"Maa maatukohon silloin maaksi jälleen
Vaan henki lentää savihuoneestansa,
Vihurit viekööt tuhan mennessänsä.
Vaan ikuisena pysyy elämänsä."
_Huomenna_ -- ja nyt on jo iltahämärä. Toinen toisensa jälkeen syttyvät
tähdet taivaalle tuikkimaan. Hitaasti juokseva Seine vielä värähtelee
ruusuisen päivän viimeisestä suutelosta. Vielä sinistä taivasta vastaan
kimaltelee Notre Damen torninhuippu, ja vielä sinistä taivasta vastaan
törröttää guillotiini!
Kääntykäämme siihen ajankuluttamaan rakennukseen, joka kerran oli
"rukoilevien veljien", pyhien Jakobini-munkkien kirkkona ja
kokoushuoneena -- siellä nyt "jakobinit" pitävät majaa. Pitkässä
salissa, joka kerran oli rauhallisten munkkien kirjastona, on nyt
kokoontuneina pyhän Robespierren ihailijat. Kaksi suunnatonta
puhujalavaa on kohotettu salin kumpaankin päähän, ja niillä esiintyvät
alhaison roskaisimmat ainekset -- ja kuulijakunnan enemmistönä on
"guillotiinin raivoojat." Salin keskellä on puheenjohtajan tuoli ja
pöytä, nojatuoli, jota munkit kunnioittivat Pyhän Tuomas Akvinolaisen
muistona. Tämän istuimen edessä seisoo karkeatekoinen Brutuksen
kuvapatsas. Messinkilamppu ja kaksi kynttiläjalkaa levittävät suureen
huoneeseen synkän hämärän valon, jossa riivatun _kokokansan_
(pandaemonium) julmat kasvot näyttävät vielä kauheammilta. Nyt kaikuu
juuri puhujalavalta Robespierren vimmainen kimakka ääni.
* * * * *
Sillävälin on hänen vihollistensa komiteassa ainoastaan epäjärjestystä
ja hämminkiä, puoleksi uskallusta, puoleksi pelkurimaisuutta. Huhuja
kulkee pitkin kaupunkia, joukosta joukkoon, talosta taloon. Pääskyset
lentävät matalalla ja eläimet kokoontuvat joukkoihin niinkuin myrskyn
edellä. Ja näiden lyhytikäisten olentojen hälinän yläpuolella yksinään
kamarissaan seisoo hän, jonka tähtöistä nuoruutta vastaan ajastaikojen
myrskyt turhaan ovat voimaansa koettaneet. Se nuoruus on vertauskuvana
rauhaisan Ihanteen katoomattomasta kukoistuksesta lahoovan
jokapäiväisyyden keskellä.
Kaikki mitä tavallinen järki ja rohkeus saattoi neuvoa, oli koetettu,
mutta turhaan. Kaikki ponnistukset olivat näissä kuolon ilojuhlissa
turhat, kun ihmisen henki oli kysymyksessä. Ei mikään muu kun
Robespierren häviö olisi voinut pelastaa hänen uhrejaan, mutta nyt
sekin oli liian myöhäistä ja saattoi ainoastaan kostoa palvella.
Vielä kerran kiintymyksensä ja epätoivonsa äärimmäisessä tuskassa
tietäjä on vetäytynyt yksinäisyyteen kutsumaan avukseen tai oppaakseen
niitä salaperäisiä taivaan ja maan välisiä olentoja, jotka eivät olleet
saapuneet hengen luokse, kun se oli ollut ihmisten tavallisten
siteitten alainen. Sydämen kiihkeässä kaipauksessa ja ahdistuksessa
voisi ehkä piillä voima, joka heidät vielä kutsuisi esiin, sillä kuka
ei ole tuntenut, että äärimmäisen tuskan kirpeys leikkaa pois ja
kuluttaa rikki monta vahvaa epäilyksen ja heikkouden sidettä, mitkä
ihmisten sieluja sitovat ajan vangitsevaan pimeyteen, ja että pilvestä
ja pyörremyrskystä usein tunkee esiin Olympian kotka, joka meidät
kantaa korkeuteen?
