"Seuraavana päivänä, 8 p:nä Thermidoria
Robespierre päätti pitää kuuluisan puheensa."
Thiers, _Vallankumouksen historia_.
Aamu koitti -- 8 p. Thermidoria (26 heinäk.). Robespierre oli mennyt
kansalliskokoukseen. Hän oli mennyt pitämään taidokkaasti valmistettua
puhettaan, hän oli mennyt sanelemaan ihmisystävyydestä ja hyveestä, hän
oli mennyt valitsemaan uhrejansa. Kaikki hänen apulaisensa olivat
valmistuneet häntä vastaanottamaan; julma St. Just oli saapunut
sotajoukkojen luota vahvistamaan hänen rohkeuttaan ja yllyttämään hänen
vihaansa. Hänen paljonpuhuva ilmestymisensä valmisti kuulijakuntaa
ratkaisua varten. "Kansalaiset!" kuului Robespierren kimakka ääni,
"muut ovat teidän eteenne asettaneet imartelevia kuvia, minä tulen
ilmottamaan hyödyllisiä totuuksia."
"Ja he lukevat minun syykseni, minun syykseni yksin, kaiken pahan, jota
tehdään, ja kaiken kovuuden. Robespierre muka niin tahtoo, Robespierre
niin määrää. Jos on joku uusi vero -- Robespierre meitä nylkee. He
kutsuvat minua tyranniksi -- ja miksikä? Sentähden että olen saanut
vähän vaikutusvaltaa, mutta miten? Puhumalla totuutta, ja kuka uskaltaa
sanoa, että totuus on oleva voimaton Ranskan kansan edustajien suussa?
Epäilemättä totuudessa on voimaa, on vihaa, on hirmuvaltaa, on
pistoksensa ja kipunsa -- kauheitakin, jotka herättävät vastakaikua
puhtaissa sydämissä ja rikollisissakin omissatunnoissa ja joita Valhe
yhtä vähän voi jäljitellä kuin Salmoneus saattoi takoa taivaan
salamoita. Kuka minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja,
vallankumouksen elävä marttyyri, ja samalla rikoksen uhri ja sen
vihollinen. Kaikki konnamaisuus nousee minua vastaan, ja teot, jotka
muille ovat sallittuja, ovat minulle rikoksia. Jos vaan joku minut
tuntee, niin häntä heti panetellaan. Minä itse juuri tahtoisin, että
vikani tuotaisiin ilmi. Ottakaa minulta hyvä omatuntoni, niin olen
kaikkein kurjin ihmisten seassa."
Hän pysähtyi, ja Couthon pyyhki silmiään ja St. Just mumisi
hyväksyvästi, samalla kun hän ankarasti katsahti kapinoivalle vuorelle,
mutta kuulijakunnassa vallitsi kuollut, alakuloinen ja kylmä vaitiolo.
Liikuttava tunne ei herättänyt mitään vastatunnetta.
Puhuja loi silmänsä ympärilleen. Hoo, pian hän herättää heidät
välinpitämättömyydestään. Hän jatkaa, hän kiittää ja surkuttelee
itseään, ei auta. Hän tuomitsee, hän syyttää. Myrkkynsä täyttämänä hän
oksentaa sitä kaikkiin. Kotoisiin asioihin, ulkomaisiin, raha- ja
sotalaitokseen -- kaikkeen. Kimakkaampana ja terävämpänä kuuluu hänen
äänensä:
"On olemassa salaliitto Yhteistä Vapautta vastaan. Se saa voimansa
rikokselliselta nurkkakunnalta itse kansalliskokouksen keskeltä, sillä
on liittolaisia Yhteisen Turvallisuuden komiteassakin... Mikä on
apukeino tätä pahaa vastaan? Rangaista kavaltajat, puhdistaa tämä
komitea, masentaa kaikki puolueet Kansanvallan voimalla, nostaa niiden
raunioille Vapauden ja Oikeuden valta. Ne ovat tämän uudistuksen
periaatteet. Täytyykö minun olla vallanhimoinen, jos niitä kannatan?
silloin periaatteet ovat hylätyt ja sortovalta hallitsee keskellämme.
Sillä mitä voitte sanoa miestä vastaan, joka on oikeassa, ja joka
ainakin tietää tämän -- tietää, kuinka on kuoltava isänmaansa edestä.
Minä olen pantu rikosta vastustamaan eikä sitä hallitsemaan. Se aika ei
ole vielä tullut, että arvokkaat miehet voisivat kärsimyksiä saamatta
palvella maatansa. Niinkauan kuin heittiöt hallitsevat, niin vapauden
puolustajat joutuvat vainotuiksi."
Kaksi tuntia tässä kylmässä ja synkässä kokouksessa kaikui kuolon-puhe.
