnon yleinen magnetismi. Mutta
ihminen katsoo maailmaa niinkuin matonen katsoisi elefanttia. Mato,
joka tuskin näkisi kavion pään, ei voisi käsittää, että kärsä kuuluu
samaan eläimeen, ja että se, mikä yhteen osaan vaikuttaa, heti tuntuu
toisessa ruumiin osassa.
[93] Jamblikus kirjassaan "Mysterioista", VII, 7.
[94] Glyndon näyttää unohtaneen, että Mejnour jo ennen oli vastannut
samaan kysymykseen, koska hän epäilyksissään tässä toisen kerran siihen
viittaa.
[95] Viime ajan suurin runoilija ja ajattelijoista muuan jaloimpia
sanoi kuolinvuoteellaan: "Monta ennen hämärää asiaa tulevat nyt minulle
selviksi ja näkyviksi." Katso _Schillerin elämänkertomusta_, kirj.
Carlyle.
[96] Kerrotaan todellakin, että tämän hyvän ja kuuluisan henkilön
tuomioon oli hänen veljensä myötävaikuttamassa. Hän oli siksi kova,
että saattoi huutaa ääneen: "Jos veljeni on rikollinen, kuolkoon." Tämä
veli Marie-Joseph, myöskin runoilija ja _Charles XI_-teoksen
kirjottaja, sai maailman väärän oikeuden mukaan loistavan uran. Hänet
julistettiin Mars-kentällä "ensimäiseksi Ranskan runoilijoista", joka
nimi olisi ollut hänen murhatulle veljelleen kuuluva.
[97] Hirmuhallituksen loppuaikoina Fouquier harvoin yöllä liikkui
ulkona eikä milloinkaan ilman saattojoukkoa. Hirmuhallituksen aikana
olivat heidän kuninkaansa kaikkein enimmän peloissaan.