Ja hengen kutsu tuli kuulluksi -- aistimien side ratkesi hengen näköä
estämästä. Hän katseli ja näki -- ei, ei se ollut olento, jota hän oli
kutsunut ja jolla oli jalat puhdasta tulta ja kasvoillaan sanomattoman
rauhallinen hymy -- ei tuttu Adon-Ai, Tähden Poika -- vaan hän näki
Pahan Aaveen, mustan irvihaamun, leppymättömän Vihollisen, jonka
helvetillisissä silmissä paloi riemu ja ilkeys. Haamu ei enää
vetäytynyt varjoon vaan kohosi hänen eteensä suunnattomana ja suorana.
Sen kasvot, joiden verhoa ei mikään kuolevainen käsi ole kohottanut,
olivat yhä peitetyt, mutta muoto oli selvästi näkyvä, ruumiillinen ja
siitä levisi kuin löyhkänä kauhu ja viha ja kammo. Niinkuin jäävuori
sen läheisyys jääti ilman, niinkuin pilvi se täytti huoneen ja pimitti
taivaan tähdet.
"Katso!" sen ääni kuului, "minä olen täällä taas. Sinä olet minulta
vienyt vähäpätöisemmän saaliin. Nyt vapauta _itsesi_ minun vallastani,
jos voit. Elämäsi on sinut jättänyt, asuakseen mullan ja matojen
tyttären sydämessä. Sinä olet palannut kynnykselle -- sinä, jonka jalat
ovat astelleet Äärettömyyden rajoilla! Ja niinkuin lapseen pimeässä
tarttuvat sen oman mielikuvituksen haamut -- niin sinä mahtava, joka
tahdoit kuolon voittaa, minäkin sinuun tartun!"
"Takaisin kahleihisi orja! Jos sinä olet tullut kutsusta, joka ei sinua
tarkottanut, niin olet tullut taas, ei käskemään vaan tottelemaan.
Sinä, jonka kuiskauksesta minä sain keinon pelastaakseni kahden itseäni
ihanamman ja kalliimman ihmisen hengen -- sinä! -- minä sinua käsken,
ei tai'alla ja noitumisella vaan sieluni voimalla, joka on suurempi
kuin sinun pahuutesi -- palvele minua vielä ja lausu taas salaisuus,
joka voi pelastaa heidän henkensä, niiden, jotka sinä Maailman Mestarin
sallimuksesta annoit minun vielä vähän aikaa pidättää tomun
temppelissä!"
Kirkkaampana ja kuluttavampana paloi katse noissa ilkeissä silmissä,
vielä näkyvämpänä ja suurempana kohosi sen liikkuvainen muoto, vielä
tulisempi viha kuului sen äänessä, kun se vastasi: "Luulitko sinä, että
minun lahjani olisi muuta kuin kirousta? Onneksi olisi sinulle ollut,
jos olisit saanut surra sitä kuolemaa, joka tulee Luonnon lempeästä
kädestä -- jollet olisi tuntenut, kuinka äitiys kirkastaa kauneuden
kasvoja etkä koskaan olisi kumartuneena esikoisesi yli tuntenut isän
rakkauden katoomatonta ihanuutta. He ovat pelastetut -- mitä varten? --
äiti väkivaltaista kuolemaa ja häpeää ja verta varten. Pyövelin käsi
saa tarttua loistavaan tukkaan, joka on puoleensa kietonut puolison
suutelot. Lapsi, ensimäinen ja viimeinen jälkeläisesi, jonka kautta
toivoit perustavasi suvun, mikä sinun kerallasi kuuntelisi
taivaallisten harppujen soitantoa ja sinun ystäväsi Adon-Ain sivulla
liitelisi ilojen taivaansinisillä virroilla -- lapsi on pelastunut
elämään muutamia päiviä niinkuin sieni hautaholvissa, ilettävän
vankikopin asukkaana, ja kuolemaan julmuuden, laiminlyönnin ja nälän
kautta. Ha haa, sinä, joka tahdoit murtaa kuoleman vallan, opi nyt,
kuinka kuolemattomat kuolevat, jos uskaltavat kuolevaista lempiä. Nyt,
kaldealainen, katsele minun lahjojani! Nyt minä tartun sinuun ja käärin
sinut ruttoiseen helmaani, nyt ainiaan, kunnes pitkä kulkusi on
loppunut, minun silmäni tulevat polttamaan sinun aivoissasi ja minun
käsivarteni sinua syleilemään, kun sinä tahtoisit ottaa aamuruskon
siivet ja paeta pois yön mailta."