Hiljaisuudessa se alkoi, hiljaisuuteen se loppui. Puhujan vihamiehet
pelkäsivät ilmaista vastustusta, he eivät vielä tietäneet, mille
puolelle valta kallistui. Hänen puoluelaisensa pelkäsivät ilmaista
hyväksymistä, he eivät tienneet, keitä heidän omista ystävistään ja
sukulaisistaan syytökset tarkottivat. "Varo!" kuiskasi toinen toiselle,
"sinua uhataan." Mutta vaikka kokous oli vaiti, oli se ensinnä
miltei masennettu. Tämän hirvittävän miehen ympärillä oli vielä
kaikkivoimaisen tahdon lumous. Vaikkei hän ollut, niinkuin sanotaan,
suuri puhuja, oli hän aina ponteva ja voimakas sanojen käytössä, ja
nämä sanat tuntuivat eläviltä olennoilta, kun ne esitti sellainen, joka
päännyökkäyksellä pani liikkeelle Henriotin joukot ja vaikutti René
Dumasin, julman Oikeusistuimen Presidentin tuomioihin. Lecointre
Versaillelainen nousi, ja syntyi hätäinen tarkkaavaisuus, sillä
Lecointre oli yksi tyrannin hurjimpia vihollisia. Mikä pettymys
Tallienin puolueelle -- mikä säälivä hymy Couthonin huulilla, kun
Lecointre ainoastaan pyysi, että puhe painettaisiin! Kaikki näyttivät
maahan masennetuilta. Viimein Bourdon d'Oise, jonka nimi oli
alleviivattu diktaattorin mustalla listalla, astui puhujalavalle ja
teki sen rohkean vastaehdotuksen, että puhe lykättäisiin niiden kahden
komitean arvosteltavaksi, joita puheessa syytettiin. Vieläkään ei
kuulunut hyväksymistä salaliittolaisten puolelta: he istuivat kankeina
kuin jääpuikot. Epäröivä Barrère, joka aina oli järkevällä puolella,
katsoi ympärilleen, ennenkuin hän nousi. Hän kannatti Lecointrea!
Silloin Couthon tarttui tilaisuuteen ja paikaltaan (joka etuoikeus
ainoastaan rammalle ihmisystävälle myönnettiin) sointuvalla äänellään
hän koetti muuttaa ratkaisevan hetken voitoksi.
Hän pyysi ei ainoastaan, että puhe painettaisiin, vaan että se
lähetettäisiin kaikille kunnille ja kaikille sotajoukoille. Oli muka
välttämätöntä lepyttää haavotettua ja vääryyden kärsinyttä sydäntä.
Kaikkein uskollisimpia kansanedustajia oli syytetty veren
vuodattamisesta. "Ah, jos _hän_ olisi yhdenkin viattoman saattanut
kuolemaan, niin hän olisi menehtynyt suruun." Ihana hellyys! -- ja
puhuessaan hän silitteli sylikoiraa povellaan. Hyvä, Couthon!
Robespierre riemuitsee voitostaan. Hirmuhallitus on jatkuva -- vanha
alistuvaisuus laskeutuu kyyhkysen lailla kokouksen yli. He äänestävät,
että kuolonpuhe painettaisiin ja lähetettäisiin maan viranomaisille.
"Vuoren" penkeiltä Tallien kiihtyneenä, pahastuneena, kärsimättömänä
katsahti sinnepäin, missä istuivat kuulemaan päästetyt vieraat. Ja
äkkiä hänen silmänsä tapasivat sen tuntemattoman, joka edellisinä
päivänä oli hänelle tuonut kirjeen Terese de Fontenailta. Sen silmät
lumosivat häntä niihin katsoessaan. Myöhempinä aikoina hän usein sanoi,
että tuo katse, luja, vakava, puoleksi moittiva ja kuitenkin rohkaiseva
ja voitonriemuinen, täytti hänet uudella elämällä ja rohkeudella. Ne
puhuivat hänen sydämelleen, niinkuin torvi sotaratsulle. Hän läksi
paikaltaan, hän kuiskutteli liittolaisilleen, ja se henki, joka häneen
oli mennyt, oli tarttuvainen. Jo heräsivät kankeasta horroksestaan
miehet, jotka Robespierre erittäin oli kironnut ja jotka näkivät miekan
riippuvan päänsä päällä. Vadier, Cambon, Billaud-Varennes, Panis, Amar
nousivat yhtaikaa -- kaikki pyysivät puhevuoroa. Vadierin ääni kuului
ensinnä, muitten senjälkeen. Jo puhkesi Vuori ja syöksi tulta ja
polttavaa laavaa. Virtanaan heittäytyvät Cicerot hämmästyneen Catilinan
kimppuun. Robespierre änkyttää, epäröi, tahtoisi sovitella, peräytellä
sanojaan. He saavat uutta rohkeutta hänen pelostaan, he keskeyttävät
hänet, hukuttavat hänen äänensä kuulumasta, pyytävät, että ehdotus
peruutettaisiin. Amar taas vaatii, että puhe on lykättävä "komiteoihin"
-- komiteoihin -- hänen vastustajiensa käsiin! Sekasortoa ja hälinää ja
huutoa! Robespierre verhoutuu äänettömään ja ylpeään ylenkatseeseen.
Kalpeana, pettyneenä, vaan ei kuitenkaan muserrettuna hän seisoo
myrskynä keskellä myrskyä.
Viimeinen ehdotus hyväksytään. Kaikki näkevät siinä ennustuksen
diktaattorin kukistumisesta. Yksinäinen huuto nousee kuulijaparvilta,
siihen yhdytään, se kiertelee ympäri salia: "Alas tyranni! Eläköön
tasavalta!"