"Sitten tähtien kukkatarhaan
Lemmenhehkussa katsokaa!
Ota ystävän käsi kätees,
Kanna siniseen korkeuteen."
Uhland, _An den Tod_.
Hän seisoi korkealla parvekkeella, josta hiljainen kaupunki näkyi
alhaalla. Vaikka ihmisten hurjimmat himot siellä työskentelivät
taistelun ja tuomion verkossa, niin kaikki, mikä katseelle näkyi, oli
tyyntä ja hiljaista kesäisen kuutamon valossa. Hänen sielunsa oli
erotettu ihmisestä ja ihmisen ahtaasta piiristä ja ainoastaan
luomakunnan kirkkaammat kauneudet näkyivät tietäjäkatseelle. Siinä hän
seisoi yksin ja aatteissaan jättämässä viimeisen hyvästinsä
ihmeelliselle elämälle, jota hän oli kokenut.
Avaruuksien tanterilla hän näki niitä henkijoukkoja, joiden lauluun ja
iloon hän niin usein oli ottanut osaa. Siellä joukko joukon jälkeen
kierteli tähtöisessä hiljaisuudessa ja niiden monenlaiset haamut, jotka
elivät puhtaasta valosta ja jumalallisesta kasteesta, säteilivät
sanomatonta kauneutta. Hänen haltioissaan ollessa koko maailma levisi
näkyväisenä hänen eteensä, kaukana vihreissä laaksoissa hän näki
keijukaisten tanssivan vuorten solissa, hän näki ne henget, jotka
hengittävät tulivuorten kirpeätä ilmaa, ja ne, jotka päivänvalolta
piileksivät joka lehden alla lukemattomissa metsissä. Mittaamattomien
merten jokaisessa vedenpisarassa hän näki oman erityisen vilisevän
maailman. Kaukana avaruuden sinessä hän näki uuden maailman toisensa
jälkeen saavan muodon, ja planettojen lennähtävän erilleen
keskustulesta kulkemaan tuhatvuotista kulkuaan. Sillä kaikkialla
luomistossa on Luojan elonhenkäys ja joka paikassa se synnyttää elämää.
Ja kaukaisuudessa yksinäinen tietäjä näki yksinäisen veljensä,
Maagikon. Tuolla istui Rooman raunioiden keskellä pienessä majassaan
mystikko Mejnour työskennellen numeroineen ja kabbalan salaisuuksineen.
Hän eli edelleen niinkauan kuin maailmakin, välittämättä siitä,
synnyttikö tietonsa onnea vai onnettomuutta, koneellisena
välikappaleena viisaamman ja rakastavamman Tahdon käsissä, joka
jokaista lähdettä ohjaa tutkimattomiin tarkotuksiinsa. Edelleen hän
elää -- aina hän elää -- niinkuin tiede, joka yksin tietoa etsii eikä
pysähdy tutkimaan, kuinka tieto onnea edistäisi, ei pysähdy
katselemaan, kuinka inhimillinen kehitys, joka sivistyksen kautta
syöksee eteenpäin, kulussaan musertaa kaikki ne, jotka eivät voi sen
pyörien mukana pysyä. Aina tiede elää ja kabbalansa ja laskujensa
avulla verettömillä liikkeillään muuttelee asuttavan maailman
ulkopintaa.
Ja loistava uneksija lausui: "Hyvästi elämä! Suloinen, sinä elämä, olet
minulle ollut. Kuinka mittaamattomat ovat ilosi olleet, kuinka
intohimoisesti sieluni on rientänyt ylöspäin korkeuksiin! Sille, joka
aina nuoruutensa uudistaa Luonnon kirkkaasta lähteestä, kuinka ääretön
onni hänelle on pelkkä _olemassa oleminen_. Hyvästi, te taivaan
soihdut, ja te miljoonat kansat, ilman asukkaat. Ei hyönteistäkään
oksallaan, ei kasviakaan vuoristossa, ei hiedanjyvääkään rantasella, ei
siementäkään tuulen erämaahan kulettamaa, joka ei lisäisi sitä
viisautta, mikä kaikessa etsii elämän ikiaatetta, Kauneutta, Iloa ja
Kuolemattomuutta. Muille on yksi maa, yksi kaupunki, yksi perhe ollut
kotina, _minun_ kotini on ollut kaikkialla, minne älyni on voinut
tunkeutua tai missä henkeni on voinut ilmaa hengittää."
Hän pysähtyi ja kautta tuntemattoman välimatkan hänen sydämensä ja
silmänsä tunkivat kurjaan vankiluolaan ja sattuivat lapseen. Hän näki
sen uinuvan kalpean äitinsä sylissä ja _hänen_ sielunsa puhui nukkuvan
sielulle. "Anna minulle anteeksi, jos haluni oli syntinen, minä
uneksin, että olisin saanut kasvattaa ja elättää sinua jumalallisimpia
tarkotuksia varten, joita näyilläni saatoin edes aavistaa. Olisin
tahtonut aika ajoin puhdistaa henkisen luontosi kaikesta synnistä,
niinkuin kuolevainen osasi tuli vahvistetuksi tautia vastaan. Olisin
tahtonut johtaa sinua taivaasta taivaaseen pyhiin häiriötiloihin,
joissa elävät korkeuden olennot. Olisin tahtonut ylevistä tunteistasi
muodostaa puhtaan ja elävän sillan äitisi ja itseni välille. Se uni oli
ainoastaan uni -- ei muuta! Kun nyt itseni edessä näen haudan, tunnen
viimeinkin, että haudan porttien kautta käy totinen vihkimys pyhyyteen
ja viisauteen. Näiden porttien takana minä odotan teitä molempia,
rakkaat pyhiinvaeltajat."
Laskuistaan ja kabbalastaan, majastaan Rooman raunioissa, hypähti
Mejnour, katsoi ylös ja tunsi hengessään, että kaukaisen ystävänsä
henki häntä puhutteli.
"Hyvästi sinulle ainiaaksi tämän maan päällä! Viimeinen kumppanisi
väistyy viereltäsi. Sinun vanhuutesi elää heidän nuoruutensa ohi ja
Viimeinen Päivä on vielä löytävä sinut hautojamme katselemasta. Minä
menen vapaaehtoisesti pimeyden maahan, mutta uudet auringot ja
aurinkokunnat syntyvät ympärillämme haudoista. Minä menen sinne, missä
niiden sielut, joiden puolesta mullasta irrottauduin, tulevat olemaan
kumppaneinani ikuisessa nuoruudessa. Viimeinkin tunnen nyt todellisen
koetuksen ja todellisen voiton. Mejnour, heitä pois elämännesteesi,
pane pois vuosien taakka! Minne tahansa sielusi vaeltaneekin, on
kaikkien olioitten Ikuinen Sielu siitä pitävä huolta!"