"Minä sanon sinulle: ei! Ja taas minä pakotan sinua, puhu ja vastaa
herralle, joka voi orjaansa komentaa. Minä tiedän, vaikka viisauteni
nyt minulta puuttuu ja vaikka ruovot, joihin nojasin, nyt lävistävät
kylkeni, minä tiedän vielä, että kirjotettu on: se elämä, jota vaadin,
voi tulla pyöveliltä säästetyksi. Sinä verhoot hänen tulevaisuutensa
varjosi pimeyteen, mutta et voi sitä muuttaa. Sinä voit neuvoa
vastamyrkyn vaan sinä et voi sitä itse hänelle antaa. Sinulta minä
voitan salaisuuden, vaikka sinua kirvelisi sen ilmaiseminen. Minä
lähestyn sinua -- minä katson kauhistumatta sinun silmiisi. Sielu, joka
rakastaa, voi kaiken uskaltaa. Varjo, minä sinua uhmaan ja pakotan
tottelemaan!"
Aave himmeni ja väistyi. Niinkuin höyry häviää, kun auringon säteet
tunkevat sen lävitse, niin muotokin lyyhistyi alas ja pieneni ja
himmeni ja taas näkyivät tähdet ikkunasta.
"Niin", sanoi ääni heikosti ja ontosti, "sinä _voit_ hänet pelastaa
pyövelin käsistä, sillä kirjotettu on, että uhraus voi pelastaa. Ha,
haa!" Ja taas laajeni haamu synkäksi suunnattomaksi ja sen aavemainen
nauru raikui, ikäänkuin hetkeksi masennettu paholainen olisi saanut
valtansa takaisin.
"Ha, haa! Sinä voit pelastaa hänen elämänsä, jos uhraat oman elämäsi.
Tätäkö varten olet elänyt valtakuntien sortuessa ja lukemattomien
sukukuntien vaipuessa ohitsesi hautaan? Viimeinkö Kuolema saa sinut
valtaansa? Tahdotko pelastaa hänet -- _niin kuole hänen puolestaan!_
Kukistu, mahtava pilari, jonka päällä tähdet vielä kimmeltävät,
kukistu, että ruoho sinun juurellasi vielä muutamia hetkiä saisi juoda
päivänvaloa ja kastetta! Sinä olet vaiti! Oletko tähän uhraukseen
valmis? Katso, kuu nousee taivaalle. Kaunis ja viisas, tahdotko antaa
sen huomenna hymyillä sinun päättömälle ruumiillesi?"
"Takaisin, sillä sieluni, vastatessaan sinulle syvyyksistä, joista sinä
et voi sitä kuulla, on jo saanut takaisin kunniansa ja minä kuulen
Adon-Ain siipien suhinan ilmassa."
Hän puhui ja kähisten voitetusta vihasta katosi haamu ja huoneessa
näkyi äkkiä loistava hopeinen valo.
Kun taivaallinen vieras seisoi omassa valonhohteessaan ja katseli
teurgistin kasvoja sanomattoman rakkauden ja hyvyyden ilmeellä, niin
sen hymyily tuntui valaisevan koko avaruutta. Sinisessä ilmassa
ulkopuolella, siitä huoneesta asti, mihin sen siivet olivat
pysähtyneet, himmeän kaukaisuuden etäisimpään tähteen asti näkyi jälki
sen lennosta pitkänä valojuovana, joka oli kuin kuutamopatsas merellä.
Niinkuin kukka valaa tuoksuaan omana hengityksenään, niin tämä olento
hengitti ympärilleen autuutta. Maailman yli, miljoona kertaa nopeammin
kuin valo tai sähkö oli Kunnian Poika kulkenut tietään rakastavan
viereen ja hänen siipensä olivat levittäneet iloa niinkuin aamu
levittää kastetta yli maan. Lyhyeksi hetkeksi oli köyhyys lakannut
suremasta, sairaus jättänyt uhrinsa ja toivo huokui taivaallisia
unelmia epätoivon pimeyteen.
"Sinä olet oikeassa", sanoi sointuisa ääni. "Rohkeutesi on antanut
sinulle takaisin voiman. Vielä kerran maan asunnoista sielusi veti
minut luoksesi. Viisaampi olet nyt tällä hetkellä, kun käsität
Kuoleman, viisaampi kuin milloin kahleeton henkesi oppi Elämän korkeat
salaisuudet. Inhimilliset tunteet, jotka ajaksi sinua hallitsivat ja
alensivat, tuovat sinulle näinä kuolevaisen ikäsi viimeisillä hetkillä
sukukuntasi korkeimman perinnön -- ikuisuuden, joka alkaa haudasta."
"Oi, Adon-Ai", sanoi kaldealainen, kun vieras vuodatti loistonsa hänen
ympärilleen kirkkaamman kuin konsanaan on ihmiskauneus. Tietäjäkin jo
näytti kuuluvan siihen ikuisuuteen, josta tuo Loistava puhui. "Oi,
Adon-Ai, niinkuin ihmiset ennen kuolemaansa näkevät ja ymmärtävät
salaisuudet, jotka heiltä ennen ovat olleet kätkettyinä,[95] niin tällä
hetkellä, kun itsensä uhraaminen toisen puolesta saattaa aikakausien
iän loppuun, minä näen Elämän pienuuden verrattuna Tuonelan
majesteettisuuteen. Mutta oi, jumalallinen lohduttaja, täälläkin, sinun
läsnäollessasi ne tunteet, jotka minua innostavat, tuottavat kaihoa
mieleen. Pitääkö minun jättää jälkeeni tähän pahaan maailmaan
avuttomiksi ja suojattomiksi ne, joiden puolesta minä kuolen, vaimoni,
lapseni? Oi puhu minulle jotakin lohdutusta tähän!"
Ja Tähden Poika vastasi vienosti moittien taivaallisen armahtavaisuuden
äänellä: "Ja mitä sinä ja kaikki tähtöiset salaisuutesi ja viisauden
aarteesi, kaikki menneisyyden valtakuntasi ja tulevaisuuden näkysi --
mitä ne ja sinä itse ovat Kaikkiohjaavan ja Kaikkitietävän edessä?
Ajatteletko sinä, että olosi maan päällä voisi antaa niille sydämille,
joita rakastat, samaa turvaa, jota halvinkin ihminen saa Taivaassa
asuvan Olemuksen siiviltä? Älä pelkää heidän tulevaisuuttaan. Joko sinä
elät tai kuolet, niin heidän tulevaisuutensa on Korkeimman huomassa.
Vankilassa ja mestauslavalla valvoo heitä ikuisesti Hän, alttiimpana
kuin sinä rakastamaan, viisaampana kuin sinä ohjaamaan, mahtavampana
kuin sinä pelastamaan."
Zanoni kumarsi päätään, ja kun hän taas katsoi ylös, oli viimeinen
varjo väistynyt hänen otsaltaan. Tulija oli mennyt, mutta vielä hänen
läsnäolonsa loisto näytti viipyvän tässä paikassa, vielä ilma tuntui
varailevan ja humisevan ilosta ja autuudesta. Ja niin on aina oleva
niille, jotka kerran kokonaan irrotettuina elämän siteistä ovat saaneet
vieraakseen Uskon Enkelin. Yksinäisyys ja autius säilyttää sen loiston
ja se asettuu valokehänä haudankin ympärille.